Rock, pop, alternative ›

Mielestäni muutamia hyviä muistokirjoituksia on tullut luettue ja Rumballa oli yksi linkkaamisen arvoisista, kopsaan tuonne alas vielä koko tekstin Niko Peltoselta:
https://www.rumba.fi/uutiset/muistokirjoitus-olli-lindholm-1964-2019/
 
Yö-yhtyeen laulaja, johtohahmo ja ainoa alkuperäisjäsen Olli Lindholm menehtyi sairauskohtaukseen tiistain 12.2. vastaisena yönä, 54-vuotiaana.
 
Porissa vuonna 1964 syntynyt Lindholm pyöri 1980-luvun alussa kaupungin elävän musiikin yhdistyksen, PELMU:n, piireissä ja tapasi siellä Jussi Hakulisen. Tämän, Jani Viitasen, Juha Rauängin ja Harry Varhalan kanssa hän perusti Yö-yhtyeen vuonna 1981. Näihin aikoihin Lindholm kuului myös punkyhtye Appendixiin, josta erosi pian. Hän ehti kuitenkin tehdä Hakulisen kanssa Appendixin tunnetuimmaksi ja suomalaiseksi punk-klassikoksi osoittautuneen kappaleen Ei raha oo mun valuuttaa.
 
Yön linja oli toinen. Vauhtiin päästyään yhtye löysi nopeasti toimivan lokeron suomirockin, romanttisen uuden aallon ja mahtipontisen kasarimelodraaman välimaastosta. Se tuli vuoden 1982 rockin SM-kilpailussa kolmanneksi, sai levytyssopimuksen Poko Recordsin kanssa, ja marraskuussa 1983 julkaistu debyyttialbumi Varietee tarjosi teineille ympäri Suomen maakuntia jotain, mitä nämä eivät ehkä edes olleet tienneet kaivanneensa. Lindholm ja Hakulinen jakoivat lauluvastuun, ja Hakulisen vahvat laulut tunnetuimpina Likaiset legendat I ja Särkynyt enkeli huokuivat niin vastustamatonta teinipatetiaa, että levy ylitti nopeasti tuolloisen 50 000 kappaleen platinarajan. Debytoivalle rockyhtyeelle tällainen menestys oli sen aikaisessa Suomessa ennen kuulumatonta.
 
Vuoden 1984 kakkosalbumi Nuorallatanssija myi kultaa ja sisältää Hakulisen magnum opuksen ja suomirockin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvan Joutsenlaulun, mutta samoihin aikoihin yhtyeen sisäinen turbulenssi alkoi kärjistyä. Vuoden 1985 juhannuskeikkojen jälkeen Hakulinen ilmoitti lähtevänsä soolouralle. Siitä lähtien Yö oli Olli Lindholmin bändi. Alkuperäisjäsenistä Juha Rauäng oli mukana vuoteen 1990 ja Jani Viitanen vuoteen 2000 asti, mutta viimeistään Viitasen eron jälkeen yhtyeessä soittaneet muusikot olivat vain töissä Yöllä.
 
Hakulisen lähtö pakotti Lindholmin lauluntekijävastuuseen, joskin hän on kertonut tehneensä biisejä koko Yön alkuvaiheiden ajan niitä ei vain levytetty. Aivan kotoisaksi hän ei oloaan varsinkaan sanoittajan roolissa tuntenut. Lindholm ja samalla yhtyekin muutti Porista Tampereelle vuonna 1986 Pori-rockin kultakausi oli ohi, ja Yön musiikillinen linjakin alkoi hakeutua lähemmäs Tampere-keskeistä suomirockia. Bändin pitkään jatkuneiden laihempien vuosien klassikoihin kuuluva, vuonna 1987 julkaistu hardrock-balladi Tia-Maria onkin Juice Leskisen sanoittama.
 
Lindholmin vaiheita tarkasteltaessa huomio kiinnittyy siihen, miten sitkeästi hän jaksoi pitää Yön nimeä ja tasaista levytystahtia yllä, vaikka 80-luvun loppupuolen ja 90-luvun alkupuolen albumit eivät saaneet suurta kaupallista suosiota, kriitikkojen arvostuksesta puhumattakaan. Tunnetusti Lindholmin itsensäkin oli elätettävä itseään mm. siivoojana. Vasta 90-luvun puoliväli merkitsi pientä nousukautta, kun Hyviä vuosia -albumilta (1994) singlenä julkaistu, taas Leskisen sanoittama Ihmisen poika nousi bändin suosituimmaksi kappaleeksi vuosiin. Seuraavat levyt toivat jonkinmoisia hittejä ja top 10 -sijoituksia albumilistalta, mutta vuoden 2000 Valo-levyyn mennessä suosio oli taas hiipunut varsin maltilliseksi.
 
Lindholm on kertonut lopettaneensa alkoholinkäytön juuri näihin aikoihin. Sattumaa tai ei, vuoden 2001 20-vuotisjuhlakokoelmasta Legenda alkoi Yön uusi nousu, joka ei sitten ehtinyt taittua todelliseksi laskuksi Lindholmin elinaikana. Lähes 150 000 kappaletta myynyttä kokoelmaa seurasi vuonna 2003 Rakkaus on lumivalkoinen, jonka 137 000 kappaleen myynti tekee siitä Yön ylivoimaisesti menestyneimmän studioalbumin. Kaiken lisäksi moderniksi patetiaklassikoksi noussut nimibiisi oli pitkästä aikaa Jussi Hakulisen käsialaa.
 
Vaikeiden vuosien jälkeen Lindholm oli löytänyt linjan ja saavuttanut aseman, josta hänen ei tarvinnut enää luopua. 2000-luvun Yön hitit tulivat ulkopuolisilta lauluntekijöiltä, usein suomalaisen popin, rockin ja iskelmän isoimmilta nimiltä, mutta Lindholmin jäyhän paatoksellinen tulkinta ankkuroi nämä yleensä parisuhdeaiheiset, harvoin erityisen iloluontoiset kappaleet sellaiseksi Yö-musiikiksi, jota yhtyeeltä uransa jälkipuoliskon aikana totuttiin odottamaan. Sellaiset kappaleet kuin Pettävällä jäällä, Parrasvalot tai Satukirjan sankari kuvittavat romantiikan ja elämän tosiasioiden rajapintaa värein, jotka ovat osaltaan Kärjen ja Helismaan, osaltaan Juicen paletista lainattuja, mutta Lindholmin raskassoutuisella iskelmärock-visiolla silattuja. Lopputuloksena oli musiikkia, joka on aukonut lukemattomia kyynelkanavia, taas varsinkin maakuntien Suomessa.
 
Samaan aikaan Yön 2000-luvun toiminta kelpaisi opinnäytetyön tasoiseksi esimerkiksi operoinnista suomalaisessa musiikkibisneksessä sen murroksen vuosina. Paitsi että Lindholm piti langat tiukasti käsissään yhtyeen kappalemateriaalin suhteen, teki hän kaikki mahdolliset kaupallisesti oikeat ratkaisut myös ulkomusiikillisessa mielessä. Viisivuosittaiset juhlakokoelmat, erilaiset varsinaisten albumien väleissä ilmestyneet fan service -julkaisut ja temaattiset kiertueet seurasivat toisiaan. Tv-näkyvyyttä Lindholm hankki Voice of Finland -tuomarina ja Vain elämää -sarjan kevään 2018 kaudella. Yksityiselämästään hän oli sopivan avoin. Lindholmin julkikuvasta ei loppuvuosina puuttunut särmiäkään Yöstä erotettujen muusikkojen kanssa käyty oikeusjuttu oli otsikoissa mutta tällaiset seikat eivät olisi yhtyeen suosiota horjuttaneet.
 
Lindholmin yllättävä ja järkyttävä menehtyminen ei sovi mihinkään draamankaareen, vaan tapahtui kesken kaikkea. Yön oli määrä lähteä vielä kevättalven aikana seuraavalle kiertueelleen. Yleistä tendenssiä vastaava laskenut levymyynti ei tarkoittanut, etteikö Yön musiikille olisi ollut tilausta vielä kauas tulevaisuuteen.
 
Monelle rakkainta Yö-musiikkia ovat yhtyeen kahden ensimmäisen albumin surullisten teinien anthemit, mutta omalta osaltani luulen, että ne ovat sitä ainesta, josta Jussi Hakulinen tullaan muistamaan.
 
Olli Lindholmin ainutlaatuinen panos suomalaisen populaarimusiikin historiaan liittyy sitä vastoin siihen johdonmukaiseen aikuisen elämän raskaimpien ja suurimpien tunteiden käsittelyyn, jota Yön 2000-luvun tuotanto edustaa. Se ei ole kriitikkojen korvaan eleganttia materiaalia, sitä voi syyttää myös laskelmoivuudesta, mutta kukaan muu ei olisi voinut laulaa niitä lauluja yhtä uskottavasti kuin Lindholm. Hänen kaukana runoratsumaisesta ollut hahmonsa toi suuret tunteet lähelle suomalaista loskaa ja auttoi lukemattomia ihmisiä jaksamaan sen keskellä.