Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Sain kuuntelu-urakan valmiiksi. Pikainen yhteenveto:
 
When Dream and Day Unite (1989):
Vähän kämäinen, muutamia hyviä hetkiä mathuu toki mukaan, mutta aika paljon tästä paistaa vielä läpi se, että aloitteleva bändi etsii itseään
 
Images and Words (1992)
Kehitys ensimmäiseen levyyn nähden aivan valtava. Biisit ovat parhaimmistoa koko bändin historian aikana, soundit toki saattavat monille tihkaista.
 
Awake (1994)
Oma suosikkini. Monin paikoin jo täysin puhkikuunneltu, mutta silti edelleen toimii.
 
A Change of Seasons (1995)
Nimikkobiisi on täyttä timanttia. Myös EP:llä olevat coverit ovat melko oivallisia.
 
Falling into Infinity (1997)
Pakollinen ysärille tehty poppilevy. Ristiriitainen levy sinänsä, että levylle mahtuu omaan makuun bändin paras kappale eli Lines In The Sand ja lisäksi myös loistava Hell's Kitchen, mutta muutoin levy onkin aika mitäänsanomaton.
 
Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory (1999)
Tätä levyä en ole paljoa aikaisemmin kuunnellut. Aivan liian paljon I&W:n uudelleenkierrätystä, muutamia hyviä hetkiä levylle toki mahtuu, mutta ei ainakaan omaan makuun mikään bändin parhain levy.
 
Six Degrees of Inner Turbulence (2002)
Tämä lukeutuu myös levyihin, joihin en ollut suuremmin perehtynyt. Todettakoon, että tämä levy onkin tarkemman tutumisen arvoinen, tykkäsin kosolti tästä.
 
Train of Thought (2003)
Kuten mainitsin jo aikaisemmin, tätä levyä en ollut aikaisemmin kuunnellut lainkaan. Pitää tähänkin perehtyä vielä enemmän, mutta yleispätevästi voin sanoa että tykkäsin levystä. Jotenkin tuo selkeästi raskaampi ote iski tässä vaiheessa hyvin.
 
Octavarium (2005)
Vaikka tälläkin levyllä hyvät hetkensä onkin, yleisilmettä kuvaa kaverin toteamus albumista: "Juustoa, juustoa, lisää juustoa." Ei sillä, ei tämä välttämättä mikään maailman juustoisin levy ole, vaikkakin juustoisuuden määrä lähti tällä levyllä jyrkähköön kasvuun. Nimikkobiisi oli aikoinaan itselleni hyvinkin mieluisa, ja onhan se edelleen hyvä biisi. Jotenkin tässä vaiheessa alkoi väsyttää tämä asenne, että kikkailun määrää musiikissa lisätään vain sen kikkailun määrän lisäämisen takia. Paikoin mennän hieman jo rölön puolelle, eikä välttämättä hyvässä mielessä.
 
Systematic Chaos (2007)
Tämä tuli myös kuunneltua melko lailla puhki joskus 2010-2011. Siltikin tämä levy osaa edelleen jollakin tavoin sytyttää. Toki bändin historian huonoin biisi The Dark Eternal Night mahtuu levylle, mutta avaus- ja päätösraidat miellyttävät omaa korvaani.
 
Black Clouds & Silver Linings (2009)
Ensimmäinen levy, jonka bändiltä koskaaan olen läpi asti kuunnellut, ja jotenkin sen takia ehkä tästä levystä aina tykännyt. Viimeistään tällä levyllä Rudessin soundit alkoivat kunnolla ärsyttää. Avaus- ja päätösraidat sekä väliltä mahtuva The Shattered Fortress iskevät, muutoin levy onkin jälleen aika yhdentekevä.
 
A Dramatic Turn of Events (2011)
Tykkäsin tästä levystä sen ilmestymishetkellä. Onhan tässä vieläkin hyviä kohtia, mutta aika tavoin itseään toistavaa ja puuduttavaa tämä on. Rumpujen osalta tämä on ehkä tylsin levy, mutta tässähän taisi olla niin, että Mangini soitti nauhalle sen mitä Petrucci käski, eikä hän paljoa ehtinyt tuoda omaa lisäänsä bändin soundiin. Tässä vaiheessa mielessä kävi ajatus, että joku olisi saanut kohteliaasti käydä lyömässä Rudessia nenään, että joku roti nyt noihin soundeihin.
 
Dream Theater (2013)
Tämä levy tuli kuunneltua pariin kertaan ilmestymisensä aikaan, mutta aika hatarat muistikuvat tästäkin jäi. Kuuntelin tämän kahteen kertaan nytkin, levyllä on monin paikoin hyviä kappaleita ja hyviä hetkiä, mutta rumpujen osalta tämäkin levy on aika mitäänsanomaton. Jotenkin bändin sielusta puuttuu Portnoyn myötä aivan järjettömän suuri osa. En dissaa Manginia, mies soittaa kuin kone, mutta ehkä se onkin juuri se mikä tässä alkoi tökkiä. Soitto on melko kliinistä ja jokseenkin jopa mielikuvituksetonta. Tekisi kuitenkin mieli väittää että tämä on paras DT:n levy viimeisen vuosikymmenen ajalta.
 
The Astonishing (2016)
Kaikessa yhdentekeväisyydessään aivan joutava levy. Levyltä ei jäänyt yhtään mitään mieleen, muuta kuin se, että levy on aivan järjettömän pitkäksi venytetty, sanoitukset ovat melko eiss-osastoa, eikä tämä soitannollisestikaan ole oikein DT-mäistä. Dream Theater goes Disney, sitä tämä on. Tekisi mieli sanoa, että jos tämä nyt ei huonoin ole bändin levyistä, niin ainakin huonoimmasta päästä.
 
No niin. Mitäpä sitä seuraavaksi kuuntelisi?