Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Shredator: Awake on nykyään mielestäni paras. I&W toki, mutta Under A Glass Moonin skippaan aina.
 
Awake, I&W, Scenes ja ToT. Jos ei noilla lähde niin sit ei oo kyllä lähteäkseen.

Mulla menee vähän eri tavalla diggailut tän bändin kohdalla. Scenes ei koskaan iskenyt ihan sen takia, että se kierrättää vanhan biisin melodioita. En tiedä mikä mulla tökkii sellaista vastaan, mutta jostain syystä tökkii. Mulle taas 6 Degreesin ykköslevy toimi paljon paremmin kuin Scenes. Mutta siltä levyltähän se melodiankierrätys vasta kunnolla alkoikin Portnoyn holistisaagan muodossa.
 
Awake ei myöskään ilmestyessään kolissut niin lujaa kuin I&W, Space Dye-Vestiä lukuunottamatta. Mutta nyt kun levyä kuuntelee, niin The Mirror taitaa olla suunnilleen ainut bändin biiseistä, joka on oikeasti raskas olematta ollenkaan juustoinen.

Vessajono:
 
Awake, I&W, Scenes ja ToT. Jos ei noilla lähde niin sit ei oo kyllä lähteäkseen.
 
Nämäpä ne on, juuri tuossa järjestyksessä.

bedlam: Mulla menee vähän eri tavalla diggailut tän bändin kohdalla. Scenes ei koskaan iskenyt ihan sen takia, että se kierrättää vanhan biisin melodioita. En tiedä mikä mulla tökkii sellaista vastaan, mutta jostain syystä tökkii.
 
Minkä vanhan biisin? Itselle ei tule mieleen kuin joku metropolis 1:stä kopioitu muutaman sekunnin instrumentaali osa.. Levyn sisällä sitten toki samoja melodioita esiintyy.

tommijk: Minkä vanhan biisin? Itselle ei tule mieleen kuin joku metropolis 1:stä kopioitu muutaman sekunnin instrumentaali osa.. Levyn sisällä sitten toki samoja melodioita esiintyy.
 
Ei se suotta ole kyseisen biisin jatko-osa, siellähän on samoja teemoja ripoteltuna pitkin levyä. Eivät vaan aina ole ihan itsestään selvässä muodossa.

tommijk: Minkä vanhan biisin? Itselle ei tule mieleen kuin joku metropolis 1:stä kopioitu muutaman sekunnin instrumentaali osa.. Levyn sisällä sitten toki samoja melodioita esiintyy.
 
Levyllähän on tosiaan ykkösosan melodioita vaikka kuinka paljon siellä sun täällä. Ja joku Dance of Eternityhän on kokonaan käytännössä koostettu ykkösosan osioista. Mutta sehän on tosiaan mun oma henkilökohtainen ongelma, että se häiritsee. Ja näemmä niitä ei moni edes hoksaa. E: Olisi kiva, jos voisi tämänkin asian kohdalla nollata muistin ja pystyisi kuuntelemaan tän levyn ennen kuin on kuunnellut I&W:n tuhat kertaa. Mielipide voisi olla hyvinkin eri.

Melodicrockista löytyi tällainen video:
 
http://www.melodicrock.com/videos/l … abrie-president-evil-official-video
 
Käsittääkseni italialainen bändi Last Union ja LaBrie vierailemassa...

Tänään pääsin jatkamaan Systematic Chaokseen asti. Tää levy on hyvinkin tuttu, ja paljon olen tätä kuunnellut, eikä tästä oikein mitään hirveän huonoa sanotavaa ole.
 
Paitsi että parasta aikaa soi The Dark Eternal Night. Hirveää.
 
Sen sijaan en muistanutkaan että Six Degrees of Inner Turbulence on noinkin hyvä levy, levylle mahtui monta biisiä joita en muistanut ollenkaan, mutta tuohan onkin vallan mainio levy.
 
Train of Thought tuli myös kuunneltua läpi, ko. levyä en ole koskaan aikaisemmin kuunnellut Stream of Consciousnessia lukuun ottamatta, joka muuten oli ensimmäinen biisi DT:ltä jonka olen ikinä kuullut. Kaveri pakotti mut kuuntelemaan tuon joskus lukioaikaisena, ja inhosin koko kappaletta, enkä voinut sietää koko bändiä muutenkaan pitkiin aikoihin.

Tässä bändissä meikäläistä on ilahduttanut ja toisaalta myös olen ehkä eniten digannut niiden covereita joita ovat uittaneet platoilleen ja niiden extended editioille.
 
Huomaan jakavani pitkälti samantyyppiset mieltymykset näiden perusteella
 
Funeral for a friend, perfect strangers, stargazer, odyssey ja medley -jutuista löytyy mm sellaisia osasia kuin carry on my wayward son, in the flesh sekä Queenilta pätkä bohemian rhapsodysta mutta myös vähän tuntemattomampaakin matskua
 
Onhan niillä joitain hyviä omiakin biisejä mutta nuo coverivalinnat nostaa meikäläisen arvostusta - tuntuu että niillä on hyviä esikuvia aineskiin

Sain kuuntelu-urakan valmiiksi. Pikainen yhteenveto:
 
When Dream and Day Unite (1989):
Vähän kämäinen, muutamia hyviä hetkiä mathuu toki mukaan, mutta aika paljon tästä paistaa vielä läpi se, että aloitteleva bändi etsii itseään
 
Images and Words (1992)
Kehitys ensimmäiseen levyyn nähden aivan valtava. Biisit ovat parhaimmistoa koko bändin historian aikana, soundit toki saattavat monille tihkaista.
 
Awake (1994)
Oma suosikkini. Monin paikoin jo täysin puhkikuunneltu, mutta silti edelleen toimii.
 
A Change of Seasons (1995)
Nimikkobiisi on täyttä timanttia. Myös EP:llä olevat coverit ovat melko oivallisia.
 
Falling into Infinity (1997)
Pakollinen ysärille tehty poppilevy. Ristiriitainen levy sinänsä, että levylle mahtuu omaan makuun bändin paras kappale eli Lines In The Sand ja lisäksi myös loistava Hell's Kitchen, mutta muutoin levy onkin aika mitäänsanomaton.
 
Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory (1999)
Tätä levyä en ole paljoa aikaisemmin kuunnellut. Aivan liian paljon I&W:n uudelleenkierrätystä, muutamia hyviä hetkiä levylle toki mahtuu, mutta ei ainakaan omaan makuun mikään bändin parhain levy.
 
Six Degrees of Inner Turbulence (2002)
Tämä lukeutuu myös levyihin, joihin en ollut suuremmin perehtynyt. Todettakoon, että tämä levy onkin tarkemman tutumisen arvoinen, tykkäsin kosolti tästä.
 
Train of Thought (2003)
Kuten mainitsin jo aikaisemmin, tätä levyä en ollut aikaisemmin kuunnellut lainkaan. Pitää tähänkin perehtyä vielä enemmän, mutta yleispätevästi voin sanoa että tykkäsin levystä. Jotenkin tuo selkeästi raskaampi ote iski tässä vaiheessa hyvin.
 
Octavarium (2005)
Vaikka tälläkin levyllä hyvät hetkensä onkin, yleisilmettä kuvaa kaverin toteamus albumista: "Juustoa, juustoa, lisää juustoa." Ei sillä, ei tämä välttämättä mikään maailman juustoisin levy ole, vaikkakin juustoisuuden määrä lähti tällä levyllä jyrkähköön kasvuun. Nimikkobiisi oli aikoinaan itselleni hyvinkin mieluisa, ja onhan se edelleen hyvä biisi. Jotenkin tässä vaiheessa alkoi väsyttää tämä asenne, että kikkailun määrää musiikissa lisätään vain sen kikkailun määrän lisäämisen takia. Paikoin mennän hieman jo rölön puolelle, eikä välttämättä hyvässä mielessä.
 
Systematic Chaos (2007)
Tämä tuli myös kuunneltua melko lailla puhki joskus 2010-2011. Siltikin tämä levy osaa edelleen jollakin tavoin sytyttää. Toki bändin historian huonoin biisi The Dark Eternal Night mahtuu levylle, mutta avaus- ja päätösraidat miellyttävät omaa korvaani.
 
Black Clouds & Silver Linings (2009)
Ensimmäinen levy, jonka bändiltä koskaaan olen läpi asti kuunnellut, ja jotenkin sen takia ehkä tästä levystä aina tykännyt. Viimeistään tällä levyllä Rudessin soundit alkoivat kunnolla ärsyttää. Avaus- ja päätösraidat sekä väliltä mahtuva The Shattered Fortress iskevät, muutoin levy onkin jälleen aika yhdentekevä.
 
A Dramatic Turn of Events (2011)
Tykkäsin tästä levystä sen ilmestymishetkellä. Onhan tässä vieläkin hyviä kohtia, mutta aika tavoin itseään toistavaa ja puuduttavaa tämä on. Rumpujen osalta tämä on ehkä tylsin levy, mutta tässähän taisi olla niin, että Mangini soitti nauhalle sen mitä Petrucci käski, eikä hän paljoa ehtinyt tuoda omaa lisäänsä bändin soundiin. Tässä vaiheessa mielessä kävi ajatus, että joku olisi saanut kohteliaasti käydä lyömässä Rudessia nenään, että joku roti nyt noihin soundeihin.
 
Dream Theater (2013)
Tämä levy tuli kuunneltua pariin kertaan ilmestymisensä aikaan, mutta aika hatarat muistikuvat tästäkin jäi. Kuuntelin tämän kahteen kertaan nytkin, levyllä on monin paikoin hyviä kappaleita ja hyviä hetkiä, mutta rumpujen osalta tämäkin levy on aika mitäänsanomaton. Jotenkin bändin sielusta puuttuu Portnoyn myötä aivan järjettömän suuri osa. En dissaa Manginia, mies soittaa kuin kone, mutta ehkä se onkin juuri se mikä tässä alkoi tökkiä. Soitto on melko kliinistä ja jokseenkin jopa mielikuvituksetonta. Tekisi kuitenkin mieli väittää että tämä on paras DT:n levy viimeisen vuosikymmenen ajalta.
 
The Astonishing (2016)
Kaikessa yhdentekeväisyydessään aivan joutava levy. Levyltä ei jäänyt yhtään mitään mieleen, muuta kuin se, että levy on aivan järjettömän pitkäksi venytetty, sanoitukset ovat melko eiss-osastoa, eikä tämä soitannollisestikaan ole oikein DT-mäistä. Dream Theater goes Disney, sitä tämä on. Tekisi mieli sanoa, että jos tämä nyt ei huonoin ole bändin levyistä, niin ainakin huonoimmasta päästä.
 
No niin. Mitäpä sitä seuraavaksi kuuntelisi?

Biisilista julkaistiin FB-sivuilla. Heti alkoi nörttien ulina, kun ei ole tarpeeksi pitkiä biisejä jne. Huoh...

Shredator: Biisilista julkaistiin FB-sivuilla. Heti alkoi nörttien ulina, kun ei ole tarpeeksi pitkiä biisejä jne. Huoh...
 
9:20 ei ole tarpeeksi pitkä :D Dream Theaterin skaala on tässä hieman eri, mutta silti.

ÄrGee: 9:20 ei ole tarpeeksi pitkä :D Dream Theaterin skaala on tässä hieman eri, mutta silti.
 
Onhan tätä yhtyettä mammuttitauti vaivannut aina ja yhdessä vaiheessa oli hyvinkin väsyttävää, kun levyjen joka toinen biisi näyttää jotain 10-15 minuuttia ja kokonaisuus pitää aina venyttää piripintaan eli sinne ~75 minuuttiin. Mutta tämän uuden levyn kappaleiden keskipituus huitelee melko lailla samoissa kuin esim. I&W:n ja Awaken, jotka ovat monen mielestä yhtyeen parhaat levyt. Joten en tiedä mistä tässä nyt oikeastaan edes valitetaan.

carnation: Onhan tätä yhtyettä mammuttitauti vaivannut aina ja yhdessä vaiheessa oli hyvinkin väsyttävää, kun levyjen joka toinen biisi näyttää jotain 10-15 minuuttia ja kokonaisuus pitää aina venyttää piripintaan eli sinne ~75 minuuttiin. Mutta tämän uuden levyn kappaleiden keskipituus huitelee melko lailla samoissa kuin esim. I&W:n ja Awaken, jotka ovat monen mielestä yhtyeen parhaat levyt. Joten en tiedä mistä tässä nyt oikeastaan edes valitetaan.
 
Ota plussa.
 
Aika harva biisi on loppulaskussa sellainen, että sen kannattaa varttituntiin venyttää. Esimerkkinä, A Change of Seasons on yksi lempibiisejäni DT:ltä. Vaikka biisillä pituutta riittääkin, alkaa sekin jossakin vaiheessa puuduttamaan, siitäkin huolimatta että tuo ei kovin itseään toistava biisi olekaan. Mun mielestä vaatii jonkinlaista tyylitajua sekin, että osaa tehdä biisistä sopivan lyhyen ja ytimekkään.
 
Sama koskee levykokonaisuuksia.

Mun mielestä Change Of Seasons vaan toimii alusta loppuun (olisiko dynaamisesti oikea sana tässä kohtaa?). Ei juuri ollenkaan sellaista "tyhjäkäyntiä". Muista "eeppisistä" biiseistä Octavarium toimii 6 Degreesiä paremmin mun kirjoissa... Jälkimmäisessä on vähän liikaa "tyhjäkäyntiä" mun makuun. Vähän sellaista väen vängällä pidennettyä kamaa jossa fokus keskittyy vain siihen 45 min. tjsp. täyttämiseen.

Regalis Apertura: Mun mielestä Change Of Seasons vaan toimii alusta loppuun (olisiko dynaamisesti oikea sana tässä kohtaa?). Ei juuri ollenkaan sellaista "tyhjäkäyntiä". Muista "eeppisistä" biiseistä Octavarium toimii 6 Degreesiä paremmin mun kirjoissa... Jälkimmäisessä on vähän liikaa "tyhjäkäyntiä" mun makuun. Vähän sellaista väen vängällä pidennettyä kamaa jossa fokus keskittyy vain siihen 45 min. tjsp. täyttämiseen.
 
Näin. Valitettavasti jengi odottaa ACOS:n kaltaisia mestariteoksia, mutta sieltä onkin tullut Tuscanyn tai Illumination Theoryn kaltaisia pökäleitä. Biisien lyhentäminen voi ollakin hyvä juttu vaihteeksi.

Ehkä biisit on yhtä pitkiä, mutta nopeammin soitettuja :D

Huomenna vissiin "Untetherd Angel" linjoilla.

Vessajono: Under A Glass Moonin
 
Awake, I&W, Scenes ja ToT. Jos ei noilla lähde niin sit ei oo kyllä lähteäkseen.
 
Olen varmaan ihan tolkuttomassa vähemmistössä, mutta kun alkuvuodesta tuli aika paljon tätä bändiä kuunneltua, niin tuo ysärituotanto ei kyllä ihmeemmin pudonnut, varsinkin Scenes ja Images and Words jättävät aika tyhjän olon. Awakella nyt on sentään Lifting Shadowsin ja Space Dye Vestin kaltaisia napakymppejä ja Falling into Infinitylläkin Hollow Years.
 
Olen kuitenkin ollut aina enemmän heviin kuin progeen kallellaan, niin sen tajusi jo aikoja sitten, että hevi on aika naurettavaa musiikkia. Kuten taisin aikaisemminkin kirjoittaa, että jos tähän orkesteriin suhtautuu huumoribändinä, niin näiden tämän vuosituhannen hevipullisteluiden parissa viihtyy paikka paikoin oikein hyvin, vaikka välillä meininki on sellaista faija-koulun-diskossa-osastoa. Esim. pari biisiä joita täällä näkee mainittavan hyvin karvoin, mutta jotka ovat mielestäni bändin parhaimmistoa ovat 6d:n The Great Debate ja nimettömän albumin The Enemy Inside.