Kitarat: kitarakamat ›

Tuli käytyä Englannissa viime viikolla ja kävin sitten paikallisessa kitarakaupassa. Ei ollut aikomus siis ostaa mitään, vaan purkaa suurta ärsyyntymistä jota kanssa matkustajat aiheuttivat. Eli pieni meditaatiohetki hakusessa.
 
No liike olikin varsin viihtyisä ja valikoimaa oli paljon. Testasin mm. ensi kertaa elämässäni les paulia. (Ulkonäkö ei miellytä, eikä miellytä kyllä tuntumakaan.) Testasin varmaan 20 eri kitaraa ja lähinnä puoliakustisia blueskeppejä. Kaikki oli oikein kivoja, mutta ei pärjännyt telelleni jota ikävöin suunnattomasti matkani ajan. No kitarat vaihtui sylissäni ja tunnit kului, kuinka ollakkaan ärsyyntymisenikin alkoi olla jo tipotiessään. Olin jo valmis jatkamaan matkaa, mutta ajattelin vielä kokeilla muutamaa stratoa. En ole todellakaan ollut koskaan mikään stratomies, mutta mielenkiinnosta halusin kokeilla. Liikkeen kaikki fenderit olivat ison lasivitriinin takana, joten minun täytyi kysyä myyjää antamaan minulle kitara kokeiltavaksi. Kysyttyäni myyjää avuksi, (joka oli ystävällisin ihminen koko maailmassa) hän ojensi minulle haluamani mehikaani straton. Telenikin on Mexico valmisteinen joten halusin kokeilla samanlaista stratoa ja se oli rakkautta ensi bendauksesta lähtien. Kaikki oli niin helppoa ja vaivatonta. Yksinään kun siinä soittelin ja naatiskelin, sain päähäni kokeilla American stratoa, että oliko se niin paljon parempi kuin hinta väitti. Aiemmin kun olin muualla American stratoa kokeillut, niin en ollut innostunut yhtä paljon kuin tästä mehikaanista nyt innostuin. Enkä innostunut tälläkään kertaa. Useita erilaisia kokeilin, mutta mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin mehikaani. Ei edes toisenlaiset mehikaanit. Ajattelin tulleeni hulluksi ja ryntäsin ulos liikkeestä.
 
Seuraavan yönä en saanut nukuttua ollenkaan, ajatuksissani pyöri yksi ja sama kaunokainen. Yritin järkeillä, että teleni ostosta oli vasta vajaat viisi kuukautta aikaa, en minä vielä voinut himoita uutta keppiä. Aamu koitti ja edelleen yritin järkeni avulla estellä itseäni tekemästä tätä typerää ostosta, mutta niin usein sydän on osoittanut olevansa vahvempi kuin järki ja niin se osoitti myös tällä kertaa. Aamiainen oli vielä pahasti kesken kun tajusin, että lähtööni takaisin Suomeen oli enään tunti. Pekonit rinnuksilla juoksin kitarakauppaan, jossa tämä ystävällinen myyämies oli vastassa. Hengästyneenä ilmoitin, että ostan sen kitaran ja hänelle se passasi mainiosti. Noin 15 min myöhemmin seison kitaralaukku kädessä hymy korvissa. Ajattelin, että olen tyhmä, mutta toisaalta olen onnellinen ja sehän on tärkeintä.
 
Onko muilla kokemuksia siitä, että löytää "sen" kitaran, vaikka se ei olekkaan sitä kalleinta mallia tai juuri sellainen mistä on uneksinut?