Koskettimet ›

Moi.
 
musamies: Olisko sellainen muutos tapahtunut, että musiikin harrastaminen merkitsee uusille polville pyrkimistä tähdeksi ja vähintään Tuubiin.
 
Tuubista ei ollut tuolloin toki hajuakaan, mutta ainakin tuossa 80-luvun puolivälissä kun itse aloittelin, joka ikisellä nöösillä oli unelma tähteydestä se seikka joka soittamisen palon aikaansai.
 
Sukurasite (ei-biologinen ;)) oli joillakuilla toki edesauttamassa, kuten myös vanhempien tarve harrastaa lastensa kautta.
Ihan kuten heillä huonompiosaisilla joita musiikki ei urheilulta pelastanutkaan.
 

 
Hot RedX: Maksoin itse aikaan tuosta pienosta muistaakseni 1200 euroa. Ostin Fasulta.
 
Tuohan se yleensä se kaikkein kenkkumaisin seikka on, aniharva tuossakaan vaiheessa kuvitteli että pianon kaltaisen esineen ja asian arvon- ja haluttavuudenlasku olisi kännykän ja tietokoneen luokkaa.
Mutta siihen ollaan valitettavasti menty.
 
Vaikka kohteliaasti olenkin kieltäytynyt mulle vuosien varrella tarjotuista pianoista vaikka kuinka olisi tehnyt mieli, en varmaankaan luopuisi jos moinen olisi tullut hankittua.
 
Tai lahjoittaisin paikalliseen juottolaan kuten aiemmin jo ehdotettiin, vaikka pianon ääni kantaakin yhtä vahvasti riippumatta soittajan taidoista ;).
 

 
Prophet: Purkamalla pianon kätevästi osiin saat arvokkaita, rahanarvoisia jalopuulevyjä, joita voit hyötykäyttää monella tavalla. Poistamalla lakka- tai maalipinnan kätevästi nykyaikaisilla työvälineillä, saat käyttöösi puuntyöstöön erinomaisesti kelpaavaa materiaalia.
 
Toki voi käydä niin hyvä tuuri että esimerkiksi mustien koskettimien julkisivupala on ebeniä tai tiheäsyistä ruusupuuta kunhan mennään sotien väliselle ajanjaksolle tai kauemmaksi, ja kaikupohjan saattaa saada pelastetuksi akustiseen kitaraan/bassoon jos saa rimoituksen siististi irti, mutta muuten on melkoisen turhaa toivoa tusinapianosta löytävänsä mitään käyttökelpoista puumateriaalia.
 
Ellei harrasta jotain todella pieniä intarsioita tai vastaavia.
 
Näistä kotimaisista on turha edes mitään käyttökelpoisia puita haikailla.
 
1800-luvun pianoista sekä vanhemmista ja huippuluokan 1900-luvun alkupuolen yksilöistä saattaa löytää norsunluutakin koskettimista, mutta aika usein voi jo väristäkin päätellä että "ronsulla" on ollut kärsän sijaan turpa ja päivittäin on vedelty tunteella tisseistä.
 
Pianon pinnat ovat poikkeuksetta millin tai puolen viilua, ja tukirakenteet jo stabiiliudenkin takia useammasta palasesta laminoitua, ja puulaadut ovat mitä sattuu.
 
Itse näkisin kosketinmekanismit Rhodes tms. -väkästelyissä, ja kielet McCartney-fiilistelyssä käyttökelpoisemmiksi uusiokäyttökohteiksi kuin puut.
 
Ja kyllä, säilöin kiipparirekvisiittaständiksi pilkkomani Otto Hepperle pianon roinat, koska mitäänhän ei pois voi heittää :D.
 

 
Prophet: Voit myös esim. työstää levyt jalopuusavustuspuruiksi tai -lastuiksi.
 
Luuliimaa voi ostaa ihan rautakaupastakin jos haluaa savustettuun ruokatarvikkeeseensa välttämättä tuonkaltaisen sivuaromin.
Tosin sivuaromista puhuminen on tosin ehkä harhaanjohtavaa, kyllä se sideaine on tuossa tapauksessa määräävässä roolissa.
Tai jos modernimman pianon fiilistä haikailee, polttaa suosiolla havufankkaa.
 
T:Samuli