Studiotyöskentely ›

Timo JM: Kuinkahan turhauttavaksi miksaajat ym. kokee sen, että uhraavat paljon aikaa hyvään lopputulokseen, ja sitten jengi kuuntelee jostain kännykän kaiuttimmesta.
 
Miksaajan päätä ei pitäisi vaivata mikään muu, kuin että duunin tilannut asiakas on tyytyväinen.

Kefiiri: :D
 
Hauskasti luonnehdittu, pitääpä oikein ottaa kuunteluun.
 
Neil Youngin "A Letter Home" on mainio levy. Kyllä se ankea äänenlaatu tuo siihen sellaisen fiiliksen, mitä paremmalla soinnilla ei tavoitettaisi. (En silti ajattele, että kaikki musa pitäisi nykyäänkin äänittää niin.)

turha kommentti

Olen sitä mieltä tämän päivän soundista että ihan sama kunhan keskittyisivät enemmän hyvien biisien säveltämiseen kuin soundien hinkkaamiseen.

telescope: Olen sitä mieltä tämän päivän soundista että ihan sama kunhan keskittyisivät enemmän hyvien biisien säveltämiseen kuin soundien hinkkaamiseen.
 
Samaa mieltä.

Mikael: Kenellehän tää ajatus on osoitettu? Yleensähän säveltäminen ja "soundien hinkaaminen" ovat täysin eri ihmisten työmaa. Ei soundeihin keskittyminen oo monestikaan mitenkään säveltämisestä pois.
 
Näin se on. Omasta mielestäni oman genren (rock -> metal) akselilla tuppaa miksailut kuulostamaan samalta. Ei juurikaan huomaa kun vaihtaa bändiä, että tasot muuttuisivat. Ja sitten ne on aikalailla samaan soundiinkin ruksattu. Vähän on viime vuosina tulut maku, että kaikki tulee ulos valmiilla templatella... Tosin tuleehan noita erottuviakin ja plussat niille:)

Aika yleisesti kuulee nykyään musaa, jossa alamidlet (n. 200-400 Hz) on vedetty melko alas. Tulee jotenkin steriili ja ohut fiilis. Olisko tää seurausta siitä, että halutaan botneen enemmän jytinää. En nyt välttämättä halua takaisin 70-80 luvuille, mutta onko sekään niin luonnollista, että pelätään sitä "boxinesia" niin paljon, että noita taajuuksia leikataan vähän joka kohdasta. Ensin likipitäen kaikista soittimista ja laulusta, ja jos ei muuten, niin viimeistään masteroinnissa. Omasta mielestä sais olla hiukan enemmän "kuminaa" tämän päivän musassa.

Mikael: Kenellehän tää ajatus on osoitettu? Yleensähän säveltäminen ja "soundien hinkkaaminen" ovat täysin eri ihmisten työmaa. Ei soundeihin keskittyminen oo monestikaan mitenkään säveltämisestä pois.
 
Asiaa pohdittuani huomaan olevani väärässä. Ajattelin asiaa ehkäpä liikaa perinteisestä ammattinäkökulmasta. Etenkin harrastuspohjaisissa makuuhuone/treenikämppä-tuotannoissa, jossa bändi tai artisti päättää tehdä itse on tietty vaarana, että resrussit siirtyvät biisintekemisestä kamojen kanssa pulaamiseen ja niiden käytön opetteluun. Tässä on tietty monta näkökulmaa. Asia on ihan ok jos tavoitteena on opetella todella äänittämistä ja miksaamista, mutta illuusio loputtomasta "ilmaisesta" studioajasta voi tietty helposti johtaa just tähän loputtomaan hinkkaamiseen.

Mikael: Asiaa pohdittuani huomaan olevani väärässä. Ajattelin asiaa ehkäpä liikaa perinteisestä ammattinäkökulmasta. Etenkin harrastuspohjaisissa makuuhuone/treenikämppä-tuotannoissa, jossa bändi tai artisti päättää tehdä itse on tietty vaarana, että resrussit siirtyvät biisintekemisestä kamojen kanssa pulaamiseen ja niiden käytön opetteluun. Tässä on tietty monta näkökulmaa. Asia on ihan ok jos tavoitteena on opetella todella äänittämistä ja miksaamista, mutta illuusio loputtomasta "ilmaisesta" studioajasta voi tietty helposti johtaa just tähän loputtomaan hinkkaamiseen.
 
Tätä koitin tuoda esille jo aikaisemmin, että ihmisellä on kuitenkin vain tietty määrä aikaa tekemisilleen. Jos koko tuotannon tekee itse, tekniikan kanssa hiplaamiseen menevä aika on konkreettisesti pois musiikin luovasta vaiheesta.
 
Joku tuossa ylempänä myös totesi, että monet saman genren bändit kuulostavat nykyään keskenään aivan samalta. Ja tottahan se on. Tottakai ne kuulostavat samalta, kun käytössä on samat työkalut. Hyvä snare-sämple on makuuhuonemuusikon pelastava juttu, mutta kun se sama sämple soi jo miljoonassa biisissä, niin siitä itseasiassa muodostuu jo äänenlaatua heikentävä tekijä.

Äänenlaatu on parantunut digitekniikan myötä. Enää ei ole pahemmin epäpuhtauksia äänessä kuten raksahduksia.
 
Huonoa on tämä Loudness war ilmiö mikä on jatkunut 1990-luvun alusta tähän päivään asti käytännössä muuttumattomana. Dynamiikkaa on edelleenkin erittäin vähän nykymusiikissa ja valitettavasti tämän huomaa myös näissä esimerkiksi Hctracks.com sivuston korkeatarkkuuksissa albumeissa ja näissä SACD ja DVD-Audio formaateissa. Niissäkin sama homma uusissa kappaleissa mutta jotkut vanhat albumit on remasteroitu säilyttäen dynamiikan hyvänä kuten tämä: http://dr.loudness-war.info/album/view/94705
 
Elikkä loudness warista ei haluta päästä eroon edes näissä korkeatarkkuuksisissa versioissa joita ei oletetuksena kuunnella millään kännykän tapaisilla laitteilla vaan kunnon vehkeillä vaan niissäkin tätä esiintyy yleisesti.

Groovi: Joku tuossa ylempänä myös totesi, että monet saman genren bändit kuulostavat nykyään keskenään aivan samalta. Ja tottahan se on. Tottakai ne kuulostavat samalta, kun käytössä on samat työkalut.
 
Joskus ysärillä muistan kuunnelleeni (suomalaisen) gospel-musiikin toivekonserttia ja kiinnittäneeni huomiota rumpusoundeihin: oikein hyvä soundi, mutta biisistä toiseen, artistista toiseen ihan sama. Ilmeisesti kaikki kävivät äänittämässä levynsä samassa studiossa, saman äänittäjän ja saman tuottajan huomassa. Eikä kukaan viitsinyt tuoda studioon omia rumpuja, koska studiossa oli hyvä setti valmiina ja valmiiksi mikitettynä.
 
Laadukkailla samplerumpuseteillä on päästy laajemmaltikin samaan.

jPekka: Joskus ysärillä muistan kuunnelleeni (suomalaisen) gospel-musiikin toivekonserttia ja kiinnittäneeni huomiota rumpusoundeihin: oikein hyvä soundi, mutta biisistä toiseen, artistista toiseen ihan sama. Ilmeisesti kaikki kävivät äänittämässä levynsä samassa studiossa, saman äänittäjän ja saman tuottajan huomassa. Eikä kukaan viitsinyt tuoda studioon omia rumpuja, koska studiossa oli hyvä setti valmiina ja valmiiksi mikitettynä.
 
Laadukkailla samplerumpuseteillä on päästy laajemmaltikin samaan.
 
Amerikkalainen kantri-musiikki on hyvä esimerkki vastaavasta tilanteesta nykypäivänä. Siellä on valtavasti täysin samankuuloista materiaalia. Parhaassa tapauksessa voi vaihtaa biisiä lennosta, tajuamatta että artisti ja kappale vaihtui juuri. Hetkittäin jopa laulajasta on vaikea erottaa, että onko hän mies vai nainen.

jPekka: Sen tiedän, etten kyllä kahdeksankytluvulla olisi uskonut, että joku sukkahousuhevin kaltainen älytön pelletrendi olisi mitenkään voinut muodostaa tulevaisuudessa kenenkään mielikuvaa siitä vuosikymmenestä.
 
Tuota minäkin ihmettelen. Tehtiinhän silloin hyvääkin musiikkia

StJerky: Tuota minäkin ihmettelen. Tehtiinhän silloin hyvääkin musiikkia
 
Minusta hevi oli parasta musiikkia mitä 80-luvulla tehtiin ja miksauksessa käytettiin joko tahattomasti tai tarkoituksella kevyempää otetta, jolloin esim. bassokitaran kuulee usein selkeästi, toisin kuin nykyajan metallissa (poikkeuksiakin on).

StJerky: Tuota minäkin ihmettelen. Tehtiinhän silloin hyvääkin musiikkia
 
Todellakin tehtiin! Esim. elektro/industrial-osasto meni niin valtavia harppauksia eteenpäin juurikin 80-lluvulla, että vieläkään ei päästä niihin tunnelmiin ja innovaatioiden nerokkuuksiin, mitä silloin.

Krice: Minusta hevi oli parasta musiikkia mitä 80-luvulla tehtiin ja miksauksessa käytettiin joko tahattomasti tai tarkoituksella kevyempää otetta, jolloin esim. bassokitaran kuulee usein selkeästi, toisin kuin nykyajan metallissa (poikkeuksiakin on).
 
Tjaa, mulle tulee kasarihevistä mieleen lähinnä vuosikymmenelle noin kokonaisuutena ominainen räikeä yläpää ja toisaalta jotkut Reign in Bloodin ja Master of Puppetsin kaltaiset äärikuivat rässilevyt. Mut toisaalta, en väitä että olisin alan asiantuntija.
 
Soundillisesti ehkä kiinnostavimmat kasarilevyt on Peter Gabrielin kolmonen ja nelonen. Molemmista kuulee, että on selkeästi haluttu olla tiukasti ajan hermolla ja haettu uusia ja mielenkiintoisia, jännittävän kuuloisia juttuja. On geitattua kaikua ja Fairlightia ja muuta laserajan noituutta, joka on luultavasti aikalaisten toimesta manattu alimpaan helvettiin.
 
Hienointa on kuitenkin se, että ainakin mun mielestä ne kuulostaa edelleenkin todella jännittäviltä ja mielenkiintoisilta. Vaikka tietysti hyvin vahvasti aikansa tuotteita ovatkin.

Vessajono: Tjaa, mulle tulee kasarihevistä mieleen lähinnä vuosikymmenelle noin kokonaisuutena ominainen räikeä yläpää ja toisaalta jotkut Reign in Bloodin ja Master of Puppetsin kaltaiset äärikuivat rässilevyt. Mut toisaalta, en väitä että olisin alan asiantuntija.
 
Soundillisesti ehkä kiinnostavimmat kasarilevyt on Peter Gabrielin kolmonen ja nelonen. Molemmista kuulee, että on selkeästi haluttu olla tiukasti ajan hermolla ja haettu uusia ja mielenkiintoisia, jännittävän kuuloisia juttuja. On geitattua kaikua ja Fairlightia ja muuta laserajan noituutta, joka on luultavasti aikalaisten toimesta manattu alimpaan helvettiin.
 
Hienointa on kuitenkin se, että ainakin mun mielestä ne kuulostaa edelleenkin todella jännittäviltä ja mielenkiintoisilta. Vaikka tietysti hyvin vahvasti aikansa tuotteita ovatkin.
 
Minä tykkään kyllä 80-luvun alkupuolen hevilevyistä, mutta eihän niissä soundillisesti mitään uutta 70-lukuun nähden ollut. Tukkaheviajan soundit taas ovst kestoinhokkini.
 
Mutta kaikkea hienoa syntikkapoppia ja uuden aallon musaa diggailen vieläkin soundillisestikin.

80-luvun kunkkuja oli Bob Clearmountain ja Trevor Horn :-)

Timo JM: 80-luvun kunkkuja oli Bob Clearmountain ja Trevor Horn :-)
 
No, tuostakin olen vahvasti eri mieltä. 8-)
 
Joka tapauksessa pahoittelut, mikäli joku pahoitti mielensä sukkahousuhevikommentistani. Koska ei ole olemassa absoluuttisesti hyvää eikä absoluuttisesti huonoa musiikkia, minulla ei ole mitään aihetta katsella nokkaani pitkin kenenkään toisen omastani poikkeavaa musiikkimakua.
 
Kasarilla tämä asenne oli vielä vähän hakusessa, joten olisin ollut hyvinkin hämmästynyt ja yllättynyt, jos joku olisi väittänyt _minkään_ silloin suositun ja/tai listoilla olevan musiikin kestävän puolta vuotta kauempaa...
 
Pipodiskossa pyörii muun musan ohella kasarin loppupuolella tehty levy, joka monessa suhteessa kuulostaa melkein (funk-vaikutteisen) kasarisoundien parodialta, ja näin jälkikäteen sen ajan soundimaailma ei tosiaankaan ole ihan minun äänimaisemaihanteitteni ytimessä, vaikka kyseessä on sentään minun musiikillisen kasvuni osalta kaikkein keskeisin vuosikymmen.
 
(Cindy Rickmondin "New Ideas", jos jotakuta kiinnostaa. Hyviä biisejä kyllä, ja loistavaa peukkubassottelua.)