Kitarat: soittaminen ›

Steve vai muuten kertoi joskus jossain haastattelussa, että virtuoosimainen soittaminen voi olla jopa rasite. Jos on pitkään tottunut soittamaan taidokkaasti, niin voi olla ettei aina ole helppoa löytää niitä musiikillisia oivalluksia sieltä yksinkertaisempien soittotapojen joukosta. Jos on siis teknisesti todella taitava ja on myös sillä tyylillä soittanutkin. Miksei olisi, jos se kerran luonnostaan jo taipuu...
 
Steve Vain Passion & Warfare ilmestyi 1990 ja 2000-lluvulla on ilmestynyt kaksi studiolevyä. Erilaisia livejä on kyllä tullut ja varsin ahkerasti on soittaja kierrellytkin. Veikkaisin, että tuota 90 tullutta soololevyn biisejä saa kyllä edelleen soitella aika paljon livenä, vaikka varmasti soittaa uudempiakin biisejä ja mahdollisesti ihan muutakin.
 
Musikaallisuus on siitä veikeä asia, että se soittaminen alkaa ihan jokaisella jostain. Yleensä tykätään jostain esiintyjästä/soittajasta tai bändistä. Sitten kun kehitytään eteenpäin, niin saatetaan ehkä mennä ns. seuraavalla tasolle ja aletaan ottamaan selvää niistä omien soittajasuosikkien esikuvista ja mieluisista soittajista. Näin ollaan päästy musikaalliselle aikamatkalle ja huomataankin kohta, että hyvää musaa on tehty jo hyvin kauan sitten.
Sitä on myös tehty muualla kuin euroopassa ja paljon ennen monenlaisien länsimaisten musatyylien tuloa. Tosin levyjä ei ole tehty vielä kovinkaan kauan, jos musahistoriasta puhutaan. Eli paljon musiikista on kulkeutunut monissa maissa myös ihan suullisen perimän varassa eteenpäin. Nuottikirjoitustakaan kun ei ole ihan joka paikassa harrastettu...
 
Kun aletaan huomaamaan, että lähes 100 vuotta sitten on jo levytetty aikamoinenmäärä erilaisia jazz/blues ja monien muiden roots pohjaisten musatyylien erilaisiin harmonioihin perustuvia kappaleita...Huomaakin helpoisti, ettei sen oman kappaleen tekeminen enää olekkaan ihan niin helppoa, vaikka soittotaito olisikin kehittynyt ihan huomattavasti.
Jos siis haluaa tehdä sellaista musaa, jota ei ole harmonian kannalta jo tehty useita kertoja.
Myöskin kappaleet ovat rakenteelteen aina jotenkin rajoitteisisa. Niissä voi olla rytmiä, väliosaa, kertosäkeistöä, erilaisia teemoja-->Kuitenkin jos jätetään avantgarde-osasto pois, niin ei niitä kappaleitakaan voi tehdä aivan lukemattomilla eri tyyleillä.
Ei ole varmaan mikään ihme, että blues ja rock musasssa on esim. hyvinkin samanlaisia rakenteita.
Kitarasta saa 12 erilaista säveltä ja nuo rakenteet ovat myös sidoksissa jonkinlaiseen matematiikkaan. Joo, ja tiedän, että myös 12 sävelen ulkopuoleltakin löytyy paljon säveliä joita käytetään paljon vaikka intialaisessa taikka arabialaisessa musiikissa.
 
On oikeastaan jonkinlainen paradoksi, että mitä paremmaksi soittaja tulee. Sitä enemmän hän tietää ja osaa kitaran ja muidenkin kielisoittimien erilaista historiaa, niin sen hankalammaksi käy sen uuden ja oman musiikin tekeminen. Jos haluaa olla itselleen rehellinen ja tehdä todellakin uutta soolotuotantoa taikka vain uutta musiikkia, eikä "sovittaa" uudestaan omaksi jo useita kertoja sävelletyjä juttuja. Niin se on lähes mahdotonta.
Varmastikkaan moni ei ehkä huomaisi, vaikka soittaisi jonkin biisin jonka olisi ns. lainannut joltain toiselta ja muokannut sitä omanlaiseksi.
Soittajalle itselleen se voi olla kuitenkin iso asia, mutta toki riippuu soittajasta ja siitä soitettavasta musiikistakin. Kunnianhimokin kun saattaa kasvaa, vaikka sekin voi olla hyvinkin paljon soittajasta kiinni.
 
Moni tuntuu täällä neuvovan, ettei erilaisia skaaloja kannata opetella. Kannattaa kuulemma kuunnella muiden hyvien soittajien soittoja ja ottaa niistä opikseen. En sitten tiedä, mitä ne "hyvät" soittajat ovat kuunnelleet ja sulkeeko erilaisien skaalojen soittaminen tosiaan pois musikaallisuuden. Eikö niillä skaaloilla voi tehdä sellaista musiikkia, että siinä on tunnetta????
Jos näin on(ettei erilaista asteikoista saa kunnollista musiikkia), niin tähän voidaan heti laittaa melkoinen lista soittajista-->Jotka vain soittavat jostain skaalasta sitä sooloa tai jotain muutakin.
Siinä soolossakin voi muuten olla yksi skaala, mutta sitä soitetaan muustakin kuin yhdestä kohtaa. Eikös?
Jos jollain tulee mieleen sellaisia kitaristeja tai muitakin soittajia, jotka ovat tehneet hyviä biisejä ja ne eivät perustu mihinkään astekoihin, niin laittaakaa toki muutamia esimerkkejä? Nyt sitten sellaisia soittajia, jotka ei jossain Youtubessa rämpytä jotain ja "eiku" ja aloitetaan alusta.
Sen soiton täytyy siis svengata ja kyllä siihen noita erilaisia asteikoita yleensä tarvitaan. Niitä tarvitaan myös jos haluaa tehdä niistä niitä omanlaisia kappaleita, vaikka ne olisivatkin jo tavalla tai toisella niin rytmisesti kuin harmonia mielessä tehtykin.
Ei jotain King Crimson taikka Robert Fripp kamaa voi soittaa, jos haistattaa kaikille skaaloille pitkät.
 
Itse voi kuitenkin siiihen vaikuttaa, soittaako niitä skaaloja musikaallisesti.
 
Toki ihmisiähän me vaan ollaan ja vielä kaikki ihan oikeasti erilaisia, sen soittamisen/treenamisen ei tuntuisi olevan ihan niin hankalaa. Jos haluaa tehdä omaa ja uutta musiikkia itselleen. Siitähän sitä on kuitenkin lähdettävä, että itse tykkää tekemisestään. Jos se touhu on soitajalle jotain pakkopullaa, niin kyllä sen myös kuulijakin huomaa.
Soittajan on siis tehtävä omanlaiset versiot niistä jo tehdyistä jutuista eli asteikoista. kappaleiden rakenteeseen hän voi kyllä vaikuttaa, mutta niissäkin vain hyvin rajallisesti.
Derek Bailey soittin aikoinaan paljon monenlaisia jazz-standardeja ja kyllästyi niiden samalaisiin rakenteisiin & sointuhin jne. Hän alkoi soittamaan todella erikoista avatgarde jatsia, jossa hän pyrki siihen ettei mitään toisteta oli sitten kysymys niin rytmin kuin sävelienkään puolella. Useasti hän saattoi soittaa lähes tyhjälle salille jossain jazzklubilla, mutta hän soitti tällä tyylillä todella pitkään.
Hän levytti myös ahkerasti, oli ihan oikeasti todella hyvä kitaristi, mutta soitti kuitenkin aika älyttömän kuuloista kamaa. Teki yhteistyötä mm. John Zornin kanssa. Bailey kuoli 2005(syntyi 1930) ja jos sellainen soitto kiinnostaa, niin tutkikaapa ihan hyvikseen noita levyjä(jos jostain vain niitä löydätte).
Niistäkin kyllä huomaa, että kaiken kakofonisuuden keskellä on myös toistoa.
On oikeastaan todella vaikeaa soittaa, noin miten hän pyrki. Mielenkintoinen asia, mutta ei tuollaista kukaan kuitenkaan jaksa päivätolkulla kuunnella. On se sen verran raskasta kamaa, vaikka aika useasti mennään melko puhtailla soundeilla siinä kitaran soitossa.
Joku levy kuulosti siltä, jossa oli useita raitoja hänen soittoaan kun olisi laitettu jonnekkin pihalle kymmenittäin erilaisia kitaroita ja erilaisissa vireissä(osaa ei ehkä edes viritetty kunnolla). Sitten niitä olisi jonkinlainen joukko kavereita heitellyt pienennillä kivillä ja ihan sattumanvaraisesti olisi kuulunut jotain ääniä. Rytmiä ei, eikä melodiaa...
Jos asteikoiden treenaus ei kiinnosta, niin laittakaapa nimi korvan taakse ja lähtekää tekemään hieman toisenlaista musiikillista uraa.
 
Se miten Baileyn musiikki eroaa noista tiluttajaista on sitten kuulijasta ja soittajasta kiinni. Loppujen lopuksi, minusta, molemmat ovat aika tylsän kuuloisia pidemmän päälle...MIKÄLI NE HYVÄT KAPPALEET PUUTTUVAT.
Tekninen osaaminen, pelkästään ei ole kovinkaan milenkiintoista.
 
Se missä ollaan tultu eteenpäin on se, että nykyään pidetään muitakin soittimia enemmän arvossaan kuin kitaraa/bassoa/rumpua ja sitten sitä bändin laulajaa. Kun tehdään musiikkia jossa on mahdolliseti myös erilaisia instrumentteja, niin silloin voi syntyä jopa jotain uuttakin niistä jo "useaan kertaan soitetuista asteikoista".
Kimmo Pohjonen on mm. tehnyt monelaista musaa ja tiedän, ettei ole tosiaan kitaristi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kimmo_Pohjonen
Jospa joskus tulevaisuudessa olisi enemmän bändejä ja kokoonpanoja, joissa olisi käytetty hieman luovemmin noita soitin valikoimia. Näin saattaisi siitä lopputuloksestakin löytyä jotain uutta.
Tai sitten voi tehdä niinkin että virittää sen normaalin kitaran hieman erilaisesti. Adrian Belew viritti muistaakseni kaikkiin King Crimson The Power To Believe levyn kappaleisiin kitaransa muutoin ihan normaalista, mutta tiputti G-kielen F# säveleksi. Tällainen tiputus tekee kitarasta Oud luuttumaisen soittimen ja muuttaa sen kitaran rytmiikkaa ja sointujakin ihan olennaisesti.
 
Hyviä kitartisteja on vaikka kuinka ja paljon. Liian monesti vaan puhutaan aina niistä jo kaikille tutuista kitaristeista. Osittain se johtuu mediasta, koska jazz/proge ja kansanmusa ei ole sellaista jota soitettaisiin radiossa tai telkkarissa. Jossain dokumentin tai elokuvan musana voi olla taustalla, mutta ei muuten. Eipä noita oikeasti uusia ja erilaisia soittajia sitten voi tavallinen tallaaja oikein mistään löytää. Miten voisi?
Lehdissä ja netissä kun on aina ne samat nimet esillä...