Roots ›

Kuunteli Son Housea ja Skip Jamesia ja tuo virehomma on hieman hankala...
 
Kehittelin tuossa oman slide-bluesin "Dairy cow-blues" (G-duuri), jossa pitää soittaa geelle molli-terssi perään ja rytkasti yli, mutta ei duuri-terssiin asti. Duuri kuulostaa jo väärältä, nääs. Luultavasti olen kopsannut sen jostain vanhasta blues-levytyksestä, mutta en osaa tarkemmin sanoa.

Kehittelin tuossa oman slide-bluesin "Dairy cow-blues" (G-duuri), jossa pitää soittaa geelle molli-terssi perään ja rytkasti yli, mutta ei duuri-terssiin asti. Duuri kuulostaa jo väärältä, nääs. Luultavasti olen kopsannut sen jostain vanhasta blues-levytyksestä, mutta en osaa tarkemmin sanoa.
 
vielä hei noista vireistä, Son House useinmiten soitti tosiaan avoimella G:llä, mutta esim Skip James oli avoimen e-mollin miehiä (EBEGBE), ja Robert Johnsonilla oli muutamakin eri vire, yleisin avoin G (capolla sitten eri sävellajit) avoin D (DADF#AD) ja yks ihan sika nokkela, mikä mulla ainakin sekoitti pitkään niin DADGBE, eli normaali viritys mutta paksuin kieli viritetään D:hen, ja soitetaan niinkuin D-sävellajista.
 
Mitä vielä noihin putkiin tulee ja mihinkä sormeen, niin se on kyllä ihan tapauskohtainen asia, ja kliseisesti siihen ei oo 'oikeeta' tapaa. Joku viittasi 'ammattimuusikoihin jotka käyttää slidee pikkurillissä', niin esim. Derek Truck käyttää nimettömässä, ja Bonnie Raitt keskisormessa! :). Faktahan on se, että pras vaan opetella kummallakin sormella, jotkut jutut on mahottomia tehdä soittamalla pelkästään pikkurillillä tai nimettömällä ( tai saatika keskisormella!) :).
 
-dave

Koska keskustelun aiheena on nimenomaan delta blues tai maalaisblues –mitä termiä itse mieluummin soittoharjoitelmistani käytän, koska en ole syntyisin Memphisin eteläpuolelta Mississippin ja valtatie 51:n väliin jäävältä kolmionmuotoiselta alueelta, heh heh- niin jatkan vielä vähän ilmeisen epäortodoksimaista jurnutustani…
 
Delta blues on kaikista musiikin muodoista yksi eniten esittäjän omiin kokemuksiin, tunteisiin ja omaan tyyliin pohjautuvaa musiikkia. ”Blues is a feeling”, kuten tälläkin palstalla on monesti mainittu. Delta blues ei siis perustu ”suorittamiseen” samalla tapaa kuin ehkä joku toinen musiikin –jopa bluesin- ala, vaan nimenomaan kokonaisvaltaiseen tunteeseen. En tarkoita etteikö osa alan soittajista olisi ollut teknisesti korkealla tasolla ja etteikö ns. kilpailuhenkisyys ja näyttämisen halu olisi kuulunut delta bluesiin siinä missä moneen muuhunkin musiikkiin; kaikki lienevät lukeneet esim. Charley Pattonin show-elkeistä ja eiköhän plantaaseilla ja juke-jointeissa ole yritetty pudottaa kanssasoittajia lavalta siinä kuin jazz- tai rockkulttuureissa myöhemmin. Luulen ma. Kuitenkin jälkipolville jääneissä delta blues -taltioinneissa pääasia on jossain muussa kuin virtuositeetin esittelyssä. Eli siinä tunteessa.
 
Siksipä olenkin sitä mieltä, että ao. musiikin soittamisesta puhuttaessa pitäisi liiallinen tekniikkapainotteisuus jättää vähemmälle ja paneutua soiton syvällisyyteen. Sitä on tietysti vaikea pukea sanoiksi ja keskiluokkaisen suomalaisen valkoihoisen on varmasti (onneksi) mahdotonta koskaan päästä samalle tunnetasolle puuvillanpoiminnasta kitaransoittoon siirtyneen neekerin kanssa bluesin soitossa. Ehkä juuri tuosta mahdottomuudesta johtuen täälläkin keskustellaan enemmän soiton tekniikasta kuin tunteesta. Slideputki saa minun puolestani olla pikkurillissä tai vaikka ukkovarpaassa, kunhan sen putken paikka ei muodostu soiton pääasiaksi. Pääasia kun on se miltä soitto kuulostaa ja tuntuu. Käyttiväthän jotkut bluesmuusikot slideputken asemasta esim. linkkuveitseä. Tuskin kukaan ajatteli, että heillä on väärä tekniikka. ”Pistäs Blind Willie kuule tosta putki nimettömään, niin alkaa blueskin sujua.” (Ok, ok. Blind Willie Johnsonhan on tosin gospelia eikä bluesia, kuulemma…) Paul Oliverin kirjassa ”Bluesin tarina” Peg Leg Howell kertoo kitaransoiton opiskelustaan: ”Ei siinä kauaa mennyt. Valvoin yhden yön ja opettelin itsekseni.” Liekö siinä tekniikka hioutunut samanlaiseksi kuin Steve Vailla…
 
Näkemykseni on ehkä vähän turhan romantisoitu, tai sitten vain haluan tällä puolustella omaa laiskuuttani ja lahjattomuuttani, koska en ole koskaan viitsinyt treenata esim. nopeutta ja tarkkuutta metronomin tikittäessä vieressä. Blues on kuitenkin siitä kiitollinen musiikin ala, että sitä voi soittaa ja jopa soittaa uskottavasti osasi sitten soittaa hyvin tai huonosti. Vaatiiko hyväksi bluesin soittajaksi tuleminen sitten yhden yön vai 60 vuotta, se lienee tapauskohtaista. Itse en vielä 20:n vuoden soittokokemuksella uskalla ottaa asiaan kantaa.
 
Ja lopuksi vanha tuttu kommentti Lightnin’ Hopkinsilta, tuolta ilmeisen tekniikkapainotteiselta konservatoriomuusikolta: ”Lightnin’ change when Lightnin’ want to change.”
 
Ugh.

K:n kanssa vahvasti samoilla linjoilla.
Blues ja eteenkin deltablues on ennenkaikkea fiilis mikä ei ole sidottu mihinkään muotoon, soittimeen tai tekniikkaan. Son Housen John the Revelatorissa ei ole edes mitään soittimia, Yank Rachell soitti bluesiaan mandoliinilla ja Robert Johnson taisi lyhyeksijääneen elämänsä aikana levyttää yhden kitarasoolon.

"Reseptini" bluesin soittoon:
1. Kuuntelen vanhoja mestareita ja mietin, mitä heillä on sanottavaa.
2. Yritän kertoa oman tarinani ja toivon, että mestarit eivät käänny haudoissaan. :DDD !!!
 
Toisaalta, moni delta-mies kehitti persoonallisen tyylinsä juuri siksi koska ei kuullut muiden soittoa (pitkät välimatkat, huono infrastruktuuri, ei ADSL-piuhaa)

Delta blues on kaikista musiikin muodoista yksi eniten esittäjän omiin kokemuksiin, tunteisiin ja omaan tyyliin pohjautuvaa musiikkia. ”Blues is a feeling”, kuten tälläkin palstalla on monesti mainittu. Delta blues ei siis perustu ”suorittamiseen” samalla tapaa kuin ehkä joku toinen musiikin –jopa bluesin- ala, vaan nimenomaan kokonaisvaltaiseen tunteeseen. En tarkoita etteikö osa alan soittajista olisi ollut teknisesti korkealla tasolla ja etteikö ns. kilpailuhenkisyys ja näyttämisen halu olisi kuulunut delta bluesiin siinä missä moneen muuhunkin musiikkiin; kaikki lienevät lukeneet esim. Charley Pattonin show-elkeistä ja eiköhän plantaaseilla ja juke-jointeissa ole yritetty pudottaa kanssasoittajia lavalta siinä kuin jazz- tai rockkulttuureissa myöhemmin. Luulen ma. Kuitenkin jälkipolville jääneissä delta blues -taltioinneissa pääasia on jossain muussa kuin virtuositeetin esittelyssä. Eli siinä tunteessa.
 
Jep, samaa mieltä, mutta ei deltablues voi olla ainoota mistä musaa löytyy fiilistä :--). Ja mitä virtuositeettiin tulee, kyllä noi vanhat puujalat on ollut aikamoisia virtuooseja, menee siinä tunti jos toinenkin kun opettelee vetää nuotilleen niitä :)
 
Siksipä olenkin sitä mieltä, että ao. musiikin soittamisesta puhuttaessa pitäisi liiallinen tekniikkapainotteisuus jättää vähemmälle ja paneutua soiton syvällisyyteen. Sitä on tietysti vaikea pukea sanoiksi ja keskiluokkaisen suomalaisen valkoihoisen on varmasti (onneksi) mahdotonta koskaan päästä samalle tunnetasolle puuvillanpoiminnasta kitaransoittoon siirtyneen neekerin kanssa bluesin soitossa. Ehkä juuri tuosta
 
Tää on tää ikuinen, eikä tästä näköjään pääse irti millään :). Kyllä ihminen on ihminen, neekeri tai valkoinen, ja tunteet on muuten ihan samat. Tätä en oo koskaan tajunnut, miten se tunne voi olla 'aidompi' jollain kuin jollain muulla. Tän kun vetää ihan äärimmilleen, niin afrikassa pitäis kanssa olla sitten yksin esitetyssä musassa kauhee fiilis, siellä on vielä kurjempaa? :) Siinä tosin olen samaa mieltä, että eihän tässä tekniikoista ole kyse, mutta kun kyse on nimenomaan niin erilaisesta lähestymistavasta soittimeen (erilainen vire, soitetaan erilaisilla välineillä, ja ennenkaikkea erilainen harmonia) niin tämmöinen palstahan on mitä parhain sitten selvittämään näitä usvaisia asioita.
 
mahdottomuudesta johtuen täälläkin keskustellaan enemmän soiton tekniikasta kuin tunteesta. Slideputki saa minun puolestani olla pikkurillissä tai vaikka ukkovarpaassa, kunhan sen putken paikka ei muodostu soiton pääasiaksi. Pääasia kun on se miltä soitto kuulostaa ja tuntuu. Käyttiväthän jotkut bluesmuusikot slideputken asemasta esim. linkkuveitseä. Tuskin kukaan ajatteli, että heillä on väärä tekniikka. ”Pistäs Blind Willie kuule tosta putki nimettömään, niin alkaa blueskin sujua.” (Ok, ok. Blind Willie Johnsonhan on tosin gospelia eikä bluesia, kuulemma…) Paul Oliverin kirjassa ”Bluesin tarina” Peg Leg Howell kertoo kitaransoiton opiskelustaan: ”Ei siinä kauaa mennyt. Valvoin yhden yön ja opettelin itsekseni.” Liekö siinä tekniikka hioutunut samanlaiseksi kuin Steve Vailla…
 
Aivan, mutta jos samalle mustalle hemmolle olisikin tungettu kantele käteen ja pyydetty vetämään jotain kansanlaulua, ois sekin varmaan ekaksi kysellyt hetken, että hei mikä meininki?? :). Eli tän keskustelun idea, siltä osin ainakin kun mä oon sen tajunnut, on ollutkin se, että vaihdetaan tietoa ja ideoita miten noi on ehkä soittanut niitä biisejä. ja muuten, Robert Palmerin kirjassa 'Deep Blues':in alkusanoissa oli semmoinen hauska historiikki/essee tosta crossroads-hommasta, vanhan uskomuksen mukaan siellä kun odottelee Sarvijaakkoa keskiyöllä "He'll come, and _tune up_ your guitar" ... ja loppu on tietenkin se, että osaa vetää, jne. Mutta jännää on se, että tossakin kansantarussa on nimenomaan toi idea havaittavissa, että joku tulee ja _virittää_ sen skeban uuteen uskoon. Nykyään ei tarvii Legbaa enää, riittää muusikoiden.net :)
 
Näkemykseni on ehkä vähän turhan romantisoitu, tai sitten vain haluan tällä puolustella omaa laiskuuttani ja lahjattomuuttani, koska en ole koskaan viitsinyt treenata esim. nopeutta ja tarkkuutta metronomin tikittäessä vieressä. Blues on kuitenkin siitä kiitollinen musiikin ala, että sitä voi soittaa ja jopa soittaa uskottavasti osasi sitten soittaa hyvin tai huonosti. Vaatiiko hyväksi bluesin soittajaksi tuleminen sitten yhden yön vai 60 vuotta, se lienee tapauskohtaista. Itse en vielä 20:n vuoden soittokokemuksella uskalla ottaa asiaan kantaa.
 
No ihan eka ongelmahan tässä on se, että bluesia loppukädessä lauletaan, ei soiteta. Nää ko. hemmot on vaan säestänyt itseään, ja sitä helpottamaan on syntynyt nää kaikki lieveilmiöt (vireet, slidet, jaloilla tamppaamiset, jne.). Urbaanina lähihistorian esimerkkinä Sepi Kumpulainen, jolla oli kitara joko avoimessa duuri tai molli soinnussa :)
 
Ja lopuksi vanha tuttu kommentti Lightnin’ Hopkinsilta, tuolta ilmeisen tekniikkapainotteiselta konservatoriomuusikolta: ”Lightnin’ change when Lightnin’ want to change.”
 
Se on mennyt tosta vielä pidemmälle, se on jo insituutio koko ukko :)
 
Ugh.
 
The blues is allright!
 
-d

K:n kanssa vahvasti samoilla linjoilla.
Blues ja eteenkin deltablues on ennenkaikkea fiilis mikä ei ole sidottu mihinkään muotoon, soittimeen tai tekniikkaan. Son Housen John the Revelatorissa ei ole edes mitään soittimia, Yank Rachell soitti bluesiaan mandoliinilla ja Robert Johnson taisi lyhyeksijääneen elämänsä aikana levyttää yhden kitarasoolon.
 
Yhdyn arvon Herroihin monilta osin, mutta kun asiaa tarkemmin tutkii ja perehtyy, niin kyllä siellä ne muodot, tekniikat ja soittimet löytyy :). Ja tällä en missään nimessä halua vähentää ko. musiikin aitoutta tai painoarvoa. Itse olen vankkumaton deltablues-fani (okei, fanaatikko :), siksi mua harmittaa se, että siitä monesti tehdään semmoinen kaukainen ja ihmeellinen asia - se on musaa, soittakaa sitä! vahingossa joku kuule sitä ja sekin saattaa alkaa dikata hommasta! :)
 
-d

Toisaalta, moni delta-mies kehitti persoonallisen tyylinsä juuri siksi koska ei kuullut muiden soittoa (pitkät välimatkat, huono infrastruktuuri, ei ADSL-piuhaa)
 
Aika pientä "piiri pieni pyörii" -hommaahan se oli kyllä todellisuudessa, kaikki soitteli ja hobos toistensa kanssa :)
 
-d

Tätä en oo koskaan tajunnut, miten se tunne voi olla 'aidompi' jollain kuin jollain muulla.
 
Mun mielestä tuommoisessa musiikissa missä biisit perustuu omakohtaisiin kokemuksiin ja omaan elettyyn elämään voi tunne olla vahvasti erilainen kun on oikeasti elänyt sitä elämää mistä laulaa. Kuvitelkaa nyt Dannya vetämässä jotain Furry Lewiksen Judge Harsh Bluesia.

Jep, samaa mieltä, mutta ei deltablues voi olla ainoota mistä musaa löytyy fiilistä :--).
 
Enhän minä niin väittänytkään.
 
Ja mitä virtuositeettiin tulee, kyllä noi vanhat puujalat on ollut aikamoisia virtuooseja, menee siinä tunti jos toinenkin kun opettelee vetää nuotilleen niitä :)
 
Tätähän minäkin sanoin. Minä en tosin edes pysty opettelemaan niitä nuotilleen. En näe siinä edes varsinaisesti mitään järkeä, mutta lievästi kyllä kadehdin niitä lahjakkuuksia jotka siihen pystyvät.
 
Tätä en oo koskaan tajunnut, miten se tunne voi olla 'aidompi' jollain kuin jollain muulla.
 
Enemmän kuin aitoudesta kyse on kuitenkin eletystä elämästä. Delta bluesin mestareilla se elämä oli niin kovin toisenlaista kuin meillä ja mielestäni se myös esityksistä kuuluu. Mutta juuri tuo osa tekstiäni on sitä minkä voi käsittää myös turhaksi romantisoinniksi (romantisointi on tietysti huono sana tähän yhteyteen). Jotenkin vain se neekereiden laulama blues tuntuu uskottavammalta, en voi sille mitään.
 
Siinä tosin olen samaa mieltä, että eihän tässä tekniikoista ole kyse, mutta kun kyse on nimenomaan niin erilaisesta lähestymistavasta soittimeen (erilainen vire, soitetaan erilaisilla välineillä, ja ennenkaikkea erilainen harmonia) niin tämmöinen palstahan on mitä parhain sitten selvittämään näitä usvaisia asioita.
 
Samaa mieltä, mutta tekniikan vastapainoksi kannattaa tuoda esiin se toinenkin puoli, ja sitä tuossa yritin tehdä.
 
Robert Palmerin kirjassa 'Deep Blues':in alkusanoissa oli semmoinen hauska historiikki/essee tosta crossroads-hommasta,
 
Tästä on olemassa yksi m-netin historian mielenkiintoisimmista keskusteluista:
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=10&t=23798
 
No ihan eka ongelmahan tässä on se, että bluesia loppukädessä lauletaan, ei soiteta.
 
Aivan samaa mieltä olen.
 
Eikä ole tarkoitukseni vähätellä kenenkään mielipiteitä tai aloittaa mitään juupas/eipäs -nahinaa. Jollekin blues on tekniikkaa ja jollekin tunnetta, jollekin se on vain yksi musiikin genre muiden rinnalla ja jollekin se on elämäntapa, jollekin se on saatanallista musiikkia ja jollekin jumalallista jne. Oli mitä oli, niin hienoa se on.

Aivan samaa mieltä olen.
 
Eikä ole tarkoitukseni vähätellä kenenkään mielipiteitä tai aloittaa mitään juupas/eipäs -nahinaa. Jollekin blues on tekniikkaa ja jollekin tunnetta, jollekin se on vain yksi musiikin genre muiden rinnalla ja jollekin se on elämäntapa, jollekin se on saatanallista musiikkia ja jollekin jumalallista jne. Oli mitä oli, niin hienoa se on.
 
Aivan, ja ideahan on se, että tämmösillä palstoilla on hyvä ettii/kerää tietoa, ja deltablues on monille kohtalaisen vieras käsite :). Joten menkää, ja levittäkää ilosanomaa!! :)
 
-d

Aika pientä "piiri pieni pyörii" -hommaahan se oli kyllä todellisuudessa, kaikki soitteli ja hobos toistensa kanssa :)
 
Siltä tuntuu. Kaikki myös kuuntelivat samoja radiokanavia.

Siltä tuntuu. Kaikki myös kuuntelivat samoja radiokanavia.
 
Jep, ja monilta osin samoja levytyksiä, joka johtunee siitä että niitä soittimia/levyjä ei ollut kuin harvoilla ja valituilla mitä sitten kaikki tuli kuuntelemaan. :)
 
Todellisuudessahan delta-blues on (oli?) aika rajoittuneen alueen/porukan ilmiö, siihen tuo nimikin jos selkeästi viittaa. Siitä johtuu myös monien fraasien ja koukkujen toistuminen biisistä toiseen. Eli tässä mun mielestä monesti tulee semmoinen käsitteellinen sekaannus kun puhutaan delta bluesista nk. maalais-bluesina. Delta blues oli vaan yks osa tota isompaa ilmiötä. Maalaibluesiin kuuluu kaikki piedmontin tyylit, jne. Jännää sinäänsä että delta-blues, ainakin noin terminä, on kuitenkin tullut 'kuuluisammaksi'.
 
johtuneeko tästä myös tää vanha klisee mustasta hemmosta joka soittelee kuistilla natikkaa tukevassa maissiviski-juubassa? :)
 
-d

jPekka: Siltä tuntuu. Kaikki myös kuuntelivat samoja radiokanavia.
 
Bluesia radiossa ei kuitenkaan tainnut kuulla, jos 20-30 luvusta puhutaan. Millos Memphisissä aloitte se.. mikäs sen aseman nimi nyt olikaan... ?
 
Tuolla en suinkaan tarkoita, etteikö radiolla olisi omalta osaltaan ollut vaikutusta.

dfloreno:
 
Jees. Ja esim. Paul Oliverhan painottaa ns. "koulukuntien" syntymistä voimakkaiden persoonien ympärille, vaikkapa Charley Patton ja Tommy Johnson. Toki esim. Pattonin vaikutus oli suuri myös tekemiensä lukuisten levytysten välityksellä. Toisaalta taas niiden ajankohtaan nähden huomattava määrä kertoi Charley Pattonin suosiosta; mieshän oli esiintynyt jo 20 vuotta eri puolilla deltaa ennen ensimmäistäkään levytystään.
 
Totta. Mun mielelstä esim. muddy waters on selkeästi son house ja siitä robert johnson -koulukunnan meisinkiä.
 
Ja toiset heput reissasivat lähes joka osavaltiossa (vaikkapa Big Joe Williams), kun taas toiset eivät elämänsä aikana liikkuneet vuokraviljelmältään monenkaan mailin päähän.
dfloreno:
Jep, juuri noin.
Esim- tässäkin ketjussa mainittua aivan loistavaa kitaristia ja laulajaa Reverend / Blind Gary Davisia ei "delta blues" nimikkeen alle saa tungettua millään.
 
Niinpä. Toivottovasti tästä ei nyt ihmiset ihan masennu kun menee jo aika spesifiksi tämä keskustelu, muistakaa threadin alkuperäinen kysymys, tiedättekö mitään delta-bluesista (emme näköjään tiedä sen enempää kuitenkaan :). Mut jos oikeesti kiinnostaa aihe edes vähääkään niin tuo Robert Palmerin Deep Blues, ohuen ohut kirjanen on oivaa lukemista pariksi illaksi :). Ja meinasi unohtua: Kuloniemen Esan suomentama Robert Johnsonin historiikki/elämänkerta/huhumylly, joka on vielä ohuempi, mutta todella mielenkiintoinen. :)
 
-d

Totta. Mun mielelstä esim. muddy waters on selkeästi son house ja siitä robert johnson -koulukunnan meisinkiä.
 
Muddyhan totesi useaan kertaan, että "musiikissani on osa minua, osa Son Housea ja osa Robert Johnsonia" tjsp ja noi vaikutteet on aika helppo sieltä poimiakin. Robert Johnsonin Muddy ei nähnyt koskaan esiintyvän, vaan kuunteli vain levyjä. Son Houseahan Muddy kertoi olleensa kuuntelemassa joskus usean viikon ajan joka päivä!
 
Niinpä. Toivottovasti tästä ei nyt ihmiset ihan masennu kun menee jo aika spesifiksi tämä keskustelu, muistakaa threadin alkuperäinen kysymys, tiedättekö mitään delta-bluesista (emme näköjään tiedä sen enempää kuitenkaan :).
 
Heh, noinhan se on. Mutta täähän on kuitenkin mielenkiintoisin keskustelu täällä pitkään aikaan. :-)
 
Mut jos oikeesti kiinnostaa aihe edes vähääkään niin tuo Robert Palmerin Deep Blues, ohuen ohut kirjanen on oivaa lukemista pariksi illaksi :).
 
Onkin pitänyt pitkään tilata tuo kirja. Toinen mitä voi aina suositella, on Paul Oliverin suomennettu "Bluesin Tarina", joka mielestäni valottaa oivasti myös delta-osastoa laajemman kuvan lisäksi.
 
Ja meinasi unohtua: Kuloniemen Esan suomentama Robert Johnsonin historiikki/elämänkerta/huhumylly, joka on vielä ohuempi, mutta todella mielenkiintoinen. :
 
Toi kirjahan EI ole Kuloniemen suomentama, pelkästään ne loppukaneetit on Kuloniemen laatimia. Kirjan on suomentanut täällä mnetissä nimimerkillä jPekka esiintyvä henkilö... :-)

Toivottovasti tästä ei nyt ihmiset ihan masennu kun menee jo aika spesifiksi tämä keskustelu, muistakaa threadin alkuperäinen kysymys, tiedättekö mitään delta-bluesista (emme näköjään tiedä sen enempää kuitenkaan :).
 
Tästä vielä sen verran, että mä oon koittanut selvittää sitä kuuntelemalla sitä ja kaikkea muutakin bluesia samoin kuin sen aikasta tavaraa muutenkin. Sitten on nää hollerit, työlaulut, balladit ym. mitkä on vaikuttanut musiikillisesti. Kaikkia voi yrittää analysoida ja vertailla musiikillisesti, yrittää soittaa ja laulaa niitä. Kuunnella ja yrittää ymmärtää mitä ja mistä nää ihmiset lauloi. Tutkia keitä ne oli ja mistä ne tuli. Millaisessa kulttuurissa ne eli ja mitkä oli ne olosuhteet, jotka synnytti sen kulttuurin ja sitä kautta musiikin. Tämmöstä. :-)

... tuo Robert Palmerin Deep Blues, ohuen ohut kirjanen on oivaa lukemista pariksi illaksi :). Ja meinasi unohtua: Kuloniemen Esan suomentama Robert Johnsonin historiikki/elämänkerta/huhumylly, joka on vielä ohuempi, mutta todella mielenkiintoinen. :)
 
Ja kaipa Stefan Grossmanin kirjat (kuten Delta Blues Guitar) ovat edelleen hyödyllisiä 'maalaisbluesista' kiinnostuneille kitaransoittajille, miksei muillekin?

Ja kaipa Stefan Grossmanin kirjat (kuten Delta Blues Guitar) ovat edelleen hyödyllisiä 'maalaisbluesista' kiinnostuneille kitaransoittajille, miksei muillekin?
 
Vaikkapa kirjastoista kannattaa noita tosiaan tutkailla. Delta blues - opuksen lisäksi tulee mieleen Grossmanin ragtime- ja country blues - kitarakirjat sekä erilaisiin virityksiin opastava teos.