Klassinen ›

sanoit ettei straussia ole moitittu konservatiivisuudestaan mutta kyllä häntä moitittiin. 1900 luvun alkuvuosien jälkeen kasvaneet sukupolvet pitivät straussin vakavimpana erheenä sitä ettei hän kyennyt seuraamaan aktiivisesti aikansa teknistä edistystä. Näistä kriitikoista ja makutuomareista oli käsittämätöntä että mies jolla on sellaiset lahjat, ei halunnut osallistua musiikillisen kielen laajentamiseen ja etsiä boulezin ja stockhausen aikana omaa paikkaansa musiikillisen kehityksen suuressa seikkailussa vaan pysyi teknisessä mielessä paikallaan sanoen yhä uudelleen sen minkä hän oli sanonut nuoruutensa energisinä päivinä paljon selkeämmin ja voimakkaammin.kun strauss hylkäsi uuden atonaalisen estetiikan makutuomarit ja tahdinmäärääjät näkivät hänessä vain miehen joka halusi kerrata nuoruutensa menestyksiä. Glenn couldia hieman lainattuna.
 
Tutkijoillakin saattaa olla eri käsityksiä jonkun teoksen merkityksestä. kun joku pitää jotakin teosta vähemmän merkittävänä, joku toinen saattaa sanoa sitä hyvin merkittäväksi jne.

musiikin kuten melartin surumarssirytmissä etenevän 6. Sinfonian 1.osan kyky järkyttää ja vaikuttaa kuulijan tunteisiin ja affekteihin kohottamalla niitä toiseen vireeseen ei perustu subjektiiviseen aistinautintoa stimuloivaan mielihyvän kokemukseen koska musiikki kiihdyttää älyn mukaisia tahdon liikkeiden vastineita tahtoa ja halua itseään kiihdyttämättä tahdon tyydytyksen ja tuskan kuvana mitä syvemmälle vastaanottaja uppoutuu objektiinsa tiedoitsemisen puhtaana subkektina älyn tunkiessa tahtomisen siis minuuden ulos tajunnasta musiikkiin valettujen objektivoitujen tahdonliikkeiden projisoituessa tahtomisesta puhtaalle mielteen alueelle tiedoitsevan subjektin älyssä vaikuttaen kuulijaan ärsykkeen tavoin pistäen yksinomaan sille varatut emootiot liikkeelle jonka jälkeen se muoklaantuu kukin reseptiokapasiteetin mukaan melodian heijastaesssa kaikkia sydämenliikkeitä

miksi sibben tyyliin säveltäneiden kompositöörien musiikilla ei ole yhtä paljon ystäviä tai tilausta kuin esimerkiksi haydn, beethoven tai mozartin tyyliin säveltäneiden kompositöörien musiikilla jos sibbe kerran on teidän mielestänne niin suuri ja merkittävä säveltäjä kuin väitetään?
 
Miksei sibben sävellystyylin suosio innosta tutustumaan jälkisibeliaanisten säveltäjien kuten lauri ikosen sinfonioihin tai muiden hänen tyylillisten sukulaistensa teoksiin enemmän vai onko sibben suosio sittenkin vain illuusiota ja kuvittelua, joka ei voi poikia ikään kuin jälkikasvua?silloinhan se ei ole kovin kestävää vaan ohimenevä ilmiö?
 
Suurilla säveltäjillä on aina ollut jäljittelijöitä ja plagioijia kuten hummel, crusell, eberl, soler ja sussmayer mozartilla ja haydnilla ja joista parhaat ovat jääneet repertoaariin mutta mikseivät myös sibben tyyliä väitetysti ja varsinkin varhaistuotannossaan ja ensimmäisissä sinfonioissaan jossain määrin jäjitelleet säveltäjät merikanto, aaltonen , fougstedt, ikonen, de törne tai tuukkanen jääneet ohjelmistoon semminkin kun löysivät oman äänensä ja painavaa sanottavaa säveltäjinä kuten uusklassista tyyliä edustaneet saikkola, ringbom. Englund, kokkonen, marttinen ja karjalainen ja linko?
 
Tuliko heistä liian hyviä etteivät he enää kelvanneet sinfoniaorkestereiden ohjelmistoon musiikillisesti simppelimmän, vaatimattomman ja heikomman sibben rinnalle himmentämään tämän suhteettoman suureksi kasvanutta mainettaan jotta tämän hegemonia ja monopoliasema säveltäjänä ei särkyisi? Yhdellä kortilla pelaaminen ei rakenna kansallista kulttuuri identiteettiä.

Tämäkin ketju palautti taas surullisella tavalla mieleen, miksi en koskaan viihdy pitkään muusikoiden.netin tässä osiossa.
 
Yritykset vuoropuheluun megatheriumin kanssa muistuttavat hyödyttömyydessään vakavasti asperger-oireiselle puhumista: ei kykene kuuntelemaan toisen asiaa eikä etenkään hahmottamaan, että omat kokemukset eivät olekaan universaaleja totuuksia.

universaali totuus on että kansat ovat abstraktiota ja yksiköt reaaleja ja yksilöiden kokemukset sitä todellisempia mitä syvemmästä kokemuksesta puhutaan. Valitettavasti sibben sinfoniat eivät koskaan ole tuottaneet minulle väkeviä kokemuksia siinä missä melartin , tuukkanen, kilpinen, linko, ranta merikanto, raitio, englund , saikkola tai meriläinen ovat useinkin saaneet minut haukkomaan henkeäni musiikin musertavan emotionaalisen voiman puristaessa rintakehääni ja polttaessa sydämeni karrelle.
 
Sibben lähestulkoon ainoa vaikuttava teos on finlandia jonka saama vaikutus on sekin lähinnä sentimentaalista laatuaan ei yhtä subliimia sinfonista säveltaidetta kuin vaikkapa melartin siikajoki traumgesicht tai patria tai ahti karjalaisen neliosainen orkesterikuvaelma talvikuvia keskisuomen luonnon ylistyksessään tai tuukkasen sinfoniset runot vuorten laulu, karhunpyynti, kalvean immen tarina tai runolaulaja.sibben sinfonioiden muotoajattelu mitä teemojen ja motiivien kehittelyyn tulee ei kiinnosta minua eikä temaattisen työn taidokkuus ole sinällään suuren musiikin mittapuu tai ainakaan sen ainoa kriteeri. Ehkä sibben puutteellinen sävellystekniikkka, melodian taito ja objektivoimiskyky ovat syynä sinfonioidensa heikohkoon laatuun. .

LesPaul70: Edelleen, ottamatta mitään pois keneltäkään muulta suomalaiselta säveltäjältä - joiden teokset kyllä ovat minulle orkesterimuusikkona tuttuja ja rakkaita - olisi noista lähtökohdista täysin absurdia väittää kenenkään heistä olevan MERKITTÄVÄMPI kuin Sibelius sen koommin Suomessa kuin ulkomaillakaan.
 
Jean Sibelius on ollut merkittävin suomalainen klassisen musiikin säveltäjä Suomessa ja ulkomailla. Merkittävin suomalainen säveltäjä Suomessa on ollut Georg Malmstén ja merkittävin suomalainen säveltäjä ulkomailla on ollut Jean Sibelius.
 
Sibelius oli taitava sävelrunoilija mutta sinfonikkona en nostaisi häntä Melartinin tasolle. Jos merkittävyys perustuisi vain taitoihin ja laatuun, Sibeliuksen ei minunkaan nähdäkseni pitäisi olla merkittävin sinfonikkomme.
 
Kyllä tässä on aihetta keskustelulle. Taitava säveltäjä ansaitsee tunnustusta. Aika harvassa ovat nykyään "sinfonioiden" säveltäjät. Kiinnostaisi tietää, kuinka moni tunnustaa ottaneensa vaikutteita Sibeliuksen sinfonioista. Mitä sinfonioita nykypäivän sinfonikot oikeasti pitävät malliesimerkkeinä?
 
Sibeliuksen tuotantoa on aina markkinoitu, hänen sinfoniansa ovat aina olleet hyvin esillä. Mutta nyt myös Melartinin sinfoniat ovat saatavilla, kun vaan osaa etsiä. Kukin kuulija itse voi arvioida, kenen työn jälki on vakuuttavin. Kummalla on mielenkiintoisemmat sinfoniat. Entä muut suomalaiset sinfonikot?
 
Melartinin sinfonioiden partituurit jäivät painamatta. Se oli ongelma. Tähän liittyy Kulttuurirahaston tukema puhtaaksikirjoitusprojekti.
http://www2.siba.fi/Melartinseura/?page=dokumentit
 
megatherium: Valitettavasti sibben sinfoniat eivät koskaan ole tuottaneet minulle väkeviä kokemuksia
 
Yksiosaisessa 7. sinfoniassa on yksi hieno pätkä. Se oli jonkinlainen kokemus. Muita sinfonioita en jaksa kuunnella uudelleen. Aika laiha saldo siis sinfonioiden osalta.

levesinet: Merkittävin suomalainen säveltäjä Suomessa on ollut Georg Malmstén
 
Niin no jos ei-klasaripuolikin otetaan lukuun, niin Lennon&McCartney on varmaan vaikutukseltaan merkittävämpiä kun Beethoven, Bach ja Mozart yhteensä (vaikka Maccan klasarituotanto onkin ihan hanurista), ja jo pelkästään sellaiset musiikin teoriaa tuntemattomat sällit kuin vaikka Iommi tai (sävellysteknisesti täysin kädetön) Hetfield ovat olleet vaikutukseltaan merkittävämäpiä kuin puolet Klassinen-osiossa keskustelluista säveltäjistä.
 
levesinet: Sibelius oli taitava sävelrunoilija mutta sinfonikkona en nostaisi häntä Melartinin tasolle. Jos merkittävyys perustuisi vain taitoihin ja laatuun, Sibeliuksen ei minunkaan nähdäkseni pitäisi olla merkittävin sinfonikkomme.
 
Tämä on tietysti ihan ok argumentti. Kuka "on" ja kenen "pitäisi olla" eivät välttämättä ole sama asia, ja jälkimmäisestä voidaankin aina taittaa peistä.
 
levesinet: Sibeliuksen tuotantoa on aina markkinoitu, hänen sinfoniansa ovat aina olleet hyvin esillä. Mutta nyt myös Melartinin sinfoniat ovat saatavilla, kun vaan osaa etsiä. Kukin kuulija itse voi arvioida, kenen työn jälki on vakuuttavin. Kummalla on mielenkiintoisemmat sinfoniat.
 
Itse en edes pysty arvioimaan noita pelkästään "neutraalin" kuulijan korvin, kun tulee useammin oltua naama kohti yleisöä niitä esittämässä kuin penkissä kuuntelemassa. Kokemus orkesterilavalla on pääsääntöisesti aika eri juttu kuin katsomossa. Soitinbalanssi tietysti on erilainen, kun jotkin soittimet ovat lähempänä omaa korvaa kuin toiset, ja ennen muuta KAIKKI soittimet paljon lähempänä kuin yleisöä. Sointimassa, teoksen ja esityksen intensiteetti, jännitteet sekä dramaattiset kehitykset ja kliimaksit tulee koettua paljon voimakkaampina, etenkin kun on vielä itse osallisena niihin. Kokemus on aina kokonaisvaltaisempi kuin kuuntelukokemus (jos mauton vertaus sallitaan - kuin seksiaktiin osallistuminen vs sellaisen tirkistely/pornoleffan katselu). Kuulee myös paljon sellaisia nerokkaita yksityiskohtia, joita voi olla muuten vaikea bongata, ellei sitten lue partsikkaa. Ainakaan levytyksistä niitä ei ole helppo kuulla, livenä konserttisalissa saattaa tarkkakorvainen ja valistunut kuuntelija huomatakin.
 
Noista lähtökohdista minullakin on oma näkemykseni ja kokemukseni, mutta sekin on lopuksi vain yhden hyvästä musiikista nauttivan mielipide.
 
Tässä vaiheessa kiitän ja kumarran ja poistun jälleen määrittelemättömäksi ajaksi seuraamasta palstan Klassinen-osiota.

olen sikäli eri mieltä kanssasi , että soittajien on oltava jatkuvasti valppaana, säilytettävä kontrollinsa, keskityttävä tekniseen suoritukseen ja seurattava kapellimestarin tahdinlyöntiä eivätkä he voi kurinalaisina pysyäkseen antautua musiikin pauloihin siten kuten yleisö joka voi vapaasti keskittyä kuulemaansa musiikkiin kokonaisvaltaisesti siten että koko muu maailma katoaa tajunnasta ja musiikin sisin olemus sen emotionaalinen ydin, olemus sinänsä ottaa heidät valtaansa kokiessaan mahdollisesti sen mitä säveltäjä on kokenut teosta luodessaan nauttiessaan erään säveltäjän katastrofin sublimoinnista kokiessaan katharsiksen ja olla hurmiossa, ekstaasissa tai vajota transsiin jos yleisö on aktiivinen eikä passiivinen kuuntelija. Sitä orkesterimuusikko ei soittatapahtumassa voi tehdä vaan hän on kapellimestarin visioiden toteuttaja. Nerokkaisiin detaljeihin keskittyminen vie huomion pois itse musiikista ja siitä mitä on nuottien takana.
 
muuten olen myös sitä mieltä että melartin on laadullisesti sibbeä merkittävämpi sinfonioissaan kuten sävelrunoissaankin ja jousikvartetoissaankin ja näyttämämusiikissa ja näytelmämusiikissa ja usein pianomusiikissa ja lauluissaan. Sibben sinfonioista saadut kokemukset eivät koskaan ole olleet yhtä voimakkaita kuon melartinista saadut.mutta näin on myös tuukkasen, saikkolan, fougstedtin ym. Kanssa jos heidän sinfonioitaan joskus esitettäisiin. Raition vesipatsas ja kuutamo jupiterissa ovat sointikolorismissaan upeaa musiikkia kuten fantasia estatica poetica ja antigone trilogiakin ja oopperat.

En olisi halunnut palata enää tähän, mutta...
 
megatherium: olen sikäli eri mieltä kanssasi , että soittajien on oltava jatkuvasti valppaana, säilytettävä kontrollinsa, keskityttävä tekniseen suoritukseen ja seurattava kapellimestarin tahdinlyöntiä eivätkä he voi kurinalaisina pysyäkseen antautua musiikin pauloihin siten kuten yleisö joka voi vapaasti keskittyä kuulemaansa musiikkiin kokonaisvaltaisesti siten että koko muu maailma katoaa tajunnasta ja musiikin sisin olemus sen emotionaalinen ydin, olemus sinänsä ottaa heidät valtaansa kokiessaan mahdollisesti sen mitä säveltäjä on kokenut teosta luodessaan nauttiessaan erään säveltäjän katastrofin sublimoinnista kokiessaan katharsiksen ja olla hurmiossa, ekstaasissa tai vajota transsiin jos yleisö on aktiivinen eikä passiivinen kuuntelija. Sitä orkesterimuusikko ei soittatapahtumassa voi tehdä vaan hän on kapellimestarin visioiden toteuttaja. Nerokkaisiin detaljeihin keskittyminen vie huomion pois itse musiikista ja siitä mitä on nuottien takana.
 
Anteeksi vain, mutta tuo on suoraan sanottuna ihan täyttä potaskaa ja todistaa vain, että et tiedä yhtään mitään orkesterissa soittamisesta etkä musiikin esittämisestä muutenkaan. Jos orkesterimuusikot soittaisivat kuvailemallasi tavalla, tuloksena olisi kuivaa paskaa, joka ei todellakaan aikaansaisi minkäänlaista ekstaasia yhtään kenessäkään. (Ei sillä, etteikö sellaisiakin esityksiä tulisi joskus todistettua.)
 
Musiikin tekeminen alkaa vasta siitä, mihin tekninen suorittaminen päättyy.
 
Ihmisenä, jolla on runsaasti kokemusta sekä katsomon puolelta että orkestereissa soittamisesta, voin vain sanoa, että musiikin tekemiseen osallistuminen on ylivoimaisesti kokonaisvaltaisempi kokemus. Suosittelen lämpimästi kaikille, joilla on tekniset ja musiikilliset valmiudet siihen.

väitätkö että orkesterimuusikko voi orkesterissa soittaessaan toteuttaa vapaasti itseään ja luovuuttaan ja leijua yläilmoissa riippumatta kapellimestarin elekielestä, tahdinlyönnistä ja hänen näyttämistään sisääntuloista?
 
Tuloksena olisi täysi kaaos, jossa kurinalaisesta yhteissoitosta ja synkronisuudesta ei olisi tietoakaan jos muusikot vain kuuntelisivat toistensa soittoa lumoutuneena tarkkaavaisuudestaan kapellimestariin ja äänenjohtajaan viis veisaamatta, sillä orkesterimuusikon työ edellyttää asian objektiivista hallintaa, ei omaa tempautumista, mikä ei välttämättä olisi mahdollistakaan jos soittajat eivät olisi jatkuvasti hereillä, koska soittajien on jatkuvasti omien stemmojensa ohella oltava silmä tarkkana kapellimestarin suuntaan ja toteutettava harjoituksissa sovittua tulkintaa, sillä muutenhan kapellimestarilla ei olisi esityksessä mitään virkaa, osaa eikä arpaa, vaan hän huitoisi tahtipuikollaan höpsönä taivaan tuuliin.sain melartinista eilen pienelläkin kuuntelulla 3. Sinfoniasta paremmat kiksit kuin sibbestä, karlowitzista, trappista tai nordgrenista mutta leiviskästä ja kokkosesta miltei yhtä hyvät.
 
Richard strauss totesi kerran kapellimestarioppaassaan että yleisön tulee hiestyä ja lämmetä, ei kapellimestarin. Sama koskee muusikoita. Kyllähän muusikoiden tietysti jonkin verran täytyy olla soittamastaan musiikista itsekin vaikuttuneita mutta vain tiettyyn pisteeseen asti jottei yhteissoitto kärsisi. Yleisöä varten he soittavat eivät itseään.

Onkos Megatheriumilla omaa kokemusta orkesterissa soittamisesta vai noin muuten kyseenalaistat orkesterissa soittavan muusikon kokemukset omalla ajatuksenjuoksullasi? : D

en muuten vain kyseenalaista mitään , sillä olen jonkin verran tutustunut aiheseen.

megatherium: en muuten vain kyseenalaista mitään , sillä olen jonkin verran tutustunut aiheseen.
 
Onnea orastaville opinnoillesi.
 
Tottakai on soitettava tarkasti, tempossa ja niin kuin on kirjoitettu. Mutta SE EI VIELÄ OLE MUSIIKKIA. Tämänkin perusasian olisit tiennyt, jos olisit mitään soitinta opiskellut edes ensimmäiseen kurssitutkintoon asti.
 
Ymmärrän hyvin, miksi ammattilaiset eivät juurikaan viihdy tällaisilla palstoilla. Enkä viihdy minäkään, joten hyvää yötä taas.

suuressa ja merkittävässä musiikissa alitajuiset motiivit kietoutuvat tietoiseen metodiikkaan

soittajatkaan niin ammattimuusikoita kuin ovatkin eivät hekään kykene aina soittamaan niinkuin säveltäjä on kirjoittanut vaan esimerkiksi schumann manfred alkusoitossa esiintyy trumpeteille hankala kohta , matala es, jonka ne tästä syystä usein jättävät soittamatta vaikkei se ole trumpetille mahdoton,(mutta saattaa myös kuvastaa säveltäjän amatöörimäistä orkestrointitaitoa) ja vaikuttaa hiukan tekosyyltä että kohdan soittavat tavallisesti käyrätorvet , fuskaaminen, jonka vain harvat kapellimestarit kuulevat.perättäin soitettavat korkeat ja matalat sävelet ovat muusikoille muutoinkin vaativimmat.soittaa.
 
Ihmetyttää miksi joitakin melartin keskeisiä teoksia kuten bassobaritonille, kuorolle ja orkesterille sävellettyä kuoroteosta Ilmarinen esitetään niin vähän semminkin kun säveltäjä kirjoitti helmi krohnille tämän suurenlaiseksi kantaatiksi kutsumansa teoksen olleen mieluisa työ joka onnistuo joltisensakin hyvin. Kuoroteoksellaan varträdet melartin voitti muntra musikanter kuoron järjestämän 500 markan ensipalkinnon. Muita kuorolauluja ja kantaatteja ei juuri esiinny levyillä tai ohjelmistossa.
 
Myöskään lauluäänelle ja orkesterille kirjoitettuja orkesterilauluja harvemmin esitetään. erittäin merkittävä marjatta legendakin, jossa melartin ilmentää lopun apoteoosimaisessa nousussa karjalan luonnon kuvauksen ohella myös patrioottisia pyrkimyksiä myös puolustaessaan suomen kielen statusta toisen sortokauden aikana ja joka esitettiin viimeksi kait kalevalan juhlavuonna rso konsertissa. Myös irma impi ja eräs italiankieliseen tekstiin sävelletty orkesterilaulu ovat äärimmäisen vähän esitettyjä puhumattakaan melartin valtavasta näytelmämusiikkituotannosta joka käsittää ainakin musiikin 25 näytelmään tai baletit sininen helmi ja yksilö ja massa. Esim. Hannelen alkusoitto on merkittävä.
 
Valtava laulu ja pianomusiikkituotanto on oma lukunsa. Myös sinfonioiden ohessa syntynyt muu orkesterimusiikki on lähes tuntematonta. Traumgesichtin voi ladata tuubista. siikajokea, divertimentoa ja patriaa , sinfonista fantasiaa , 7. Sinfoniaa gaia tai väinämöinen soittaa kannelta ei. Odottelen että saisin tuon karjalaisen 3. Sinfonian levyn postista.

sub zero: Jos haluat lyhyemmän listan, millä lähteä haltuunottamaan klassisen musiikin peruskaanonia, niin varmaan joku tämmöinen voisi toimia:
 
Kiitokset hyvästä listasta.
 
Itsekin olen miettinyt jazz-painotteisen levyhyllyn täydentämistä klasarimusiikilla. Minua hämmentää eniten se, etten tiedä keiden levyttämänä kukin teos "kuuluu" hankkia omaan levyhyllyyn. Saattaapi kuulua osastoon tyhmät kysymykset tämä; anteeksi siis jo etukäteen.

JuhaHo: Kiitokset hyvästä listasta. Itsekin olen miettinyt jazz-painotteisen levyhyllyn täydentämistä klasarimusiikilla. Minua hämmentää eniten se, etten tiedä keiden levyttämänä kukin teos "kuuluu" hankkia omaan levyhyllyyn. Saattaapi kuulua osastoon tyhmät kysymykset tämä; anteeksi siis jo etukäteen.
 
Tietysti viime kädessä aina makuasia, mikä levytys on paras. Levyoppaista, joita voi tutkia kirjastoissa, saa suosituksia. Gramophone -lehden ja Penguin kustantamon oppaatko oli ne tunnetuimmat, en ole täysin varma. Deutsche Grammophone (DG) -merkin "legendary recordings" sarjan levyt on suht turvallisia valintoja, jos ostaa sokkona, ja muilla isoilla merkillä - ainakin EMI - on omat klassikkosarjansa. Gramophone-lehden nettisivuilta on löytynyt ainakin ennen aika paljon suosituksia tunnetuimpien teosten levytyksistä.
 
Joistakin teoksista on joku tai jotkut levytykset selvästi tunnetuimmat. Toisten teosten kohdalla taas ei ole mitään erityisen tunnettua levytystä. Netin kautta tietysti voi saada vihiä näistä. Levytyksen suuri tunnettavuus voi tietysti johtua siitäkin, jos se on aikanaan ollut jotenkin käänteentekevä (ja joku voi sanoa, että se on sitten myöhemmin jo ylitetty selvästi).
 
Vokaalimusiikkiin kohdallahan oli se ilmiö, että monet suosii varhaisia stereo-ajan levytyksiä (1950-luvun lopusta 1970-luvun alkuun tjsp.), koska tuolloin laulajat olivat usein parempia. Tähän tulokseen olen tullut itsekin, mutta tämä on yksi juttu, mihin voi kiinnittää huomiota. Vokalistien laatua ja persoonallisia tyylejä on ehkä aloittelijan muutenkin helpompi arvioida kuin soittajien.
 
Varsinaisen esityksen lisäksi teknisessä äänityksessä voi olla huomattavia eroja levytysten välillä. Halvat levytykset voi olla yksinkertaisesti surkeita ja kohisevia, jolloin eron hyvään äänitykseen huomaa helposti kuka tahansa. Siksi ihan randomisti ostaminen on aina riski. Samoin rahisevia vanhoja mono-äänityksiä kannattaa ehkä kokeilla, ennen kuin sellaisen ostaa (näitä ikivanhoja levytyksiähän sisältyy näihin "legendary recordings" yms. -sarjoihin).
 
Vanhemman musiikin - erityisesti barokin - kohdalla on erikseen tämä kysymys, valitseeko autenttisuuteen pyrkiviä levytyksiä vai vähemmän historiallisesti valveutuneita. Ensin mainituissa on autenttiset soittimet (esim. puiset huilut, luonnontorvet jne.) sekä yleensä pienemmät kuorot (tai pelkät solistit) ja nopeammat temmot. Ero lähestymistavoissa on usein hyvin huomattava, kuten voi todeta vertailemalla vaikkapa Klempererin levytystä Bachin h-molli-messusta Rifkinin tai Gardinerin levytyksiin.
 
Tuosta aiemmin olleesta tunnettujen teosten listasta vielä sen verran, että siinä painottui tosiaan ihan tunnetuimmat teokset ja jossain määrin myös teosten helppous ja populaarius sekä ajallisesti romantiikka ja sitä edeltävät suuntaukset. Ennen kuin rupee ostelemaan kauheesti kaikkein tunnetuimpia teoksia, voisi olla hyvä idea ottaa vähän laajempi kierros 1900-luvun musiikkia, jos sieltä löytyisi jotain omaan makuun erityisen hyvin sopivaa. Mutta eihän sitä niin vakavasti tarvii ottaa, huuto.netissä päässee eroon levyistä tarvittaessa.

sitähän juuri yritin les paulille sanoa että musiikin tekeminen on tekninen suoritus eivätkä soittajat voi lumoutua soittamistapahtuman aikana musiikista yhtä paljon kuin yleisö jonka ei tarvitse muusikoiden tavoin kontrolloida koko ajan mitä kädet tekevät joka syö musiikillista kokemusta.
 
Myöskään sävelpuhtauteen kapellimestarit eivät yleensä kiinnitä niin paljon huomiota koska se on ammattimuusikoiden oma asia josta he itse pitävät huolen. Siksi esim. Boulezin analyyttisiä harjoituksia pidettiin tavattoman pitkästyttävinä. Sacressa hän vaati sataprosenttista puhtautta kun yleensä päästään 75% tässä mielessä ja soittajat olivat tulla hulluiksi boulezin harjoittaessa teosta mutta lopulta olivat innoissaan koska eivät milloinkaan olleet soittaneet sitä aivan puhtaasti. Piccolot soittavat johdannossa sisääntulonsa jälkeen enemmän tai vähemmän korrektisti mutta boulez pisti heidät soittamaan sen yksinään yhä uudelleen ja uudelleen kunnes kaikki oli paikallaan jne
 
. Oikein soittaminen vaikuttaa muun orkesterin asenteeseen ja yrityshaluun ja sointi muuttuu selkeämmäksi jos soitetaan täsmällisesti eikä vain sinne päin. Sekin vaikuttanee jos säveltäjä on itse multi instrumentalisti ja kapellimestari jolloin ymmärtää miten kullekin soittimelle voi kirjoittaa jotta se soi hyvin ja luontevasti sillä jo musiikin nuotintaminenkin sillä tavoin kuin sen kuulee mielessään on hyvin vaativaa.
 
Karjalaisen ahti , patalakki, jyväskylän muusikoiden kouluttaja misiikkiopistossa ja orkesterissa, jyväskylän sinfoniaorkesterin muodostaja, joka hallitsi liki kaikki sinfoniorkesterin soittimet, sävelsi jotkin tyyliltään klassis romanttiset sinfoniansa vaskia ajatellen kun pasunisti ja .pasuunan äänenjohtaja itsekin oli, jotka mestarillisessa puhallinsatsin hallinnassaan ja polyfonisessa pyrkimyksessään ovat romanttisesta yleisilmeestään huolimatta oletettavasti vähemmän imeliä kuin paisutustehoistaan ja hieman koomisista ja korneista kuin tyhjyydestä kasvavista törähdyksistään tunnetulla tunnetummalla edeltäjällään stereotyyppisten kansallisromanttisten sinfonioiden säveltäjällä jota esitetään alvariinsa. Pyrin raportoimaan onko ahdin 3 . sinfoniassa ainesta jopa sensaatioon vai onko se suuri pettymys jahka olen saanut tutustua siihen. Toivottavasti teos ei ole liian uusklassinen tyyliltään kuten joku einar englund vaikka tällä muutama vaikuttava lajityypin teos sinfoniatuotannossaan onkin ja jota yleisen mielipiteen mukaan arvostetaan korkealle sinfonikkona ja pianokonserttojen palkittuna säveltäjänä. Karjalaisen taide on kauneusarvoistaan huolimatta romanttisen tyyliuunnan edustajana tänä modernismia ja spatiaalista spektraalimusiikkia ja jälkisarjallisuutta palvovana aikakautena enemmän tai vähemmän pois muodista. Modernismi kun voitti sibelianismin.

megatherium: sitähän juuri yritin les paulille sanoa että musiikin tekeminen on tekninen suoritus eivätkä soittajat voi lumoutua soittamistapahtuman aikana musiikista yhtä paljon kuin yleisö jonka ei tarvitse muusikoiden tavoin kontrolloida koko ajan mitä kädet tekevät joka syö musiikillista kokemusta.
 
Puhuit lähinnä orkesterimuusikoista, mille vastineeksi yritin ilmaista että kun kerran musiikin soittaminen on joka ikiselle muusikolle tekninen suoritus, eivät orkesterimuusikot ole tässä suhteessa mitenkään poikkeus. Se, että he eivät saa itse henkilökohtaisesti päättää miten jokin teos esitetään ei automaattisesti vie pois heidän kykyään nauttia musiikista. Miksi kukaan muuten haluaisi orkesterissa soittaa? Kuten Les Paulkin totesi, orkesterimuusikolla taas on yleensä paljon parempi mahdollisuus analysoida soittamiaan teoksia kuin yleisöllä, plus olla keskellä esittävää koneistoa, mikä voi antaa jopa suuremman elämyksen.
 
Tämä Nerokkaisiin detaljeihin keskittyminen vie huomion pois itse musiikista ja siitä mitä on nuottien takana on myös kaukana totuudesta mitä tulee orkesterisoittoon. Ei siellä tosiaankaan mitään tunnekylmiä, laput korvilla olevia robotteja olla. Mutta vaikea sitä on ymmärtää jos ei itse ole orkesterissa soittanut.