Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Trallallaa.
 
1. DHG: A Umbra Omega
 
Tätä levyä oli odotettu vuosia. Vicotnik ehti kahdeksan vuoden aikana ymmärtääkseni tekemään parinkin levyn verran materiaalia mutta hylkäsi kaiken koska ei ollut täysin tyytyväinen. Sinänsä harmillista että uskon kaiken senkin olleen varmasti relevanttia tavaraa mutta kun tämä levy on sellainen kuin on niin sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Ja millainen levy on sitten kyseessä? No, sellainen että eihän tällaista vastaavaa ole, lähimpänä on ollut ehkä Vicotnik itse Ved Buens Endessä ja siitäkin on jo 20 vuotta aikaa. Ja A Umbra Omega on myös paljon enemmän.
 
A Umbra Omegalla ei ole rajoja. Intro + 5 biisiä, kestoa 67 minuuttia. Kappaleet ovat todellisia järkäleitä joiden sisällä tapahtuu paljon eikä niillä ole juuri tekemistä minkäänlaisten kappalerakenteiden tai muidenkaan sääntöjen kanssa. Eläväiset rummut, uskomattoman hienoja sävelkulkuja punovat kitarat ja niiden välissä ja monesti omaa elämäänsä elävät bassokuviot sekä lukemattomat muut soittimet luovat tunnelman jossa on jotain totaalisen perustavanlaista väärää. Tämän toismaailmallisen ja vinoutuneen pohjan päällä on Aldrahn.
 
Aldrahnin tulkinta hakee täysin vertaistaan. Monipuolinen, suorastaan mielipuolisen sairas ja erittäin vakuuttava tulkinta kutoo kokonaisuuden yhteen tavalla jota ei ole ennen kuultu. Mies eläytyy kryptisiin teksteihin niin että jokaisella fraasilla, sanalla ja äänteellä on oma tarkoituksensa.
 
Täysin totaalisen uniikki levy jolle mikään muu kuin sen oma olemassaolo ei anna sen ansaitsemaa kunniaa ja arvoa. Aivan kuten juuri se mitä se itse edustaakin.
 
2. Arcturus: Arcturian
 
Sitä luuli ettei Arcturus enää tee uutta levyä enää koskaan. Onneksi tekivät sillä Arcturian on monimuotoisuudessaan hyvin lähelle parasta mitä Arcturus on tehnyt.
Levyn biisien välillä on varianssia hyvinkin paljon mutta siitä huolimatta jokaisesta kappaleesta huokuu bändille ominainen henki lävitse. On konepohjaista, hitaasta tanssittavaan vaihtelevaa mutta silti hyvin synkkäsävyisenä pysyvää tunnelmointia, avaruuden mittaamattomuuden saavuttavia eeppisiä sfäärejä ja raakaa rutistusta sekä kaikkea muuta siltä väliltä ja sen ulkopuolelta.Ja kyllä, Simenin vokaalit ovat monipuolisemmat ja paremmat kuin koskaan ja kantavat häiriöttä levyn alusta loppuun.
 
Erinomaisuudelle on lähestulkoon mahdottoman vaikeaa löytää edes sopivia sanoja. Tämä on parhaita levyjä mitä on tullut ties kuinka pitkään aikaan, mestariteos jonka sisällössä ei juuri rajoja ole eksymättä omasta viitekehyksestään yhtään mihinkään.
 
3. Moonspell: Extinct
 
Kuten moni myöhemmin tällä listalla mainittava orkesteri, myös Moonspell oli alisuoriutunut edellisellä levyllään. Extinct sisältää kauniita ja surullisia kappaleita ihmiskunnan ja maapallon elämän tuhosta.
 
Fernando Ribeiro tulkitsee näitä apokalyptisia tekstejään vahvasti eläytyen tulkinnan vaihdellessa kuiskailusta räkäiseen rähinään. Riffit, melodiat ja synamatot soljuvat täydellisesti eikä biiseissä tai koko levyssä ole kertakaikkiaan mitään liikaa tai liian vähän.
 
Levystä voisi jaaritella pitkät tovit mutta tyydytään toteamaan että tämä on Moonspellin pitkässä ja vakuuttavassa albumikatalogissa vähintään kärkisijojen tuntumassa. Vahva kokonaisuus joka kestää kuuntelua yhä uudelleen ja uudelleen.
 
4. CMX: Mesmeria (myös vuoden paras kotimainen julkaisu)
 
Jälleen parin hyvän/ok -levyn jälkeen CMX:ltä tulee loistava levy. Biisit ovat tarttuvia sekä polveilevia ja sanoitukset ovat täynnä mystiikkaa ja esoteerisia viittauksia. Tavallaan voisi todeta että Mesmeria on jonkinlainen risteymä useampaa CMX-levyä ja se on monin tavoin hyvin läheistä sukua Aion-levylle.
 
Mesmeria on musiikillisesti kohtuullisen riisuttua ja siinä on keskitytty olennaiseen unohtamatta kuitenkaan bändille ominaisia ratkaisuja. Samaan tapaan myös tekstit ovat jossain määrin selkeämpiä mutta kuitenkin yhtä kryptisen monitulkintaisia kuin ennenkin. Levy kasvaa kuuntelijan päälle, biisit takertuvat sisuksiin syvemmälle ja syvemmälle ja kuuntelukertojen myötä teksteistä ja sävelkuluista tuntee löytävänsä paljon kuuntelijalle omakohtaista sisältöä.
 
Mesmeria on hyvin lähellä täydellisyyttä. Jokainen kappale toimii sellaisenaan loistavana timanttina yksittäin ja levy on kokonaisuutena erinomaisesti rakennettu. Se soljuu kappaleesta toiseen sujuvasti ja levyllä on riittävästi vaihtelua. Tekstit ovat niin korkeaa tasoa kuin ehkä suomen parhaalta tekstittäjältä voisi ylipäänsä odottaakaan.
 
5. Napalm Death: Apex Predator - Easy Meat
 
Todella intensiivinen, tekninen, brutaali, vihainen ja virheetön sekä samalla bändin kolmen parhaan levyn joukossa ellei jopa paras. Ottaen huomioon että bändillä on noin 35 vuotta ikää ja jäsenetkin viisissäkymmenissä niin voisi tämän sanoa olevan jopa poikkeuksellista.
 
Levyn biisit osuvat sopivan ajankohtaisesti arkipäivään joka puolella teemojen ollessa mm. jokapäiväisen riiston kritisointia mikä lämmittää sisälläni asuvan korporaatioylivaltaa ja jatkuvan kasvun taloutta vihaavan pienen umpivasemmistolaisen roihuavaa liekkiä.
 
Levyn parhaimmistoa on vaikea eritellä sillä kompleksinen ja dynaaminen raasto on niin tasaisen vahvaa mutta parhaimpina iskuina suoraan päin naamaa toimii esimerkiksi erinomaisella videolla varustettu Smash a Single Digit, How the Years Condemn, Beyond the Pale, Dear Slum Landlord...melkein biisi kuin biisi.
 
6. Marduk - Frontschwein
Levy jatkaa Mardukin noin 15 vuotta jatkunutta todella korkeaa tasoa. Ei yhtään heikkoa biisiä vaan tasaista vääntöä alusta loppuun. Mortuusin monipuolinen vokaalityöskentely on yhä kaikkein korkeinta eliittiä.
 
7. Paradise Lost: The Plague Within
Suunta oli ollut jo vuosia kohti rankempaa ilmaisua ja oli vain ajan kysymys koska sieltä tulee levyllisen verran doom/deathia. Nyt tuli ja lopputulos on raskainta Paradise Lostia yli 20 vuoteen. Pari täytebiisiä oli eksynyt sekaan mikä vähän syö kokonaisuutta.
 
8. Secrets of the Moon - Sun
Musiikillinen muutos aiempaan on ollut kohtuullisen suuri mutta tunnelma ja sisältö ei ole muuttunut mihinkään. Tarttuvaa ja sysimustaa metallia jos edes metalliksi voi enää kutsuakaan. Kuuntelua vasta vähän takana, olisi voinut yltää top5:n ajan kanssa.
 
9. Mgla - Exercise in Futility.
Tyly ja synkkä albumi joka on Mglan ensimmäinen täysosuma. Kuten Mardukin uusimman kohdalla, ei tälläkään ole yhtään heikkoa biisiä ja joukossa pari vuoden parhaimmistoa tavoittelevaa biisiä.
 
10. My Dying Bride - Feel the Misery
Levyä kuunnellessa tulee mieleen MDB:n kulta-ajat. Parin heikomman kokonaisuuden jälkeen bändi on suoltanut tasaisen varmaa ja helposti tunnistettavissa olevaa doom/deathiaan eikä tämäkään levy ole poikkeus.
 
Ja näin loppuun on todettava että ikävästi on jäänyt Enslavedin viimeisin levy lähestulkoon kokonaan kuuntelutta vaikka kyseessä on pitkäaikainen suosikkini.