Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Mun aikana oli siis sekä soitto että kirjoitus, jotka tehtiin samalla kurssilla. Soitto tarkotti yksityisopetusta eli opettajan neuvoessa piti soittaa niitä harmonialinjoja pianolla. Kenraalibassonuotit oli merkitty eteen ja niihin piti kehittää soinnut sääntöjen mukaan. Tuo merkintätapa vastasi muuten tavallaan reaalisointumerkintöjä. Lopussa tuli vaikeita juttuja, niin mahtava opettajani keksi vääntää niistä reaalisointumerkit. Onnistui heti paljon paremmin jazzarilta. Vieläkin muistan lämmöllä tuota opettajaa. Teoriapuoli oli sitten yhteisopetusta eli nuotinnettiin harmonioita. Kenraalibassossa esimerkiksi kvintti-intervallien hypyt oli pannassa. ELi jos mentiin vaikka C-duurista d-molliin, niin basso nousi C:stä D:n, mutta sointukäännös piti miettiä niin, että se kulkee bassoa vastaan (tässä tapauksessa alas päin), jolloin kvinttihypyt vältetään. Tuo nyt yhtenä esimerkkinä vaan. En tiedä saiko kukaan mitään selvää.
 
Väitän että tuo kehitti mun harmoniaymmärrystä silti valtavasti. Samalla pianolla esim. säestys kuulostaa paremmalta. Jazzissa tyypillisesti ajatellaan sointukäännös niin, että otetaan melodiasävel ylimmäksi. Taitaakin tulla joskus konfliktia kenraalibassosääntöjen kanssa, mutta kaikki osaaminenhan on loppupeleissä hyödyllistä. Pitää vaan soveltaa ja parsia.
 
Kun aikoinaan jazz-puolella tein 1-3/3, niin niissä harmoniaoppi keskittyi enemmänkin sointujen kuunteluun ja ymmärtämiseen sekä skaaloihin. Ei ollut mitään kenraalibasson kaltaista kamaa. Edelleen mietin jazz-käännöksissä ja sointuhajotuksissa noita kenraalibassosääntöjä. Tosin jazz-soinnuissa on esim. 5 säveltä. Tällöin skaalassa on enää kaksi sointuun ei-kuuluvaa säveltä (riippuu tietty skaalasta). Siksi sointuvaihdoksissa syntyy luonnollisemmpin järkevämpiä harmonialinjoja, koska vain muutama sävel vaihtuu sointujen vaihtuessa. Lisäksi jazzissa opetetaan erikseen esimerkiksi II -> V -> I sointuhajotuskulut ja ne on mietitty jo valmiiksi niin, että kuulostaa hyvältä.