Kitarat: kitarakamat ›

hallu: MesaBoogiehan tuon trendin polkaisi liikkeelle ja käsittääkseni modaamalla Fendervahvistimia silloin alkujaan joten kai Fender jotenkin yritti vastata sen ajan soittajien tarpeisiin ja ihanteisiin. Mesan mainehan ei mennyt miksikään vaikka valmisti juurikin kuvaamasi kaltaisia vahvistimia;-).
 
Ensimmäiset Mesathan eivät olleet mitään "Sveitsinlinkkareita", vaan melko yksinkertaisia yksikanavaisia vahvistimia. Ideanahan niissä oli "Susi lampaan vaatteissa", toisin sanoen pienen princetonin ulkonäkö ja 100w teho. Eivätkä todellakaan olleet mitään hi-gain pelejä. Ainakaa itselläni oleva Mk1-reissue.
 
Järvisen käyttämästä Mk2 B mallista en osaa sanoa, kun en sellaista itse omista.

Mielipiteitähän nämä vaan on, mutta itse en ole koskaan SRV:lle lämminnyt. Hyvin se soitti teknisesti joo, mutta kuitenkin vain tylsää perusbluesia. Kun kovista blues artisteista puhutaan niin kyllä itselle kolahti enemmän vaikkapa Bukka White, Muddy Waters, Howlin' Wolf, Kingit, jne. Valkoisesta ja "rokimmasta" bluesista vaikkapa Johnny Winter. SRV:n musa taas oli aina ennalta arvattavaa, kliseistä ja unettavaa. Hyvät soolot eivät paljon pelasta jos ja kun paketti on jo valmiiksi paskaa.
 
Ihan eri tasolla "Blues" muusikkona kuin vaikkapa Blackmore "heavy rock" muusikkona. ...jos siis vertaa vaikka Deep Purple:n ja Rainbow:n merkitystä koko edellämainitulle skenelle. SRV ei omasta mielestäni paljon uutta tuonut bluesiin, lähinnä kierrätti vanhaa matskua. Usein tylsästi. Niin ja Blackmorehan oli muusikkona myös huomattavasti monipuolisempi kuin vain pelkkä "protohevi" kitaristi.... Kuinkas SRV? Ei tainnut koskaan paljon muuta tehdä kuin vaan yhdenlaista musaa. Eli samaa vanhaa kaavaa aina vaan... till death.
 
Järvisestä olen aina digannut, ainakin siis Hurriganesista herra kitaristinaan. Musanahan se ei ole mitään kovin erikoista mutta asenne vaan on sellainen, että se "menee läpi". Helevtin hyvä meininki, tiukkaa soittoa. Oikeaa rokkia asenteella. Koskaan ei ollut tylsää Hurriganesia kuunnella vaikka kyse olikin vaan ihan perusrokista. Mielestäni jopa "coveroivat" sitä paremminkin kuin monet alkuperäisesittäjät.
 
Soundillisesti itse tykkäsin kyllä herran transistori Peavey:stä varmaankin eniten. Taisipa jäbä kovimmatkin keikkansa vetää sen läpi.

Vähän hankalaa seurata logiikkaa, jossa SRV on paskaa, koska liian tylsää perusbluesia, mutta Hurriganes on hyvä. Whatever man..
 
Tykkään kyllä ite molemmista ja ärsyttää kun kaiken maailman venkoilijat on koko ajan väkisin keksimässä näennäisesti uusia juttuja. Dr. Feelgood ja Black Sabbath riittää mulle lähtökohdiksi, ei tässä tartte enempää rimpuilla.

Myrkky Nuoli: Vähän hankalaa seurata logiikkaa, jossa SRV on paskaa, koska liian tylsää perusbluesia, mutta Hurriganes on hyvä. Whatever man..
 
Jo vain, melkoista... itse olen samaa mieltä muuten, mutta Hurriganes ei myöskään iske. Järvisellä tai ilman.

teemu-t-k: Kuinkas SRV? Ei tainnut koskaan paljon muuta tehdä kuin vaan yhdenlaista musaa. Eli samaa vanhaa kaavaa aina vaan... till death..
 
Hmm.. SRV toimi esim David Bowielle taustakitaristina, ainkin levyllä ja kait yhdellä kiertueellakin ja on SRV:llä hyvä versio superstitionistakin (Stevie Wonder). Ei siis ihan perusbluesia.
 
Albert Järvisestäkin pidän, videoklippien perusteella livenä lähti kyllä hyvää settiä.

albertin viimeisenä käyttämät `kaksoset´on aben pojan Silaksen toimesta viety Custom sound pajaan huoltoon. Bacstage plogissa mielenkiintoinen artikkeli.
Mitä tulee 70-luvun soittajiin yleensä, Järvinen loi maineensa monipuolisuudella ja järkähtämättömällä asenteella. Ihan äskettäin keskustelin Billy Carsonin veli John Carsonin kanssa ja hän kertoi että muistaa Albert Järvisen ja on sitä mieltä, että hän oli erittäin vaikutusvaltainen kitaristi pohjolassa. John tuntee kuitenkin ison nipun suomalaisia soittajia, velimies Billy soitteli monien kovien kanssa : Jukka Tolonen ja Madame George, Pera and the Dogs. Albert kuitenkin mainittiin.
Jukka Orma sanoo, että Suomessa on kovia jätkiä, Laiho, Pulliainen, Walli jne. Ne on kovia ja hyviä on paaaljon. Björninen, Heinä, Tatu, Juho Pitkänen nuoresta kaartista jne, mutta Orman mukaan aina se Albertin varjo tulee sieltä.
Albert Järvisen kädenjälki on siunattu korkealta tasolta. Braindamage levyllä soittanut Albert King sanoi, mihin helvettiin te minua tarvitsette!. Äijä ihmetteli, minkälaisia soittajia suomessa on?
Nick Lowe vertasi Alpoa jopa Steve Rayn veliin, Jimmieen. Albert King oli Steve Rayn suuri esikuva myös. Riku Stanley kertoi Albertin olevan superb, fantastic player, who can play any stail, blues, pop or anybody else.
 
Vertailu on usein turhaa ja ihmiset kokee asiat eri lailla. Väitän kuitenkin, että monien varsinkin vähän kokeneempien muusikoiden listalla Albert on ykköspaikalla. Kukaan ei minunkaan mielestä pohjolassa ole soittanut niin makeita, pitkiä improvisoituja sooloja. musikaalisuus, pisteliäisyys ja vibra ovat heti tunnistettavissa.
Kuten Backslidersin Olli sanoo, kun se rupee leipoo sooloo lavalla, ei voi muuta kun astua askeleen taaksepäin.
Myös monet toimittajat, Uuge Kojola ja Arto Pajukallio diggaavat Järvistä paljon.
Se, että kansaivälinen ura ei auennut, on monen tekijän summa. Eikä senajan promootiotaidoilla ja satsauksilla ollut asiaa enemmän kuin kivikovaan kansainväliseen eliittiin. The Beatleskin soitti alussa suunnilleen hodari ja kaljapalkalla, ja asuivat saksalaisen ravintolan jossain varastoluukussa ja joka ilta veto.
Järvisen talentti ja asenne, sekä karismaattinen hurjuus ovat edelleen jälkipolvia kiinnostava asia, koska jatkuvasti kasvaa uusia polvia, jotka tapailevat Albertin tyyliä soittaa. Monista keskusteluista huokuu myös legenda, oli mikä luuttu tai styrkkari vaan, Albert ruuvaili aina tanakan soundin. Kuten Hiroshima bändin ukotkin tuumasivat, kun Albert vieraili heidän levytyssessiossan Tukholmassa.

1001: albertin viimeisenä käyttämät `kaksoseton aben pojan Silaksen toimesta viety Custom sound pajaan huoltoon. Bacstage plogissa mielenkiintoinen artikkeli.
Mitä tulee 70-luvun soittajiin yleensä, Järvinen loi maineensa monipuolisuudella ja järkähtämättömällä asenteella. Ihan äskettäin keskustelin Billy Carsonin veli John Carsonin kanssa ja hän kertoi että muistaa Albert Järvisen ja on sitä mieltä, että hän oli erittäin vaikutusvaltainen kitaristi pohjolassa. John tuntee kuitenkin ison nipun suomalaisia soittajia, velimies Billy soitteli monien kovien kanssa : Jukka Tolonen ja Madame George, Pera and the Dogs. Albert kuitenkin mainittiin.
Jukka Orma sanoo, että Suomessa on kovia jätkiä, Laiho, Pulliainen, Walli jne. Ne on kovia ja hyviä on paaaljon. Björninen, Heinä, Tatu, Juho Pitkänen nuoresta kaartista jne, mutta Orman mukaan aina se Albertin varjo tulee sieltä.
Albert Järvisen kädenjälki on siunattu korkealta tasolta. Braindamage levyllä soittanut Albert King sanoi, mihin helvettiin te minua tarvitsette!. Äijä ihmetteli, minkälaisia soittajia suomessa on?
Nick Lowe vertasi Alpoa jopa Steve Rayn veliin, Jimmieen. Albert King oli Steve Rayn suuri esikuva myös. Riku Stanley kertoi Albertin olevan superb, fantastic player, who can play any stail, blues, pop or anybody else.
 
Vertailu on usein turhaa ja ihmiset kokee asiat eri lailla. Väitän kuitenkin, että monien varsinkin vähän kokeneempien muusikoiden listalla Albert on ykköspaikalla. Kukaan ei minunkaan mielestä pohjolassa ole soittanut niin makeita, pitkiä improvisoituja sooloja. musikaalisuus, pisteliäisyys ja vibra ovat heti tunnistettavissa.
Kuten Backslidersin Olli sanoo, kun se rupee leipoo sooloo lavalla, ei voi muuta kun astua askeleen taaksepäin.
Myös monet toimittajat, Uuge Kojola ja Arto Pajukallio diggaavat Järvistä paljon.
Se, että kansaivälinen ura ei auennut, on monen tekijän summa. Eikä senajan promootiotaidoilla ja satsauksilla ollut asiaa enemmän kuin kivikovaan kansainväliseen eliittiin. The Beatleskin soitti alussa suunnilleen hodari ja kaljapalkalla, ja asuivat saksalaisen ravintolan jossain varastoluukussa ja joka ilta veto.
Järvisen talentti ja asenne, sekä karismaattinen hurjuus ovat edelleen jälkipolvia kiinnostava asia, koska jatkuvasti kasvaa uusia polvia, jotka tapailevat Albertin tyyliä soittaa. Monista keskusteluista huokuu myös legenda, oli mikä luuttu tai styrkkari vaan, Albert ruuvaili aina tanakan soundin. Kuten Hiroshima bändin ukotkin tuumasivat, kun Albert vieraili heidän levytyssessiossan Tukholmassa.
 
Plussaa tästä, en voisi olla enempi samaa mieltä oikein mistään. Tuli vaan mieleen kun aina nykynuoriso ihmettelee sitä kansainvälisen uran uuvahtamista alpulla ja aika monella muullakin, niin semmoinen näkökulma, että maailma ei ollut seitkyt tai eds kaheksankytluvulla ihan yhtä avoin ja pieni kuin se on nyt. Syitä on varmaan monia manageroinnista kaurapuuroon, mutta ei varmaan työlupa-asiat sun muut olleet siihen aikaan niin yksnkertaisia kun ei ollut chengen aluetta eikä euroopan vapaata liikkuvuutta tai että voisi tuosta vain mennä duunamaan mihin tahansa euroopan maahan, vaan kaikki oli helvetillisen paperisodan viranomaisvalvonnan takana. Silloinkaan kun Hanoi Rocks valloitti maailmaa ei ollut edes internettiä saatika että asioita olisi voinut hoitaa kätevästi sähköposteilla kännykällä kun ne kännykätkin oli pakettiauton kokoisia etc. ei voi edes kuvitalla minkälaista niillä on ollut rundata tuolla maailmalla.
 
Nykyajan viitekehyksestä käsin kun tulkitsemme menneiden polvien suuruuksien tekemisiä niin tällaiset pikkujutut helposti unohtuu.

Merkitys aikalaisille ja jälkipolville on hyvä tiedostaa ja tunnustaa, mutta silti ei ole mikään pakko tykätä tai innostua, jos ei omaan makuhermoon iske. Koskee yhtä lailla SRV:tä, Blackmorea, Albertia ja kaikkia muitakin.

Kipander: Moi!
 
Sain kesällä käsiini kaksi Albert Järviselle kuulunutta vahvistinta. Tutkin ne perinpohjaisesti ja ajauduin samalla aikamatkalle omaan nuoruuteeni.
 
http://backstage.custom-sounds.com/ … aivani-albert-jarvisen-kanssa-osa-1
 
Minkälaista roolia Albert näyttelee nykysoittajien keskuudessa? Onko hän yhtä vaikutusvaltainen kuin aikalaiskitaristiensä mielestä?
 
Parhain terveisin
 
Kimmo Aroluoma
 
Mikä tuon Fender Twin-vahvistinparin perimmäinen idea oli? Albert kertoo ykkös-Twinin olevan suoralla ilman efektejä. Sitä voidaan sitten miksata ja ajaa PA:han. Kakkonen on lähinnä itselle, jossa on pedaalit ja johon Albert säätää mieluisat soundit. Siis voidaanko puhua kontrollikaapista?
 
Kun Albert polkaisee efektin päälle ja kuulee mieleisensä soundin, niin miten tämä toistuu samanlaisena yleisölle? Onko miksaajan oltava tosi tarkkana mitä tapahtui ja tietääkö Albert miltä kokonaisuus kuulostaa?
 
Vai onko molemmat ajettu PA:han ja miksaaja sitten hienosäätää efektit kohdilleen. Siis pystyy vähentämään efektiä, jos sitä on tilan suhteen liikaa vaikka lavalla olisi kohdillaan?

Jucciz: Merkitys aikalaisille ja jälkipolville on hyvä tiedostaa ja tunnustaa, mutta silti ei ole mikään pakko tykätä tai innostua, jos ei omaan makuhermoon iske. Koskee yhtä lailla SRV:tä, Blackmorea, Albertia ja kaikkia muitakin.
 
EI EI EI EI....... kyllä Albert, SRV ja Blackmore ovat selkeästi henkilökohtaisen maun ja mieltymysten yläpuolella. Ei niistä ole pakko tykätä eikä innostua, mutta jos tilanne on niin onneton, että nuo jättää kylmäksi, on se vakavan itsetutkiskelun paikka ;-)

hallu: Plussaa tästä, en voisi olla enempi samaa mieltä oikein mistään. Tuli vaan mieleen kun aina nykynuoriso ihmettelee sitä kansainvälisen uran uuvahtamista alpulla ja aika monella muullakin, niin semmoinen näkökulma, että maailma ei ollut seitkyt tai eds kaheksankytluvulla ihan yhtä avoin ja pieni kuin se on nyt. Syitä on varmaan monia manageroinnista kaurapuuroon, mutta ei varmaan työlupa-asiat sun muut olleet siihen aikaan niin yksnkertaisia kun ei ollut chengen aluetta eikä euroopan vapaata liikkuvuutta tai että voisi tuosta vain mennä duunamaan mihin tahansa euroopan maahan, vaan kaikki oli helvetillisen paperisodan viranomaisvalvonnan takana. Silloinkaan kun Hanoi Rocks valloitti maailmaa ei ollut edes internettiä saatika että asioita olisi voinut hoitaa kätevästi sähköposteilla kännykällä kun ne kännykätkin oli pakettiauton kokoisia etc. ei voi edes kuvitalla minkälaista niillä on ollut rundata tuolla maailmalla.
 
Nykyajan viitekehyksestä käsin kun tulkitsemme menneiden polvien suuruuksien tekemisiä niin tällaiset pikkujutut helposti unohtuu.
 
Toisaalta pikkasen vaikea myydä ulkomaille artistia, jonka meriitit ovat olla Suomen Clapton, paitsi että ei osannut laulaa eikä tehdä biisejä. Varsinainen markkinoinnin unelma siis.

mpekkanen: Maailmassa on teknisesti taitavia soitajia vaikka kuinka paljon, jotka eivät minua kiinnosta tai kosketa mitenkään.
 
Ihan ymmärrettävää, sillä soitossa tunne on tekniikkaa tärkeämpää.

hallu: EI EI EI EI....... kyllä Albert, SRV ja Blackmore ovat selkeästi henkilökohtaisen maun ja mieltymysten yläpuolella. Ei niistä ole pakko tykätä eikä innostua, mutta jos tilanne on niin onneton, että nuo jättää kylmäksi, on se vakavan itsetutkiskelun paikka ;-)
 
Pakko varmaan alkaa tutkiskelemaan sisäavaruuksia sillä mikään noista mainituista kitaristeista ei erityisemmin lämmitä :)