Rock, pop, alternative ›

Pitkän linjan WS-fanina ahdistaa niin, että on pakko avautua.
Coverdalen tekemisissä on ollut jo pitemmän aikaa melkoinen rahastuksen maku. Ääni menee jatkuvasti heikommaksi, keikat lyhenevät, samalla kun yleisön laulatukset ja kitara/rumpusoolot pitenevät. Livelevyjä on tullut viime vuosina sellaisella tahdilla että minkäänaista musiikillista perustelua niille kaikille on vaikea löytää. Good to Be Bad ja erityisesti Forevermore olivat hyviä levyjä, mutta nekin taisivat olla suurimmaksi osaksi Aldrichin ansiota.
 
Aldrichilla oli omat maneerinsa, mutta mies istui tyylinsä ja tekniikkansa puolesta bändiin loistavsti, ja oli ilmeisesti biisinkirjoittajanakin Coverdalelle tärkeä kumppani. Nyt kun Doug ei ole enää bändissä, niin nyky-Whitesnaken heikkoudet ovat entistä selvemmät: 1. Coverdalen ääni ei enää riitä tämän tyyppisiin biiseihin, 2. uusia biisejä ei näytä enää syntyvän ja 3. Reb Beach on aina ollut mielestäni täysin väärä kitaristi bändiin. Stormbringer ja Burn ovat molemmat aikamoista kuraa, hengetön bändi ei puhalla näihin klassikoihin minkäänlaista yritystä ja DC raakkuu aina vain heikommalla äänellä. Ei näistä alkuperäisiä parempaa toki olisi voinut tullakaan, mutta jotenkin näissä ei ole edes minkäänlaista aitoa yritystä tai ilmavuutta. Molemmista biiseistä välittyy lähinnä muovinen ja hengetön kuva. Beach näyttää saavan nyt enemmän tilaa kun Aldrich on lähtenyt ja soolot ovat yhtä hirveitä kuin aina. Reb on tehnyt hienoa jälkeä Wingerissä, mutta jotenkin miehen soolot Whitesnakessa ovat olleet aina biiseistä irrallisia räpellyksiä joissa ei ole päätä eikä häntää. Tekniikasta se ei voi olla kiinni, jotenkin kaveri ei vain istu tämän tyyppiseen musiikkiin. Hoekstrasta en osaa sanoa mitään, mutta Aldrichin saappaita on vaikea täyttää.
 
Koko Purple Albumissa haisee pahasti raha. Lordin ja Blackmoren kanssa tällainen projekti olisi ollut toki perusteltu, nyt tuntuu että Coverdalen eväät on yksinkertaisesti syöty, mutta mies ei suostu antamaan periksi. Onhan tämä masentava loppusuora hienolle bändille, varsinkin kun DC:llä voisi hyvinkin olla vielä annettavaa toisentyyppisessä ilmaisussa. Esim. akustinen levy tai paluu Restless Heart -tyyppiseen matskuun voisivat toimia vielä hyvinkin. Pelottaa ajatellakin millaisia tulevat keikat ovat. Brian Tichy saa ainakin tehdä taustalauluissa täyden päivätyön. Purple Albumin lisäksi vedetään varmaan ne rasittavimmat radiohitit (Here I go Again, Is This Love) ja keikka kestää sen 1,5 tuntia sooloineen.