Klassinen ›

JyrinäKatti: Paul McCartney teki sen sinfonian. Ei kuulostanut hyvältä. Odotin koko ajan että milloin ne hienot melodiat alkaa. Ei alkanut. Liverpool-oratioon en ole tutustunut.
 
Tuo sinfonia mullakin tuli ekana mieleen. Osan siitä joskus kuuntelin, mutta en muista että se olisi ollut hirveän kiinnostavaa musiikkia.
 
Jos ei taidemusiikin säveltäjämestarilla ole välttämättä minkäänlaista hajua siitä mitkä elementit tekevät 3 minuutin biisistä radiohitin, niin samalla tavalla ei se hittinikkari kyllä aiheeseen perehtymättä tiedä miten sinfonia sävelletään. En siis viittaa tällä nyt McCartneyyn, joka on saattanutkin opiskella alaa. Mutta ylipäätään kyse on kuitenkin niin eri tyyleistä, vaikka tietysti samat peruselementit - melodia, rytmi, harmonia, sointivärit - molemmissa ovatkin tärkeitä, että "automaattisesti" kukaan ei ole mestari missään lajissa.
 
E. Toisaalta, monista taidemusiikin sävellyksistähän on tehty jopa ihan onnistuneita popversioita, siis sanoitettu ja väännetty ne melodiat rakenteellisesti tollaseen popbiisimuottiin. Äkkiseltään tulee mieleen Fredi ja Sinfonia rakkauden (Beethoven: Für Elise), ja on noita vaikka kuinka paljon muitakin. Siinä on jonkun popparin korva tunnistanut melodiasta genrerajojen yli toimivan hittipotentiaalin. :)
 
Ja olishan tänkin aarian "kertsi" ihan silkkaa Ruotsin euroviisumateriaalia: https://www.youtube.com/watch?v=X79OkSayPSw

tuotteliaisuudeltaan, musiikilliselta nerokkuudeltaan ja melodian ja moduloinnin taidoltaan legendaarisimpiin säveltäjiin kuulunut franz peter schubertkaan lemoinimeltään schammerl, ei välttämättä aina tiennyt miten käydä käsiksi sinfonian probleemiin siitä päätellen että siirtymävaiheeksi luokiteltavana ajanjaksonaan jolloin hänen tyylinsä sinfonikkona kypsyii wieniläisklassismille tyypillisestä muotokielestä romanttiseen ilmaisuun säveltäjämestariltamme jäi peräti 4 sinfoniaa peräjälkeen keskeneräiseksi tai luonnosasteelle pianopartituuriksi joista tunnetuin on 8.h-molli sinfonia, Josta 2 osaa on valmiina. Scherzo aloitettu mutta jätetty kesken.on arveltu että rosamunde musiikin eräs numero olisi puuttuva finaali. D 615, D 708 ovat näistä vuosien 1819-1822 sinfoniafragmenteista kaikkein luonnosöaisimmat jotka on orkestroitu muitten toimesta muutamiksi keskeneräisiksi sinfonian osiksi enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Siis pienenä C-duuri sinfoniana tunnetun D 589 sinfonian numero 6 ja suuren C-duuri sinfonian numero 9 D 944 välillä syntyi 4 keskeneräiseksi jäänyttä sinfoniaa. Ei siis nerokaan aina tiedä kuinka suurta taidemusiikkia luodaan tai ei onnistu ratkaisemaan laajamittaisen muodon probleemeja.miksi siis poppari pystyisi siihen paremmin?

tuotteliaisuudeltaan, musiikilliselta nerokkuudeltaan ja melodian ja moduloinnin taidoltaan legendaarisimpiin säveltäjiin kuulunut franz peter schubertkaan lempinimeltään schwammerl, ei välttämättä aina tiennyt miten käydä käsiksi sinfonian probleemiin siitä päätellen että siirtymävaiheeksi luokiteltavana ajanjaksonaan jolloin hänen tyylinsä sinfonikkona kypsyii wieniläisklassismille tyypillisestä muotokielestä romanttiseen ilmaisuun säveltäjämestariltamme jäi peräti 4 sinfoniaa peräjälkeen keskeneräiseksi tai luonnosasteelle pianopartituuriksi joista tunnetuin on 8.h-molli sinfonia D 859, Josta 2 osaa on valmiina. Scherzo aloitettu mutta jätetty kesken.on arveltu että rosamunde musiikin eräs numero olisi puuttuva finaali. D 615, D 708 ovat näistä vuosien 1819-1824 sinfoniafragmenteista kaikkein luonnosmaisimmat jotka on orkestroitu muitten toimesta muutamiksi keskeneräisiksi sinfonian osiksi enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Siis pienenä C-duuri sinfoniana tunnetun D 589 sinfonian numero 6 ja suuren C-duuri sinfonian numero 9 D 944 välillä syntyi 4 keskeneräiseksi jäänyttä sinfoniaa. Ei siis nerokaan aina tiedä kuinka suurta taidemusiikkia luodaan alitajuisten motiivien kietoutuessa tietoiseen metodiikkaan ei onnistu ratkaisemaan laajamittaisen muodon probleemeja.miksi siis poppari pystyisi siihen paremmin? Itselläni soi joku popbiisi korvassa vaikka en juuri nytkuuntele musaa. Daa daa da daa.

Pop- ja rock-muusikot aloittavat heti tekemään juuri sitä sinfoniaa, tai suurta orkesterisävellystä, vaikka klassinen musiikki on täynnä muitakin sävellysmuotoja, joissa ei välttämättä ole sonaattimuotoa ja kehittelyä. Luulisin että ei Sibiksessäkään ekana tavoitteena ole sinfonia, vaan esim. pieni pianosävellys, preludi tms. Että aloitettaisiin pienestä ja siitä sitten lavennettaisiin laajempiin muotoihin taitojen karttuessa.

Tärkeintä on, että se on hienoa, kun on iso orkesteri, viulut ja torvet ja patarummut. Eli haetaan mahtipontisuutta, volyymia ja vaikuttavuutta. Orkesteria käytetään ikään kuin särokitaraa, lisäämään äänivallia, mutta akustisesti. Eli unohdetaan lähes täysin kamarimusiikki tai muut pienet kokoonpanot.
 
Sen sijaan sitä kuulee tosi harvoin, että poppari käyttäisi klassisen musiikin muotorakenteita itse sävellyksessä. Esim. Mike Oldfielfieldin Tubural Bells, joka epäilemättä on suuri teos, heh, on periaatteessa vain sarja teemoja, ilman kehittelyä. On siellä polyfoniaa mutta ei sentään fuugaa.
 
Schubertista tuli mieleen, että laulusarjat ovat aika lähellä rock-musiikin albumikokonaisuuksia. 12 - 14 laulua joissa tarvitsee vain olla joku yhtenäinen teema, eikä edes tartte olla musiikillinen teema, vaan tekstillinenkin riittää. Winterreisessa on wikipedian mukaan 24 laulua. Se on siis tupla-albumi!

sellaista ihmissielun sopukoihin yltävää melodisharmonista kauneutta ja moduloinnin taitoa ja sointivärien rikkautta triviaalin rumpukompin kaavoihin sovitettu rockbiisi lyömäsoitinten luomaa rytmitaustaa vasten ei voi milloinkaan saavuttaa.mitä saksalaisen taidelaulun suurin nero ilmaisee liedeissään.

JyrinäKatti:
Frank Zappa teki paljon modernia musiikkia ja kyllä sitä pikkuisen melkein arvostettiinkin klassissa piireissä.
 
Paul McCartney teki sen sinfonian. Ei kuulostanut hyvältä. Odotin koko ajan että milloin ne hienot melodiat alkaa. Ei alkanut. Liverpool-oratioon en ole tutustunut.
 
Paul McCartney ei ole tehnyt sinfoniaa - eikä miträän muutakaan taidemusiikkisävellystä - vaan tekemisestä on huolehtinut kirjoitustaitoinen säveltulkki. Poppareiden taidemusaprojekteista puuttuu asian syvin ydin; säveltäjän suora kosketus materiaaliinsa.
 
Frank Zappa oli aidosti arvostettu säveltäjä. Hän on oikeastaan ainoa populaarimusiikkitaustainen henkilö, joka taidepuolellakin täyttää alan korkeimmat ammattitaitostandardit. Ja omaa kieltään Zappan laatukelpoisuusluokituksesta kertoo se, että jopa nykymusiikkipaavi Pierre Boulez on johtanut Zappan musiikkia.
 
Kyllä poppipuoleltakin löytyy porukkaa, jolla on taidemusataustaa melko korkeallekin tasolle asti. Nopeasti tulee mieleen esim. kanadalainen Owen Pallett, jonka orkestaraalinen taidepoppi on ehdottoman tutustumisen arvoista. Uusi albumi In Conflict on loistava.
 
Klassisten musaopintojen suurin merkitys muun musiikin ympyröissä on se, että ne avaavat musiikillisia portteja ja laajentavat horisonttia. Instrumenttiopintojen kohdalla ne myös opettavat systemaattiseen harjoitteluun, mutta eivät itseisarvollisesti laajenna musiikillista näkemystä: monella hevisoittajalla on klassista taustaa, mutta valitettavasti vaikutteet rajoittuvat yleensä kaavamaisiin tilusekvensseihin ja ilmeisimpiin harmonisiin kliseisiin.
 
On toki poikkeuksiakin. Blackmetalsuuruus Emperorin pirullinen tehokkuus perustuu suuresti perushevibändiä laajempaan harmoniakäsitykseen - kiitos Insahnin klassisten opintojen ja avoimen musiikillisen mielen.

Vierastan vähän sellaista jakoa, että pitäs olla jotain pop tai klassisen taustan omaavaa leiriä.
 
Omasta näkökulmastani tilanne on jotain sinnepäin, että ensin on musiikkin tutustuminen lähtenyt siitä mitä on sattunut kuulemaan. Isovanhempani kuunteli paljon musiikkia ja siitä on jo yksi ensimmäisiä esimerkkejä kun kuulin tietysti samaa ja taisin olla vähän kuin DJ-kun etsin jotain mitä yhdessä kuunnellaan.
 
Siitä on aikaa myöten yrittänyt laajentaa perehtymistä ja se on tietenkin onnistunut ajallisesti taaksepäin helpoiten kun sieltä tulee mielenkiintoista esimerkki, josta on nuottejakin olemassa.
 
Varsinkin nykypop suuntauksiin ei meinaa into riittää.
 
Varmaan yksi seuraavia sävellyksiä, jota tulee tsekattua alustavasti treenimielellä on Gerhwinin Rhapsody in blue. Näin sen takia koska helpompi biisi Summertime on jo ihan omaperäisesti hanskassa.
 
Toisaalta olen leikitellyt ajatuksella tehdä Saku Sammakosta oman funk versioni. Siinä taas sävellys ei ole vaikea, vaan eläytyminen kuin joku Sam Huber.
 
Tarkoitus on laajentaa näkökulmaa.
 
Isovanhempien kanssa kuuntelin paljon esim. Georg Otsin laulamia lauluja. Siinä on populäärinäkökulmaa mukana, mutta toisaalta myös hiukan oopperatyyliin viittaavaa laulutapaa. Nykypopista ei missään nimessä ole kyse, vaan pikemminkin nostalgiasta ja hyvin ajan hammasta kestävistä biiseistä.

musamies: Vierastan vähän sellaista jakoa, että pitäs olla jotain pop tai klassisen taustan omaavaa leiriä.
 
Ei tässä leiriytymistä varmaan kukaan kannatakaan, mutta kyse oli lähinnä siitä että jonkun tyylin osaajan ei voi olettaa automaattisesti olevan osaaja myös muissa tyyleissä. Se ei toki sulje pois sitä etteikö kuvaamallasi tavalla avoimin mielin musiikkiin suhtautuen ja asioihin perehtyen voisi oppia hallitsemaan myös niitä itselle alun perin vieraampia tyylejä. Mutta kuten mainittu, niinkin legendaarinen kevyen musiikin osaaja kuin Paul McCartney, jonka bändiura nyt ei edes ole ollut mitään pelkkää kolmen soinnun ränttätänttää vaan paljon enemmän, ei onnistunut aiheuttamaan mitään valtavia hämmästyksen kohahduksia "sinfoniallaan". (Lainausmerkit eivät tässä ilmaise halveksuntaa.) Sen verran eri elementeistä eri tyylit rakentuvat, ja kyllä niiden ominaispiirteistä täytyy perillä olla hallitakseen ne, ihan ilman mitään lokeroitumisia.

sellisti: Ei tässä leiriytymistä varmaan kukaan kannatakaan, mutta kyse oli lähinnä siitä että jonkun tyylin osaajan ei voi olettaa automaattisesti olevan osaaja myös muissa tyyleissä. Se ei toki sulje pois sitä etteikö kuvaamallasi tavalla avoimin mielin musiikkiin suhtautuen ja asioihin perehtyen voisi oppia hallitsemaan myös niitä itselle alun perin vieraampia tyylejä. Mutta kuten mainittu, niinkin legendaarinen kevyen musiikin osaaja kuin Paul McCartney, jonka bändiura nyt ei edes ole ollut mitään pelkkää kolmen soinnun ränttätänttää vaan paljon enemmän, ei onnistunut aiheuttamaan mitään valtavia hämmästyksen kohahduksia "sinfoniallaan". (Lainausmerkit eivät tässä ilmaise halveksuntaa.) Sen verran eri elementeistä eri tyylit rakentuvat, ja kyllä niiden ominaispiirteistä täytyy perillä olla hallitakseen ne, ihan ilman mitään lokeroitumisia.
 
Alunperin kaikki musiikkityylit on vieraita. Ajattelen niin kun on joku tyylisuunta opittu, voi siirtyä opettelemaan seuraavaa. Vähän kuin nousujohteisesti vaikeusastetta nostaen.
 
Itselle musiikki on myös vähän kuin sellaista leikkiä, hassuttelua ja teatteria, mitä muilla elämänalueilla ei voi harrastaa.
 
Klassisuuden osalta mieleen tulee kaverin kommentti, joka taisi tuumia jotain, että sä oot kuin jossain 1920-luvun New Yorkissa, viitaten siihen, etten ole oikein keskittynyt nykysuuntauksiin.
 
Näinhän se vähän onkin, että mä olen kuin aikamatkalla ja mikään ei estä menemästä vuosisatoja lisää taaksepäin. Mulla on kuitenkin vielä opeteltavaa 1900-luvun musassa, joten kiirettä ei ole...

klassinen musiikki suo rajattomat vapaudet luoda musiikkia eikä sitä voi missään tapauksessa pelkistää poppia vastaavaksi kaavamaiseksi yhdeksi tarkasti rajatuksi tyyliksi joka ei anna liikkumavapautta genreen sisällä vaan on ikään kuin valettu samaan muottiin rakenteellisesti kuin sisällöllisestikin. Klassinen ei ole olemassaoleva tyyli vaan tapa keksiä erilaisia tyylejä ja muotoja loputtomalla mielikuvituksen rikkaudella joka popista puuttuu.ooppera, liedit, sinfoniat, sonaatit laajamuotoiset rakenteet ja vuosisataiset perinteet ja ammattitaito.

musamies: Alunperin kaikki musiikkityylit on vieraita.
 
No toki, ennen kuin on mihinkään tutustumista aloittanutkaan. Mutta tarkoitin lähinnä sitä vaihetta kun joku tietty tyyli on opittu ja muista ei välttämättä ole niin paljon kokemusta.

klassinen ei .ole tyyli vaan vapaus luoda sellainen siksi säveltäjillä on oma ääni ja persoonallinen tyyli joka vain kullekin kypsälle taiteilijalle ominainen tyylien muuttuessa aikakauden ihanteiden mukaan, muutoin kyse on plagioimisesta pop ihan uunoa. Klassisessa on niin monta tyyliä kuin on säveltäjiäkin.

megatherium: klassinen ei .ole tyyli vaan vapaus luoda sellainen siksi säveltäjillä on oma ääni ja persoonallinen tyyli joka vain kullekin kypsälle taiteilijalle ominainen tyylien muuttuessa aikakauden ihanteiden mukaan, muutoin kyse on plagioimisesta pop ihan uunoa. Klassisessa on niin monta tyyliä kuin on säveltäjiäkin.
 
Kyllä minä ainakin olen tunnistavinani vuosien 1750-1823 välisenä aikana sävelletyssä musiikissa keskenään yhteneväisiä piirteitä - aivan säveltäjästä riippumatta.
 
"Pop on uunoa" on aivan yhtä syvällinen ajatus kuin vaikkapa se, että väittäisi "kaikki länsimaista taidemusiikkia edustavat sävellykset ovat nerokkaita".
 
Kaikissa musiikkigenreissä on alalajeja ja vielä niidenkin alalajeja. Klassismin aikana näin ei välttämättä ollut. Myös musiikkimaailma on pirstaloituneempi kuin koskaan aiemmin, ja ellei aktiivisesti hakeudu varjojen viidakoissa lymyävien soivien todellisuuksien lähteille, voi hyvinkin elää yksinkertaistettujen totuuksien luomissa harhaluuloissa.

megatherium: Klassinen ei ole olemassaoleva tyyli vaan tapa keksiä erilaisia tyylejä ja muotoja loputtomalla mielikuvituksen rikkaudella joka popista puuttuu.
 
Taidat tuntea popmusiikin läpikotaisin kuin omat taskusi, hatunnosto siitä.

gotninen mainitsemat yhteneväiset piirteet varharhaisklassismin galantin tyylin ja ilmaisuvoimaltaan, orkestraalisisesti ja muodoltaan aivan toiset mittasuhteet omaavalla 1820 beethoveniaanisella sydäntalvella tai schubertin aivan uudelle maaperälle sitten täysklassismin tunkeutuvalla romantiikan subjektiivisella ilmaisukielellä jäävät kyllä kovin etäisiksi sillä suurten wieniläisklassikojen sinfonioilla ja kvartetoilla ei ole mitään tekemistä 1750 hilpeän huolettoman kepeästi liikkuvan rokokoomusiikin kanssa . Klassinen 1900-luvulla ei ole yhtenäinen tyyli vaan monien tyylipyrkimysten summa ja sulatusuuni.

megatherium: gotninen mainitsemat yhteneväiset piirteet varharhaisklassismin galantin tyylin ja ilmaisuvoimaltaan, orkestraalisisesti ja muodoltaan aivan toiset mittasuhteet omaavalla 1820 beethoveniaanisella sydäntalvella tai schubertin aivan uudelle maaperälle sitten täysklassismin tunkeutuvalla romantiikan subjektiivisella ilmaisukielellä jäävät kyllä kovin etäisiksi sillä suurten wieniläisklassikojen sinfonioilla ja kvartetoilla ei ole mitään tekemistä 1750 hilpeän huolettoman kepeästi liikkuvan rokokoomusiikin kanssa . Klassinen 1900-luvulla ei ole yhtenäinen tyyli vaan monien tyylipyrkimysten summa ja sulatusuuni.
 
Kukaan täysjärkinen ei varmaankaan kiistä sitä, että vuosina 1750 ja 1823 sävelletty musiikki on hyvinkin erilaista ilmaisultaan, mutta siitäkin huolimatta toonika ja dominantti eivät ole kadonneet mihinkään.
 
Populaari ei 1900-luvulla, eikä varsinkaan 2000-luvulla, ole mikään yhtenäinen tyyli, vaan monien tyylipyrkimysten summa ja sulatusuuni.
 
Klassista ei 1900-luvulla ole sävelletty, ellei sitten uusklassismia sellaiseksi lasketa.

niin mutta siirtymisestä toonikasta diminanttiin ja edelleen muihin sävellajeihin ja paluusta toonikaan toonikan ja dominantin välisenä polariteettina tuli klassismin aikana rakennetta ohjaava dynaamisempi voima kuin esim. Myöhäisbarokin aikana yhteisestä tonaalisesta systeemistä huolimatta .onhan 1800-luvun säveltaide vuosisadan vaihteen molemmin puolin paljon ilmaisuvoimaisempaa kuin pitsinnypläyksen luvattuna aikana 1750-luvulla vai oletko ennemmin viehättynyt ancient regimeen tai galantin taiteen kepeästä sulokkuudesta kuin suuresta orkestraalisesta voimasta ala beethoven?uusklassismi rekonstruoi klassisia muotoja

kyllä sävellettiin klassismin tyyliin. ernst kingon 3. Ja 4. Pianokonserton päätemat ovat maskuliinista wieniläisklassismia.kuten sivuteemakin.

Gotnine: Kukaan täysjärkinen ei varmaankaan kiistä sitä, että vuosina 1750 ja 1823 sävelletty musiikki on hyvinkin erilaista ilmaisultaan, mutta siitäkin huolimatta toonika ja dominantti eivät ole kadonneet mihinkään.
 
Populaari ei 1900-luvulla, eikä varsinkaan 2000-luvulla, ole mikään yhtenäinen tyyli, vaan monien tyylipyrkimysten summa ja sulatusuuni.
 
Klassista ei 1900-luvulla ole sävelletty, ellei sitten uusklassismia sellaiseksi lasketa.
 
Populaariksi tarkoitettu musiikki on vaikkapa 100:ssa vuodessa muuttunut aika paljon. Varmaankin suuria muutoksia ollut jakelukanavien muuttuminen kun on voitu helposti jaella esitettävää teosta suurelle ihmismassalle. Kuvan saaminen mukaan muutti taas tilannetta.
 
Oleellinen muutos on myös Youtuben tapaiset kanavat kun kuka vaan voi koittaa tuleeko omasta musiikkiesityksestä suosittu vaiko ei.
 
Kovin varhaisessa musiikintekovaiheessa ei voitu helposti todeta minkälaista musiikkia muualla maailmassa tehdään. Siinä on tapahtunut iso muutos, että voidaan katsoa mallia paljon laajemmin.