Keskustelua raskaammasta musiikista ›

phiit:
EDIT: paitskun pitemmälle kattoo niin voi vaan ihmetellä miten Hammet vetelee aivan päin mäntyä lähes kaiken :(
 
Joku oli sentään virittäny sen kitaran tällä kertaa.

jannu: Joku oli sentään virittäny sen kitaran tällä kertaa.
 
No oli ehkä joo mutta miten Metallican keikkamäärillä silti soolojen soittaminen taimissa voi olla niin haastavaa? Oli siellä kyllä muitakin jotka tuli rävellettyä aikalailla totaalisesti :( vaikee ymmärtää

Ojankaivaja: Vaikea ymmärtää mistä nuo äijät ovat yhtäkkiä repineet niin tajuttoman kovan livekunnon päälle. Ei voi kuin arvostaa!
 
Tajusivat varmaan tämän vuoden grammy-sekoilujen jälkeen, että jotain on tehtävä

Glastonburyssa äijillä oli taas todistettavaa eli piti kääntää etukäteen suurelta osin keikkaa vastustanut yleisö puolelleen. Vähän ku Master- kiertue Ozzyn lämppärinä 86.. Kyllä se varmaan vaan vaikuttaa kun soitat yleisölle joka ei tunne matskusta ku murto-osan etukäteen vs. normiMetallica-yleisölle. Tommosen musan soittamisessa ei sellanen ylimääräinen adrenaliini ole lainkaan pahasta :-)

Jos oisitte saanu valita mitkä biisit valitaan yhdelle Loadille (ja loput roskikseen tai sinkkujen b-puoliksi), niin mitkä biisit oisitte valinnu? Miten kallistuu ekan ja tokan Loadin välillä?
 
Ittellä:
 
1. Ain't My Bitch
2. 2 x 4
3. Until It Sleeps
4. King Nothing
5. Bleeding Me
6. Cure
7. Wasting My Hate
8. The Outlaw Torn
9. Fuel
10. The Memory Remains
11. The Unforgiven II
12. Prince Charming
 
8 Loadilta ja 4 Reloadilta. Tommosella paketilla ei tarvis skippailla.

kupteri: Jos oisitte saanu valita mitkä biisit valitaan yhdelle Loadille (ja loput roskikseen tai sinkkujen b-puoliksi), niin mitkä biisit oisitte valinnu? Miten kallistuu ekan ja tokan Loadin välillä?
 
Ain't My Bitch
2X4
The House Jack Built
Until It Sleeps
King Nothing
Hero Of The Day
Bleeding Me
Wasting My Hate
Mama Said
The Outlaw Torn
Fuel
The Memory Remains
Unforgiven II
 
Melko Load-painotteinen, etten sanoisi.

kupteri: Jos oisitte saanu valita mitkä biisit valitaan yhdelle Loadille (ja loput roskikseen tai sinkkujen b-puoliksi), niin mitkä biisit oisitte valinnu? Miten kallistuu ekan ja tokan Loadin välillä?
 
Ittellä:
 
1. Ain't My Bitch
2. 2 x 4
3. Until It Sleeps
4. King Nothing
5. Bleeding Me
6. Cure
7. Wasting My Hate
8. The Outlaw Torn
9. Fuel
10. The Memory Remains
11. The Unforgiven II
12. Prince Charming
 
8 Loadilta ja 4 Reloadilta. Tommosella paketilla ei tarvis skippailla.
 
Carpe Diem Baby ja Bad Seed mukaan niin ois tanakka setti

jannu: Joku oli sentään virittäny sen kitaran tällä kertaa.
 
Se ei valitettavasti eliminoi epävireisiä bendejä.

Jucciz: Se ei valitettavasti eliminoi epävireisiä bendejä.
 
Mutta onneks Kirkin vibrato on kaunis ja tyylikäs!

miksi kenenkään listalla ei ole mainiota thorn within laulua? kenties paras load-laulu on thorn within. heti perään 2x4 ja house jack built

Horsebreaker: miksi kenenkään listalla ei ole mainiota thorn within laulua? kenties paras load-laulu on thorn within.
 
Tätä biisiä oon moneen otteeseen hehkuttanut täällä. Harvemmin saanut tulta alleen. Jostain luin, että tämä biisi olisi Jasonin lemppari koko loadien sessioista.

Horsebreaker: miksi kenenkään listalla ei ole mainiota thorn within laulua? kenties paras load-laulu on thorn within. heti perään 2x4 ja house jack built
 
Nyt kun mainitsit niin alkoi heti soida päässä. Onhan se hyvä.
 
Edit. Ai että niitä aikoja
http://www.nolifetilmetal.com/images/metjames.jpg

https://www.youtube.com/watch?v=AYRrznYgLsY
 
Jos joku haluaa vielä fiilistellä helsingin keikkaa niin tuosta. Hyvinhän nuo soittivat!

Yritin lueskella Joel McIverin kirjoittamaa To Live Is To Dieta, eli siis Cliff Burtoniin keskittyvää teosta. Ikäväkseni piti lyödä kirja kiinni jo Ride the Lightningin kohdalla, kun jo siinä kohtaa nousi siirappista oksennusta suuhun. Justice for All: The Truth about Metallica meni ylisanoineen joten kuten, mutta tuo Burtonin häpeilemätön hehkutus ja perseen nuolenta aukeamasta toiseen meni jo sen verran yli, että alkoi hävettämään kirjoittajan puolesta. Voi jumalauta miten pistää vieläkin vihaksi. Tarinaa ja muistoja löytyy, näkemystäkin ehkäpä, mutta joka helvetin kappaleessa on täysin turhanpäiväistä täytettä kehujen ja ylistysten muodossa. Samasta syystä Slayer-kirja jäi puolitiehen. Päätin, etten lue enää ikinä ainuttakaan McIverin kirjoittamaa tekelettä.

Burn: Yritin lueskella Joel McIverin kirjoittamaa To Live Is To Dieta, eli siis Cliff Burtoniin keskittyvää teosta. Ikäväkseni piti lyödä kirja kiinni jo Ride the Lightningin kohdalla, kun jo siinä kohtaa nousi siirappista oksennusta suuhun. Justice for All: The Truth about Metallica meni ylisanoineen joten kuten, mutta tuo Burtonin häpeilemätön hehkutus ja perseen nuolenta aukeamasta toiseen meni jo sen verran yli, että alkoi hävettämään kirjoittajan puolesta. Voi jumalauta miten pistää vieläkin vihaksi. Tarinaa ja muistoja löytyy, näkemystäkin ehkäpä, mutta joka helvetin kappaleessa on täysin turhanpäiväistä täytettä kehujen ja ylistysten muodossa. Samasta syystä Slayer-kirja jäi puolitiehen. Päätin, etten lue enää ikinä ainuttakaan McIverin kirjoittamaa tekelettä.
 
Saman äijän Metallica-opusta luin ja melkoista 80-luvun ylistystä ja lopuissa sitten suunnilleen laskettiin kuinka paljon sahausta on Load-levyllä. Ihan hyviä tarinoita siellä alkupäässä, mutta eipähän tarvi uudestaan lukea kyllä enää.

Burn: Samasta syystä Slayer-kirja jäi puolitiehen. Päätin, etten lue enää ikinä ainuttakaan McIverin kirjoittamaa tekelettä.
 
Slayer-kirja oli hyvä, kunnes 1990-puolivälin jälkeen kerrottiin lähinnä siitä kuinka bändi flipperöi studioiden ja kiertueiden välillä, sekä kuinka hyvää pataa King oli Dimebagin kanssa.
 
Mutta Slipknot-kirja oli kauheaa kuraa. Teki mieli heittää opus seinään.

Hetfield: Saman äijän Metallica-opusta luin ja melkoista 80-luvun ylistystä ja lopuissa sitten suunnilleen laskettiin kuinka paljon sahausta on Load-levyllä. Ihan hyviä tarinoita siellä alkupäässä, mutta eipähän tarvi uudestaan lukea kyllä enää.
 
Tossa Burton-kirjassa analysoitiin levyjen biisejä yksitellen ja melko yksityiskohtaisesti aikakoodeineen. Mutta sitäkin oli pakko mehustella, kun jokainen kohta "kuulostaa erittäin vaativalta bassojuoksutukselta, mutta Burtonin kaltaiselta virtuoosilta moinen ei tuota mitään ongelmia".

Slayer-kirja meni lähinnä mehustellessa, kuinka uskomattoman nopeita atonaalisia sooloja ne soittaa jokaisessa biisissä.
 
Burton meni hehkutukseksi, mutta luinpa sen loppuun kuitenkin. Sama meni metallica-kirjan kanssa. Parhaimmillaan nuo joel mäkkaiverin kirjat on ihan viihdyttäviä ja sieltä voi bongata ihan hauskoja knoppitietoja, mutta aina ne lopulta menee siihen, että "kerry king soitti sitten sellaisen atonaalisen soolon ja slayer on maailman kovin bändi ja rässiä! Aarg, SLAYER!! MAHTIBÄNDI, ATONAALINEN SOOLO!"-hehkutukseen ja se alkaa vituttaa.

Historiaosiot mielenkiintosia mutta äijän omat levyarvostelut siellä välissä on kyllä sellasta tervanjuontia että hohhoijaa. Sama ku kuuntelis 14-kesäsen, just Imperiumin Messulaudalle reganneen jätkän honottavaa nillitystä siitä miks hevi on parasta.