| Aihe: Suurpää ja Mozart KV 488 | 1 |
|---|
 Sulervo
02.03.2014 13:25:55 (muokattu 02.03.2014 13:30:56) | |
|
Lueskelin tässä Matti Suurpään kirjoituskokoelmaa Neljätoista mestaria, jossa hän arvioi mm. Mozartin A-duuripianokonserton KV 488 levytyksiä. Kirja on painettu jo v. 1986, mutta vasta nyt se osui käsiini. Minua hämmentää, että olen hänen kanssaan varsin samaa mieltä esim. Maurizio Pollinin ja Murray Perahian hienoista tulkinnoista, mutta varsin eri mieltä siitä mitä hän sanoo Daniel Barenboimin, Christoph Eschenbachin ja Wilhelm Kempffin tulkinnoista. Barenboimin hän lyttää aivan maan rakoon ja morkkaa myös Eschenbachia ja Kempffiä.
Ongelma on kannaltani se, että ymmärrän toki makuja olevan monenlaisia, ja ymmärrän myös mitä Suurpää tarkoittaa kun sanoo Barenboimin tekevän huokailevaa Mozart-kitschiä, mutta minusta Suurpää on tässä liian jyrkkä ja yksipuolinen. Sama koskee Kempffiä, joka Suurpään mukaan soittaa harmittavan "pikkuvanhasti" niin että jatkuvuus katoaa. Tässäkin ymmärrän hänen perusteensa, mutta minusta ne eivät riitä tuollaiseen tuomioon, kun ko. levytystä kuuntelen. Ja Eschenbachin kohdalla en ymmärrä ollenkaan edes sitä, mitä Suurpää tarkoittaa kun sanoo hänen soittavan liian "fiinisti" (ko. arvostelussa ei viitata esim. tiettyihin tahteihin). Minusta Eschenbach soittaa lähinnä ronskisti.
Lieneekö ketään, joka muistaa näitä arvioita ja levytyksiä? Jos juuri sinä muistat, mitä mieltä niistä olet? | |
Minäkin tykkään arvostella kappaleiden eri tulkintoja, mutta olen liian kiltti enkä voisi haukkua jotain esitystä maanrakoon, koska asialla ovat kuitenkin musiikin ammattilaiset, jotka antavat oman näkemyksensä siitä, miten sävellyksen voisi tulkita. |  LesPaul70
04.03.2014 12:03:12 (muokattu 04.03.2014 12:08:08) | |
|
Esitysten / levytysten arviointi ei ole mikään kovin eksakti tiede. Toki selvät tekniset virheet ja partituurin vastaiset toteutukset on helppo blokata, mutta mitä enemmän mennään tulkinnan puolelle, sitä enemmän myös arviot alkavat heijastella arvostelijan makua pikemmin kuin arvostelun kohteen ansioita. Huonoimmillaan arvostelu on kuin mielipidekirjoitus, jolla vain yritetään saada muutkin vakuuttuneeksi omasta näkemyksestä. Hyviä ja hyödyllisiäkin arvosteluja on, kun arvostelijalla on sekä riittävästi asiantuntemusta että kyky arvioida esitys/levytys objektiivisemmin kuin omasta putkinäöstään. Täysin objektiivisia ja puhtaan informatiivisia arviot eivät tietenkään koskaan voi olla, tai ne olisivat todella tylsää luettavaa tyyliin "Barenboim soitti II osan aikaan sejase. Kolmannessa tahdissa toinen isku oli 0,04 sekuntia myöhässä..."
Tämän päivän trendinä tuntuu kuitenkin olevan se toinen ääripää. Esim. Hesarissa vanhan koulukunnan aidosti asiaan perehtyneiden ja sitä ymmärtävien kirjoittajien rinnalle/tilalle on nousemassa nuoremman sukupolven mutu-hössöttäjiä, joiden asiantuntemus arvosteltavasta teoksesta jää wikipedia-tasolle. Jos edes sillekään.
Suurpään kirjoitusta tai mainittua Barenboimin levytystä en tunne. Jos Barenboimista jotain sanoisin, niin - ihan puhtaasti henkilökohtaisena mielipiteenä - yleisesti Barenboim käskyttää flyygeliä mielestäni huomattavasti paremmin kuin orkesteria. Pianistina hän on kuitenkin mielestäni tulkitsijana enintään keskinkertainen ja tekniikkapuolella helisemässä, kun tulee jotain vähän haastavampaa. Mutta tämä oli nimenomaan mielipide, ei objektiivinen asiantuntija-arvio.
Edit. Niin, oleellinen loppupointti jäi puuttumaan.
Tärkeintä on, että tietää, mistä itse tykkää. En minä ainakaan valitse suosikkilevytyksiäni kenenkään muun arvioiden mukaan - jos ne parhaaksi ränkätyt levytykset yksinkertaisesti jättävät minut kylmäksi.
Kyllä jokaisen omat korvat ovat aina se paras mittapuu sille, mikä on itselle paras levytys. | Sulervo
06.03.2014 15:55:01 (muokattu 06.03.2014 15:57:13) | |
|
LesPaul70: (...)
Tärkeintä on, että tietää, mistä itse tykkää. En minä ainakaan valitse suosikkilevytyksiäni kenenkään muun arvioiden mukaan - jos ne parhaaksi ränkätyt levytykset yksinkertaisesti jättävät minut kylmäksi.
Kyllä jokaisen omat korvat ovat aina se paras mittapuu sille, mikä on itselle paras levytys.
Pitää toki paikkansa, mutta voihan sitä omaa makuaan kehittääkin. Esitin kysymykseni, koska pidän mahdollisena että minulta jää jotakin sellaista tärkeää huomaamatta mitä esim. Suurpäältä ei, ja joka saisi minut suhtautumaan huomattavasti jyrkemmin niihin tulkintojen ominaisuuksiin, jotka itsekin tunnistan mutta joita en osaa pitää yhtä huonoina kuin hän, esimerkkinä se lievänsorttinen rubato, jota Kempffin soitossa on silloinkin kun hän soittaa Mozartia. Ajattelen siitä, että kyllä Mozartin musiikki tuonkin kestää, ja onhan se ainakin ilmeikästä, jopa runollista. Kiintoisaa vaihtelua, ellei muuta. Yleensäkin Kempff soittaa minusta jotenkin kultivoituneesti, mitä en sanoisi esim. Horowitzista. | |
Suurpään kirja on mainio, ja puheena oleva konsertto on suosikkini kaikista Mozartin pianokonsertoista. Henkilökohtainen mielilevytykseni on Alfred Brendelin yhdessä Neville Marrinerin orkesterin kanssa tekemä levytys, Murray Perahian levytys tullee hyvänä kakkosena. Kuuntelin Barenboimin levytyksen uudestaan osatakseni ottaa kantaa Suurpään moitteisiin:
Avausallegro on ihan ok, mutta jotain puuttuu.
Adagio on turhan hempeä ja romantisoitu.
Päätösallegro on kivan reipas ja energinen.
Joten olet kokonaisuudessaan oikeassa, Barenboimin esitys on täysin kelvollinen. Ei paras mahdollinen, mutta ihan kuunneltava jopa hitaalta osaltaan. Barenboimia säestävä English Chamber orchestra soittaa kauttaaltaan hyvin.
Barenboimista pianistina vielä, että hänen tyylinsä sopii ehkä paremmin Beethovenin soittoon kuin Mozartiin. Barenboimin levytys Beethovenin pianosonaateista (DG) on erinomainen. | Sulervo
08.03.2014 12:45:49 (muokattu 08.03.2014 16:12:12) | |
|
kaakari: (...) Barenboimin esitys on täysin kelvollinen. Ei paras mahdollinen, mutta ihan kuunneltava jopa hitaalta osaltaan. Barenboimia säestävä English Chamber orchestra soittaa kauttaaltaan hyvin.
Suurpää sanoo, että Barenboim "ohentaa fraasien loput, huokailee". Barenboim tosiaan vaimentaa monen fraasin lopun, esim. 1. osan tahdissa 78. Tulkitsen Suurpään tarkoittavan tätä, enkä itsekään pidä tällaisesta sirostelusta, jopa imelyydestä, mutta kuten sanottu, virhe ei mielestäni ole kovin vakava. Sitä paitsi Barenboim soittaa mielestäni todella mainiosti konsertot KV 466 ja KV 467.
Mozartin konsertoista ei KV 488 ole oma suosikkini, mutta toki pidän sitä fantastisen hienona - sama kuin sanoisin, että esim. Vermeerin maalauksista ei Musiikkitunti ole suosikkini - mutta minulla sentään on 10 eri levytystä siitä. Eniten minua miellyttää Clifford Curzonin tulkinta vuodelta 1967. Suurpää pitää myös Maurizio Pollinin ja Murray Perahian tulkinnoista, niin minäkin. Perahia on kyllä vähän vaisu, mutta esim. KV 453:n hän soittaa aivan täydellisesti, paremmin kuin kukaan muu. Jos minun pitäisi nostaa esiin yksi osa kaikista tuntemistani Mozart-konserttojen levytyksistä, se olisi tämän G-duurikonserton levytyksen Andante.
Mielestäni myös Mitsuko Uchida kuuluu näistä KV 488:n tulkitsijoista kärkipäähän, pianon ääni vain jää vähän orkesterin alle ko. levytyksessä. Brendel on tietysti hyvä myös, vaikka kaikkein innostavimpiin tulkitsijoihin en häntä laskekaan. Hännänhuipuksi jätän Jenö Jandón Naxos-halpamerkillä. Jandó soittaa tässä tavalliseen tapaansa eli teknisesti kyllä tarkasti mutta kilkutellen, ja hitaan osan liian nopeasti. Joskus hänkin on laatuunkäyvä, esim. juuri tuossa KV 453:ssa ja KV 482:ssa, jonka finaali sopiikin hänen tyylilleen erityisen hyvin.
Toinen tunnettu Mozart-konserttojen levyttäjä, josta en juuri pidä, on Géza Anda, vaikka hänen tulkintojaan on kovasti kehuttukin. Hänen Mozart-konserttojen kokonaislevytyksessään minua oikeasti miellyttää vain KV 595:n tulkinta, mutta siinäkin konsertossa on kilpailu kova, voittajana mielestäni taas Curzon. | |
Clifford Curzon oli loistava Mozart-pianisti, mutta valitettavasti hän ei levyttänyt kaikkia Mozartin pianokonserttoja. Kaikki hänen levyttämänsä Mozart on kuuntelemisen arvoista.
Uchidan Mozart soittoa vaivaa mielestäni sama tauti kuin Barenboimilla eli hitaat osat hän soittaa kovin tekotaiteellisesti, imelyyttä hipoen. Lisäksi Uchida soittaa konserttojen avausallegrot usein liian hitaasti jolloin niistä puuttuu eteenpäin vievä riento.
Itse olen tykännyt sekä Jeno Jandon että Geza Andan Mozart levytyksistä. Jando soittaa reippaasti ja simppelisti, piano soi koko ajan täyttä ääntä. Lisävahvuutena on häntä säestävän unkarilaisyhtyeen Concentus Hungaricuksen loistava soitto. Tuntematon unkarilaisorkesteri kuulostaa parhaalta yhtyeeltä minkä olen kuullut soittavan Mozartin konserttoja. Geza Andan taustayhtye Camerata Academica Salzburg on taas pieni ja pippurinen provinssiorkesteri, joka soittaa kyllä energisesti mutta on saundeiltaan kakkosluokkaa. | Sulervo
18.03.2014 14:04:19 (muokattu 18.03.2014 14:26:12) | |
|
kaakari:
Itse olen tykännyt sekä Jeno Jandon että Geza Andan Mozart levytyksistä.
Voin ymmärtää ja täysin hyväksyäkin sen mitä sanoit repliikissäsi Curzonista ja Uchidasta, mutta Jandón ja Andan levytyksistä en juurikaan pidä. Käsitän toki, että on pitkälti kyse makuasioista.
Mutta kumminkin, mahdollisen mielenkiinnon vuoksi: Jandón soittelu on minusta aina samanlaista ikiliikkujamaista tikitystä, non-legato-tyyliin, joka kyllä istuu monen konserton ääriosiin, mutta on hitaissa osissa liian riuskaa niin että syntyy pelkän läpisoiton vaikutelma. Näin esim. tämän sarjan peräkkäisissä konsertoissa KV 488, KV 491 ja KV 503. Tekniikkapuoli on kunnossa, mutta pelkän urheilusuorituksen tuntu ei minua innosta. Kun kuuntelen hänen levytyksiään Beethovenin sonaateista, minä samoin ihmettelen, että miksi Jandón pitää pilata teknisesti helpoimmat hitaat osat, kun hänen sorminäppäryytensä antaisi mahdollisuuden todella syvällisiinkin tulkintoihin pelkkien sirkustemppujen sijasta (esim. Pathétique, Kuutamosonaatti, Hammerklavier).
Andan soitossa olen taas kuulevinani rytmisiä epätarkkuuksia, kumma kyllä, kuten esim. konsertoissa KV 459 (sen finaalin juoksutuksissa) ja KV 466 (jossa lisäksi Romanza on hätäilevä). Lisäksi hänen tulkintansa kuulostavat minun korvissani usein jotenkin ulkokohtaisilta tai tasapaksuilta. Esim. KV 467:n Andantessa eivät "pääteeman" As-duuritaitetta seuraavat puupuhaltimien laskevat sävelkulut ehdi antaa kaikkea mitä voisivat, ja tämänkin voi panna Andan piikkiin, hän kun myös johtaa orkesteria (tässä osassa Jandó puolestaan ikäänkuin tepastelee tukevasti).
Esim. konsertosta KV 466 minulla on 12 eri levytystä ja konsertosta KV 488 10 kpl. Täytyy sanoa, että jos mietin näiden levytysten ranking-listaa, niin KV 466:ssa pistän Andan sijalle 11 ja Jandón sijalle 12. KV 488:ssa saa Andan tulkinta vastaavasti sijaluvun 9 ja perää pitää taas Jandó. Mutta toistan, että nämä tietenkin ovat minun omia mieltymyksiäni. | |
Kun pianisti (tai muu solisti) johtaa konserttoa, niin huitooko hän aina orkesterille silloin, kun ei ole itsellä mitään soitettavaa?
Aidosti hesalainen | |
sub zero: Kun pianisti (tai muu solisti) johtaa konserttoa, niin huitooko hän aina orkesterille silloin, kun ei ole itsellä mitään soitettavaa?
Olen nähnyt Andán esityksistä tehdyn elokuvan, ja kyllä, noin juuri hän siinä teki. Ei sentään noussut pianopalliltaan seisomaan. | |
sub zero: Kun pianisti (tai muu solisti) johtaa konserttoa, niin huitooko hän aina orkesterille silloin, kun ei ole itsellä mitään soitettavaa?
Varmaan riippuu vähän kokoonpanon suuruudestakin. Olen nähnyt sellaisen esityksen, jossa pianisti ei tauoillaan tehnyt juuri mitään, vaan johtamisesta vastasi enemmänkin konserttimestari soittonsa lomassa. Toki mitään valtavia myöhäisromanttisia konserttoja nyt ei ilman kapua varmaan lähdetä edes yrittämään, mutta jossain Mozartissa toimii varmaan ihan hyvin jos on hyvä orkesteri.
Metsän laidas munat jäi vetoketjun väliin /
Kyllä siinä joutsenemo katsoi hyvin pitkään. -M. A. Numminen | |
Itse omistan 5-6 Mozartin pianokonserttojen kokonaislevytystä ja olen kuunnellut paljon useampia. Muutamia kuulemiani levytyksiä, joita kukaan ei ole mainninnut:
Vladimir Ashkenazy pianisti ja kapellimestari sekä Philharmonia Orchestra, Decca. Ashkenazy soittaa Mozartin varhais-ja keskikauden konsertot niin hyvin kuin nämä sangen ongelmattomat teokset voidaan soittaa. Mozartin myöhäiskonsertoista löytyy monia häntä parempia esityksiä. Säestävä Philharmonia Orchestra kuulostaa huomattavasti kamariorkesteria suuremmalta joukolta, yhtyeen soundi on muhkea ja voimallinen. Deccan äänitys on erinomainen.
Annerose Schmidt pianisti, Dresdner Philharmonie, johtaa Kurt Masur, Berlin classics. Konserttojen avausallegroja vaivaa ilottomuus, soitetaan kuin Honeckerin käskemänä. Hitaat osat Schmidt soittaa proosallisesti saamatta niihin tunnetta. Esitykset heräävät henkiin kadensseissa ja päätösallegroissa, mitkä Schmidt soittaa erittäin lihaksikkaasti ja reippaasti. Tämä kokoitäsaksalainen ja erittäin edullinen levytys kannattaa ehkä hankkia juuri näiden osien kuulemiseksi.
Derel Han ja Philharmonia Orchestra, johtaa Paul Freeman, Brilliant classics. Saat sen mistä maksat pätee tähän levytykseen. Derek Hanin soitossa ei ole mitään mieleen jäävää, maineikas Philharmonia Orchestra täysin ponnettomasti, paljon huonommin kuin Ashkenazyn kanssa. Ilmeiseti korvaus ei ollut riittävä motivoimaan soittajia. Kapellimestari Paul Freeman sentään asettaa soveliaat temmot ja estää täydellisen katastrofin. Levyjen äänitys on haalea, pianon äänestä puuttuu täyteläisyyttä. Ei suositeltava. | |
Mitäs mieltä ollaan Rudolf Serkinin tekemistä levytyksistä Claudio Abbadon kanssa 1980-luvulla? Serkin oli jo kahdeksissakymmenissä, ja minusta ikä kuuluu soiton kankeutena, näin esim. Jeunehommen Allegrossa, vaikka tempo on hidas. Suurpääkin toteaa tuon kankeuden kirjassaan, mutta ei ole varma, onko tämä Serkiniltä tahallista! Olipa tai ei, vastapainona on sitten se, että Serkinin tulkinnat kuulostavat sievistelystä täysin vapailta, ikäänkuin kaikki kuona olisi siivottu pois, noin niinkuin vähän runollisesti sanottuna. Eli pidän näistä levytyksistä, mutta hieman sekavin tuntein. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
