| Aihe: Kokemuksia pianomusiikin säveltämisestä | 1 |
|---|
|
Oletteko säveltäneet kappaleita pianolle(tai pianolle ja soittimelle)? Itse olen tehnyt lauluihin sovituksia ja säveltänyt muutamia pieniä kappaleita. Mistä aloitatte kappaleen säveltämisen ja miten työstätte sitä mielessänne ennen paperille kirjoittamista? | |
Mistä aloitatte
Mä jätän loput vastaukset mua osaavammille, mutta mä ainakin aloitan siitä, että mä mietin, mitä biisi kuvastaa. Iloa, surua, taisteluun lähtöä, poliittinen kannanotto ... Toinen mitä mä mietin, miten ja kuka sen tulee esittämään. On ihan eri asia säveltää lasten joulujuhlaan hassunhauska laulu, jonka kertosäkeeseen lapset voivat osallistua, kuin säveltää parille jazz-virtuosolle biisi, jossa he näyttävät hurjaa soittotaitonsa osaamista. Siinä ehkä jotain lähtökohtia. | |
Arppe: Oletteko säveltäneet kappaleita pianolle(tai pianolle ja soittimelle)? Itse olen tehnyt lauluihin sovituksia ja säveltänyt muutamia pieniä kappaleita. Mistä aloitatte kappaleen säveltämisen ja miten työstätte sitä mielessänne ennen paperille kirjoittamista?
1. Ensiksi pitää olla joku idis miten piisin pitäisi mennä.
2. Sitten keksiä sille joku kiva sointukierto.
3: Sen jälkeen soittaa se ja pistää paperille!
You can play any note on any chord. If it sounds "right", then it is (Mark Levine) | |
Periaatteessa sävellys voi lähteä mistä tahansa musiikillisesta ideasta. Se voi olla melodianpätkä, kiinnostava sointuyhdistelmä, rytmikuvio, soundi tai sointiväri. Pienen melodianpätkän kirjoittaminen ja soinnuttaminen on hyvä alku. Sen perusteellakin jo saa popkappaleen aikaiseksi.
Säveltämisessä - oman vähäisen kokemukseni mukaan - on kyse kahden hiukan ristiriitaisen näkökulman soveltamisesta. Jonkin kuvion, koukeron tai rytkytyksen pitää säilyä samana tai muuntua vain hitaasti, jotta sävellyksellä on jokin kantava idea, joka pitää sen koossa. Toisaalta saman toistaminen lukuisia kertoja on pahuksen tylsää säveltäjälle, esittäjälle ja kuulijalle. Jotakin uutta pitää kehkeytyä jatkuvasti ja teoksessa pitäisi olla myös kontrasteja. Toisaalta, juuri toisto on yksi tehokeino ja populaarimusiikissa jopa valitettavan tavallinen. Kaikki jankataan neljä tai kahdeksan kertaa, ja sitten esitetään B-osa, jota myös jankataan. Vastakohtainen esimerkki on tietenkin musiikki, jossa mikään ei toistu ja jonka sävelkieli on niin vieras, ettei kuulija saa siitä mitään. Modernistinen "kissankiusausmusiikki" on esimerkki tästä. Tausta-ajatukset voivat olla Heinisen tyyliin hienosti ajateltu, mutta ehkä teoksen ideat pystyy ymmärtämään vain se promille (tms.) väestöstä, jolla on absoluuttinen sävelkorva.
Hyvä idea yksin ei tee sävellystä. Kovakaan raataminen materiaalin kanssa ei tee ainakaan hyvää sävellystä. Pituus ja erilaiset peräkkäiset osat a la Dream Theater tekevät biisejä, mutta erilaisten osien vyöryttäminen 15 minuuttia ei ole kuin musiikillisten ajatusten kavalkadi. Vaikka niiden ideoiden joukossa olisi todellisia kultahippuja, ne voivat menettää merkityksensä kaiken keskellä.
Pirullista, eikö? Simppeli sointukulku jossa on jotakin epätavallista, persoonallinen melodia (siis hyppyjä asteikkokulun joukossa) ja hyvä teksti tekevät todennäköisesti kohtalaisen biisin. Satsiaineiden opiskelijat joutuvat sitten hiertämään fuugiaan puristaakseen lyhyestä melodiasta irti sen harmoniset mahdollisuudet. Minuutin pätkää säveltää tunnin, päivän tai kaksi... Sinfonikot ovat sitten jo oma rotunsa. Rutinoinut säveltelijä tekee sinfoniaa kauan, rutinoitumaton hukkunee mahdollisuuksien määrään. Ja koko ajan pitäisi kaikesta huolimatta muistaa, että musiikkia sävelletään ihmisille heidän ilokseen. Sellaiseksi ei lasketa Heinistä, Heiniötä, Rautavaaraa, Linjaman sukua, ym., Heikinheimo-vainaata, muita kriitikoita, konsan opettajaa, Sibiksen proffaa tai omaa puolisoa.
Musiikkitiede on meidän epämusikaalisten lohtu | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
