Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Youthanasia iski sillon ilimestyessään siihen 11-12v Kiviniemeen niin kovaa, että siitä lähti koko metallimusiikki-innostus liikkeelle, eli sanottaisko nätisti että se mullisti minun elämäni (sic).
 
Sen jälkeen hommasin edeltävän tuotannon, rupesin pitämään bändiä yhtenä ehottomista suosikkibändeistäni (kestänyt ihan tähän päivään asti) ja jäin oottamaan sitä seuraavaa levyä (Cryptic Writings siis.) Siitä ollaan menty tähän asti ihan järkkymättömänä Megadeth-fanina, ainut että erinäisistä syistä johtuen en yhellekkään keikalle ole päässyt.
 
Tämän uusimman levyn myötä putosi fanilasit silimiltä ihan totaalisesti ja avautui se kuvio mitä tämä bändi on minulle aina merkinnyt ja tuonut. Avataanpa se näin:
 
Cryptic Writings - vaikka kuinka yritin levyä tuolloin kuunnella ja siitä pitää, tuotti se aina valjun tunteen ja jotenkin löysän fiiliksen. "Pakkohan tästä on tykätä, lempibändi hei.." Nykyään pystyy jo myöntähän että huonoin levy tältä bändiltä.
 
Risk - ilmestyessään melkeinpä vitsi, meni siihen metallibändien yleiseen keventymiseen. Nykyään hyvinkin kuuntelua kestänyt levy, mutta jos ei oma musiikkimaku olis ajan myötä kehittyny metallista poiskin, olis tämä levy pohjasakkaa. Onneksi, jo oman mielenterveyden kannaltakin en jämähtäny pelkästään metallin ja sitä myötä tämäkin levy on auennut ihan eri sfääreihin.
 
The World Needs A Hero - luvattiin raskaampaa linjaa, paluuta vanhaan ja sehän olis noiden kahen levyn jäläkeen maistunut. Saatiin mukarankkoja riffejä, munattomia ja mitäänsanomattomia biisejä. Esim.Return to Hangar aiheuttaa vieläkin puistatuksia.. No, joitakin hyviä biisejä sentään, fanilasit pysyy päässä..
 
The System Has Failed - Kick the Chair lupaili mahtavuuksia. Levy alkaakin ihan väkevästi mutta lässähtää totaalisesti neljän biisin jäläkeen. Lupauksia herättävä toki muttei kanna täysin.
 
United Abominations - Jälleen heräteltiin ajatuksia paluusta vanhaan. Lopen tuollakaan ei olis väliä kunhan biisit on hyviä, ei sitä Rust in Peacea tartte uuestaan tehejä mutta itselle Megadethin paluu vanhaan merkkais hyviä riffejä ja sanotuksia ja biisejä.. Ei aivan onnistu, valonhetket on kirkkaampia kuin aikoihin mutta vastaavasti kaivon pohja syvemmällä. Ei iskenyt eikä iske kunnolka vieläkään.
 
Endgame - No, muutaman kuuntelukerran jäläkeen tämä levy aukesi ja rupesi toimimaan. Niin hyvin että koin vihdoin ja viimein saaneeni sen mitä Youthanasian jäläkeen olin oottanut: perkeleen hyvin tykittävän Megadeth-levyn. Pari biisiä pois niin paketti olis täydellinen mutteihän Youthanasiakaan ole täydellinen niin so what sitten. Tämä oli ja on kova juttu!
 
13 - vähän samat sanat kuin United Abominationsiinkin. Ja häirihti tuo vanhojen kierrätyskin.. Kaikkia levyjä Endgamea lukuunottamatta on vaivannu semmoinen ongelma, että siellä on niitä totaalisen mitäänsanomattomia biisejä joukosa mitkä rupesivat jo aiheuttamaan myötähäpeää. Lisäksi jo pitkään olin aistinut Mustainen lyriikkakynän väsähtäneen. Oli tullut semmosia muka kovis-juttuja ja näitä ihan löysiä, yksinkertaisesti kirjotettuja rakkauslauluja ja tiesmitä, nämä jo toistuvasti Crypticiltä asti (vrt. She-Wolf) mutta nyt ne rupesivst tökkimään ihan täysin.
 
Super Collider - Niin, tähän on tultu.. Nyt oikiasti on heitettävä ne fanilasit nurkkaan ja myönnettävä että antaa vain olla. Jatkossa mukavampi jättää odotukset vain matalalle ja jos joskus vielä pärähtää kunnolla niin yllättyy sitte ilosesti mutta enää en anna minkään muuttaa sitä käsitystä että yhtä levyä lukuunottamatta viimiset 19 vuotta on ollu vain sarja toisiaan karvaampia pettymyksiä. Tämä levy ei passaa meikäläiselle muutamaa biisiä lukuunottamatta ollenkaan, eikä muutama onnistuneempi kappale saa olla edellytys ehdottomalle faniudelle. Biisit on järkiään tylsiä, mitäänsanomattomia, pahimmillaan aivan jopa lapsellista rypistelyäkin. Rokkijutut olisi ihan OK, jos ne osais tehä kunnolla; tällä levyllä ei vain onnistuta. Sanotukset, joita tällä bändillä olen aina pitänyt kovassa huudossa, menevät nyt jo niin pitkälle että pahimmillaan ollaan jo surkean ja naurettavan rajamailla ja myötähäpeä on suuri.
 
Lisäksi levyjen ulkopuolelta tuotava esille vielä yksi juttu, mikä on nostanut meikäläisen vastarintaa bändiä kohtaan; viimeaikojen DVD-julkasujen laulujen yletön uudelleenäänittäminen. Perkele, jos ei pysty laulamaan kunnolla niin joko se pitää hyväksyä niin, että "HEI, tältä me vaan nykyään kuulostetaan" tai jättää rankasti vaan julkasematta.
 
Että näin, sori vaan mutta oli pakko saada avautua. Tämä koko juttu ja sen aukeneminen meikäläiselle on lopen kova juttu, kyseesä on kuitenki bändi jota olisin seurannu jonkun meistä hautaan asti jollen olis "herännyt.." Surulliseksihan tuosa tuli, kaikki valkeni tuosa yhtenä iltana kun kuuntelin Super Collideria kuulokkeilla että ei hitto, on jatkettava vain matkaa. Mustaine jää kuitenki meikäläisen ikuiseksi ykköskitaristiksi vaikka bändistä jo luopuiskin.
 
Ja anteeksi Megadeth, ei voi kyllä sanua etten yrittänyt..