Media ja viihde ›

Wreck-It Ralph
 

 
2012 ei ollut hyvä vuosi animaatiolle: kaksi luotettavaksi arveltua japanilaista tahoa teki kaksi vuoden huonoimmista elokuvista, Pixar sortui rutiineihin, ja vuoden ainoa vähääkään rajojaan koetteleva helmi jäi lippuluukulla väsyneiden rahastusjatko-osien jalkoihin. Sitten tulee Disney, jolla ei ole Pixarin ulkopuolella ollut onnea tuotostensa kanssa noin vuosikymmeneen, ja täräyttää ulos yhden vuoden viihdyttävimmistä elokuvista, piste.
 
Lienee aiheellista mainita heti kättelyssä, että elokuva ei ole aivan sitä, mitä trailereista voisi päätellä. Ensinnäkään tunnetuilta videopelihahmoilta ei kannata odottaa cameota suurempia rooleja, ja suurin osa niistä on jo esitelty promomateriaaleissa. Funktionsa ovat siis lähempänä Who Framed Roger Rabbitia kuin Toy Storya, mutta varmasti nostattavat yhtä lailla hymyn bongaajien naamalle.
 
Toinen huomattava seikka on, että tarina on loppujen lopuksi oletettua polveilevampi. Joo, Ralph on yhä Donkey Kong -henkisen retropelin pahis, joka tahtoo enemmän tunnustusta itselleen, ja päättää etsiä sitä toisista peleistä, mutta muutaman kommelluksen jälkeen päädytään Mario Kart -pastissimaailmaan, jossa elokuvan fokus siirtyy osittain Sarah Silvermanin esittämään Vanellopeen. En kerro tarinasta sen enempää, sillä en tahdo riskeerata vihjaamista mahdollisiin odottamattomiin käänteisiin.
 
Mainittu osuus Sugar Rush -pelimaailmassa saattaa olla elokuvan Akilleen kantapää, sillä Vanellope tulee todennäköisesti jakamaan hahmona yleisön mielipiteet. Toisaalta kyseessä on tarkoituksellinen pikkutyttöarkkityypin ylilyönti, toisaalta satiiri ei tule uppoamaan kaikkiin, ja tällöin hahmo tuntuu avainnipun kilistelyltä naaman edessä. Omasta mielestäni hahmo oli ihan symppis, ja roolinsa tarinassa oli kirjoitettu hallitusti sekä niin, että se täydensi myös Ralphin kehityskaarta sen hidastamisen sijaan.
 
Elokuva on tasaisen vahva niin komediassa kuin asiapitoisuudessakin. Videopelien peruselementtien ja lainalaisuuksien hyödyntäminen juonielementteinä ja visuaalisina vitseinä lähentelee neroutta, parodian kohteeksi pääsevät niin retropelit kuin modernit putkijuoksuräiskinnätkin, ja kaiken vauhdin ja värikkään pinnan alla on verrattain poikkeuksellinen sanoma siihen nähden, minkä firman nimissä elokuva on julkaistu. On mielenkiintoista ja oikein piristävää, että Disney tuntuu elokuvalla ottavan etäisyyttä Tuhkimo-mentaliteettiin latomalla kylmää faktaa tiskiin, että välillä elämä on syvältä, ja sen kanssa on vaan elettävä. Toisaalta onnellisuuden löytämisen jo olemassaolevasta elämästä voi periaatteessa rinnastaa "happily ever afteriin" hopeatarjottimella, joten lienee tulkintakysymys, kuinka paljon on loppuviimeksi 60 vuodessa muuttunut. Tämän version luulisi kuitenkin purevan modernin yleisön kyyniseen mentaliteetiin paremmin, tai ainakin se puri omaani.
 
Disney on paras.
 

 
****
 

 
PS. Fix-It Felix Jr.:stä on tehty oma lisenssipelinsä, mutta Sugar Rushista ei. Joku on vissiin päättänyt, että rahaa on tilillä jo tarpeeksi.