Rock, pop, alternative ›

rheinone: hyatsintti, gladiolookus, sinivuokko... Meikä aina ollu heikko noissa kukkahommeleissa.
 
Miten olisi Pelakuu?

Mad-Mike: Nostoa kun uusi levykin ilmestymäisillään. 22.2 ilmestyypi siis DIRTY DYNAMITE ja näköjään Mandy Meyer otettu takaisin bändiin kolmanneksi kitaristiksi. Hoodoo ainakin oli kova levy joten odotan tästäkin vastaavaa jytkettä.
 
Ja sitähän tuli. Ainakin omalla arvosteluasteikollani mitattuna Likainen dynamiitti rokkaa niin maan perkeleesti. Kaikki 12 biisiä ovat vähintäänkin erittäin hyviä ja levyn avausraita "Hallelujah Rock 'n' Roll" on uusi "Long Stick Goes Boom". Myös "Dög Song" (aikas perhanan hauska musiikkivideo kyseisestä biisistä löytyy YouTubesta) ja "Better Than Sex" iskevät kuin kuokka kulkusille.
 
Myös Hoodoo on tasaisen vahva ja varma kokonaisuus - ei bändin paras levy muttei missään tapauksessa huonoinkaan. Omat suosikkini ko. kiekon materiaalista ovat "Rock 'n' Roll Handshake" (olkoonkin kopio AC/DC:n "Rock 'n' Roll Damnation-biisistä), "Too Hot" (olkoonkin sekoitus pariakin Kissin biisiä) ja "Shot Of Love" (olkoonkin röyhkein kuviteltavissa oleva "Highway To Hell" -kopio). Myös avausraita "Drive It In" jyrää meitin.
 
Mielestäni paras Krokus-lätty on ehdottomasti One Vice At A Time - ehta klassikko lajissaan. Levy, jota jaksaa kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen ilman, että yksikään levyn yhdeksästä biisistä alkaisi millään tapaa kyllästyttämään. Jo aiemmin mainittu avausraita "Long Stick Goes Boom" on eiskadeiskamaisuudestaan huolimatta - tai pikemminkin juuri sen vuoksi - yksi meikäläisen all time -suosikkibiiseistä. "I'm On The Run" rokkaa kuin se legendaarinen hullu hirvi. Sveitsin poikien versio vanhasta tutusta "American Woman" -tsipaleesta lyö Lenny Kravitzille luun lisäksi puolikkaan pihvinkin kurkkuun. Kyseessä on kokonaisuudessaan todellinen mestariteos.
 
Myös bändin livelevyt "Fire And Gasoline" ja "Long Stick Goes Boom - Live From Da House Of Rust" ansaitsevat tässä yhteydessä maininnan. Ensin mainittu levy pitää sisällään 20 ja jälkimmäinen 14 kappaletta, jotka yhdessä kattavat vuodet 1982-2013. Kaikki edellä mainitut levyt löytyvät muun muassa iTunesista - palvelusta, josta kolme viimeksi mainittua kiekkoa itsekin imuroin omalle iPodilleni tänään aamupäivällä. Hoodoo ja Dirty Dynamite löytyvät sieltä jo ennestään.

RockFanatic: "Rock 'n' Roll Handshake" (olkoonkin kopio AC/DC:n "Rock 'n' Roll Damnation-biisistä), "Too Hot" (olkoonkin sekoitus pariakin Kissin biisiä) ja "Shot Of Love" (olkoonkin röyhkein kuviteltavissa oleva "Highway To Hell" -kopio).
 
Ilkeämpi voisi sanoa että tuo kertookin kaiken olennaisen bändistä. :D Joku bändisivusto, jonka ylläpitäjä ei ilmeisesti ollut bändin suuri fani, käytti Krokuksesta nimitystä "Shameless bandwagon hoppers". Mutta eipä siinä, hyvin tehtyä rokkia ja kyllä itsekin tykkään kuunnella bändin parempaa matskua. Eipä joku Airbournekaan mitään uutta ole genreen tuonut. One Vice at a Time toimii mainiosti, samoin Headhunter. Kovasti haukutulta Heart Attack -kiekoltakin löytyy jokunen huippuveto.
 
Myös bändin livelevyt "Fire And Gasoline" ja "Long Stick Goes Boom - Live From Da House Of Rust" ansaitsevat tässä yhteydessä maininnan.
 
Eipä unohdeta Alive and Screamin' -livelättyäkään vuodelta 1986.

Eipä unohdeta Alive and Screamin' -livelättyäkään vuodelta 1986.
 
Makuasioitahan nämä, sanoi koira, kun lajitoverinsa munia nuoli. Itse pidän paljon enemmän noista kahdesta muusta.
 
EDIT: Okei, sait ylipuhutuksi. Aion vielä tämän kesän aikana hankkia kokoelmiini tuon mainitsemasi livelevyn (useamman kerran juutupesta kuunneltuna alkaa kuulostaa aikas v*tun hyvältä) sekä Marc Storacen ensimmäisen Krokus-lätyn, Metal Rendez-Vousin. Harkitsin hetken aikaa myös Hardware-levyn ostamista, mutta virkistettyäni muistiani kyseisen kiekon YouTube-versiolla en enää ole kyseisestä levystä kiinnostunut. Biisit ovat omaan rock-out-with-your-cock-out -tyyppiseen makuuni rasittavan raskassoutuisia ja monotonisia mainstream-kasarihevikipaleita, joista puuttuu puhti tyystin. AC/DC-vaikutteetkin loistavat poissaolollaan, mikä ei mielestäni ole ollenkaan hyvä juttu. Eipä siis oo HW erityisemmin miun maun mukkaa.
 
Metal Rendez-Vous sen sijaan ampuu meikäläiseltä aivot pihalle (siis hyvässä mielessä) - on meinaan sen sortin jytinää, että oksat pois. Australian rock 'n' roll -aboriginaalien henki on läsnä heti avausraidasta ("Heatstrokes") lähtien, mutta Sveitsin pojat onnistuvat tuomaan perinteistäkin perinteisempään kaljarokkiin myös reilusti omanlaistaan räkää ja röyhkeyttä. "Bedside Radio" lienee yksi parhaimmista koskaan kuulemistani hard rock -kappaleista, mutta aliarvostettu mikä aliarvostettu - s**tanan TOP 50 -radiosoittolistat! Myös muiden tyylilajien kokeilut (mm. mahtava reggae-rockballadi "Tokyo Nights") toimivat kuin se kuuluisa pikajunan paskahuussi. Kyseessä on näin ollen
vähintään One Vice At A Time -levyn veroinen klassikko, jonka tulisi mielestäni löytyä jokaisen hard rockin ystävän hyllystä. Eikä se mikään hevilevy ole, vaikka nimi saattaakin sen suuntaisia ajatuksia herättää. It's only rock 'n' roll, but I fucking like it!