Musiikin teoria ja säveltäminen ›

GiovanniDiRondo: Ei ole muuta lähdettä kuin se, että 70-luvun lopussa tätä nimitystä alettiin käyttää, punkin vastustajat halveksivassa ja kannattajat positiivisessa mielessä.
 
En tiedä enkä muista laajemmin, mutta sen muistan että yksi kitaristi/basistituttu 70-luvun lopussa halveksi punkkia päinvastoin juuri siksi, että siinä sointuja käytettiin totutuista kaavoista poiketen, siis juuri ei noudatettu totuttua kolmen soinnun blueskaavaa tms. vaan sointuja käytettiin enemmän riffimäisesti.

Klezberg: En tiedä enkä muista laajemmin, mutta sen muistan että yksi kitaristi/basistituttu 70-luvun lopussa halveksi punkkia päinvastoin juuri siksi, että siinä sointuja käytettiin totutuista kaavoista poiketen, siis juuri ei noudatettu totuttua kolmen soinnun blueskaavaa tms. vaan sointuja käytettiin enemmän riffimäisesti.
 
Tämä pitää täsmälleen paikkansa. Siksi nimenomaan viittasin Ramonesiin tuossa ensimmäisessä kommentissa ja puhuin myös tuosta "geometrisesta" säveltämisestä, josta seuraa teoriaan täysin sopimattomia sointukulkuja. Ramonesilla tuo piirre ei ollut niin hallitseva ja muunnossoinnut (vaikka niitä ei kai saisi edes sanoa soinnuiksi, kun niissä on vain kaksi säveltä) ovat helposti tulkittavissa normaalin teorian kauttakin, kun taas monella myöhemmällä bändillä teoreettinen ajattelu ei ole oikein hedelmällistä.

Itse törmäsin termiin 70-luvun alkupuolella kun Suosikkia selailin musiikista mitään sen enempää ymmärtämättä. MUD-yhtye oli kuumimmillaan ja yksi sen jäsenistä tilitti katkerana että heitä pidetään kolmen soinnun rock-pelleinä, vaikka hän on sentään musiikkia opiskellutkin.

tavaton: Itse törmäsin termiin 70-luvun alkupuolella kun Suosikkia selailin musiikista mitään sen enempää ymmärtämättä. MUD-yhtye oli kuumimmillaan ja yksi sen jäsenistä tilitti katkerana että heitä pidetään kolmen soinnun rock-pelleinä, vaikka hän on sentään musiikkia opiskellutkin.
 
Joo, kyllä termi saattoi putkahtaa ensimmäisen kerran tietoisuuteen ehkä juurikin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rock and roll revival-yhtyeiden yhteydessä.
 
Itse olen ollut silloin niin pieni, etten tiedä.
 
Ilmeisesti esimerkiksi Creedence Clearwater Revivalia on pilkattu tällä nimityksellä. Jossakin toisella keskustelupalstalla tämmöista asiaa joku kirjoittaja muisteli. Eli näiden muistelujen perusteella olisin väärässä tuon Ramones-viittauksen suhteen, silloin olen itse tähän termiin ensimmäistä kertaa törmännyt.
 
Punkin "three chord genren" yhteydessä nimitys saa ehkä ensimmäistä kertaa selkeämmin positiivisen merkityksen ja laajemmassa mitassa tässä on kyse samasta asiasta, paluusta 50-luvun kolmeen sointuun perustuvaan rock'n'rollin perusperiaatteisiin.

GiovanniDiRondo: Siksi nimenomaan viittasin Ramonesiin tuossa ensimmäisessä kommentissa ja puhuin myös tuosta "geometrisesta" säveltämisestä, josta seuraa teoriaan täysin sopimattomia sointukulkuja.
 
Kommentoisin asian sivusta sen verran, että "teoriaan sopimaton" on sinänsä erikoinen ajatus. Tiedepiireissä teorialla kuvataan todellisuutta, ja uusien havaintojen perusteella teoriat joko vahvistuvat tai kumoutuvat. Musiikin alalla tuntuu sen sijaan olevan niin, että jos todellisuus on sata vuotta vanhan teorian kanssa ristiriidassa, on todellisuus väärässä ja musiikki väärin sävellettyä... :)

wavelength: Kommentoisin asian sivusta sen verran, että "teoriaan sopimaton" on sinänsä erikoinen ajatus. Tiedepiireissä teorialla kuvataan todellisuutta, ja uusien havaintojen perusteella teoriat joko vahvistuvat tai kumoutuvat. Musiikin alalla tuntuu sen sijaan olevan niin, että jos todellisuus on sata vuotta vanhan teorian kanssa ristiriidassa, on todellisuus väärässä ja musiikki väärin sävellettyä... :)
 
Kuten musiikissa niin muissakin tieteissä ensin täytyy havainnoida, jotta voidaan kehittää teoria - joko hyvä tai huono. Hyvän teorian käyttöä jatketaan ellei tilalle tule parempaa teoriaa.

wavelength: Kommentoisin asian sivusta sen verran, että "teoriaan sopimaton" on sinänsä erikoinen ajatus. Tiedepiireissä teorialla kuvataan todellisuutta, ja uusien havaintojen perusteella teoriat joko vahvistuvat tai kumoutuvat. Musiikin alalla tuntuu sen sijaan olevan niin, että jos todellisuus on sata vuotta vanhan teorian kanssa ristiriidassa, on todellisuus väärässä ja musiikki väärin sävellettyä... :)
 
Niin no ehkä pitäisi aina tarkentaa että MINKÄ musiikinteorian mukaan asiaa tarkastellaan... ;) Vaikka esim. mikrointervallit eivät sovikaan perinteiseen länsimaisen klassisen musiikin teoriaan, niin ei ne silti ole mitään "teoriaan sopimattomia". :D

No tuon teoria-käsitteen sotkeminen tähän on ehkä hedelmätöntä. Kun se mun soittajatuttu, noin esimerkiksi, meinasi että punkissa käytettiin sointuja oudosti, niin eihän se ollut teoria-asia, vaan ihan käytännön juttu: rockia ja humppaa soittaneen näkökulmasta sointukulut olivat arvaamattomia.

GiovanniDiRondo: Rytmimusiikki on yksinkertaista, siinä vältetään modulaatioita. Pulssi on vakaa ja muuttumaton. Teemat ovat rytmisesti ja melodiakuljetukseltaan yksinkertaisia, eikä niitä "kehitellä" kuten klassisessa musiikissa, vaan toistetaan. Dynamiikan vaihtelu on vähäistä.
 
Kun olen pohtinut tätä klassisen ja populaarimusiikin suhdetta, niin tuntuu, että populaarimusiikille tyypillinen rytmin soittaminen perkussiosoittimilla (yleensä rumpusetillä) tuntuu vastakkaiselta tendenssiltä klassiselle musiikille tyypilliselle monimutkaisuudelle.
 
Voidaan ajatella jotain tyypillistä klassisen musiikin teosta (vaikkapa Debussy'n jousikvartettoa, jos halutaan selkeä esimerkki), ja ainakin minusta tuntuisi vaikealta yhdistää tuollaista samalla tavalla elävää vaihtelevuutta rytmin tasaiseen soittamiseen.
 
Totta kai komppia voi vaihtaa vaikka joka tahdissa, jos tyyli on rapsodinen, mutta klassisen musiikin monimutkaisuus ei ole yleensä rapsodista, vaan teoksen eri vaiheet muodostavat eheämmän kokonaisuuden, vaikka poikkeaisivatkin toisistaan selkeästi. Tuntuu hankalalta kuvitella, että tähän saisi kovin luontevasti yhdistettyä monotonisia rumpukomppeja.
 
Tuntuuko muista samalta?

sub zero: Kun olen pohtinut tätä klassisen ja populaarimusiikin suhdetta, niin tuntuu, että populaarimusiikille tyypillinen rytmin soittaminen perkussiosoittimilla (yleensä rumpusetillä) tuntuu vastakkaiselta tendenssiltä klassiselle musiikille tyypilliselle monimutkaisuudelle.
 
Voidaan ajatella jotain tyypillistä klassisen musiikin teosta (vaikkapa Debussy'n jousikvartettoa, jos halutaan selkeä esimerkki), ja ainakin minusta tuntuisi vaikealta yhdistää tuollaista samalla tavalla elävää vaihtelevuutta rytmin tasaiseen soittamiseen.
 
Totta kai komppia voi vaihtaa vaikka joka tahdissa, jos tyyli on rapsodinen, mutta klassisen musiikin monimutkaisuus ei ole yleensä rapsodista, vaan teoksen eri vaiheet muodostavat eheämmän kokonaisuuden, vaikka poikkeaisivatkint toisistaan selkeästi. Tuntuu hankalalta kuvitella, että tähän saisi kovin luontevasti yhdistettyä monotonisia rumpukomppeja.
 
Tuntuuko muista samalta?
 
Näinhän se asia pitkälti on. Mielenkiintoista on pohtia miksi se on monimutkaista. Yksi syy voi olla se, että suosimalla monimutkaista taidetta valtaapitävät eliitit voivat vahvistaa omaa identiteettiään. Tässä on juurikin kolmen soinnun punkin, kapina, mihin tässä keskustelussa jossain vaiheessa viitattin. Kääntämällä ikään kuin kaikki perinteiset musiikiin liittyvät arvot päälaelleen kyseenalaistettiin myös elittien oikeutta omaan asemaansa.
 
Se mikä amerikkalaistaustaisessa rytmimusiikissa on niin mielenkiintoista on, että tiettyyn ajanjaksoon asti sillä oli merkittävä yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus ulottuen kaikkien etnisten ryhmien ihmisoikeuksista yleensäkin yhteiskunnan normien haastamiseen.
 
Punk-liikkeessä tuo konflikti näyttäytyy äärimmäisessä muodossaan.
 
Nykyäänhän tällaisia sisältöjä musiikissa ei enää ole, vaan se on joko kauppatavaraa tai selkeämmin vain taiteellisiin päämääriin pyrkivää toimintaa.

GiovanniDiRondo: Se mikä amerikkalaistaustaisessa rytmimusiikissa on niin mielenkiintoista on, että tiettyyn ajanjaksoon asti sillä oli merkittävä yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus ulottuen kaikkien etnisten ryhmien ihmisoikeuksista yleensäkin yhteiskunnan normien haastamiseen.
 
Ei kai siinä sen kummempaa ollut kuin että se alunperin oli tanssittavaa musaa ja siinä ei kovin kummalliset rytminvaihdokset ole suotavia.

baron: Ei kai siinä sen kummempaa ollut kuin että se alunperin oli tanssittavaa musaa ja siinä ei kovin kummalliset rytminvaihdokset ole suotavia.
 
Asia ei ole näin kuin sanot. Eiköhän klassinen musiikki rakenteineen pitkälti perustu hovitanssi-kulttuuriin, jossa tanssit muodostuivat monesta erillisestä eritahtisesta ja -tempoisesta osasta. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.
 
Tasainen rytmi on työtätekevän väestön elämän pulssi, siksi sen musiikki on myös tasatahtista.
 
Tutustuin juuri Balilla paikalliseen musiikkiin ja tanssiin. Tempot vaihtelivat yhtämittaa, eikä se tanssijoita tuntunut häiritsevän.

GiovanniDiRondo: Asia ei ole näin kuin sanot. Eiköhän klassinen musiikki rakenteineen pitkälti perustu hovitanssi-kulttuuriin, jossa tanssit muodostuivat monesta erillisestä eritahtisesta ja -tempoisesta osasta. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.
 
Tasainen rytmi on työtätekevän väestön elämän pulssi, siksi sen musiikki on myös tasatahtista.
 
Tutustuin juuri Balilla paikalliseen musiikkiin ja tanssiin. Tempot vaihtelivat yhtämittaa, eikä se tanssijoita tuntunut häiritsevän.
 
Pitäisikö sitten korjata: Afrikkalaiseen tanssimusiikkiin:-)

baron: Pitäisikö sitten korjata: Afrikkalaiseen tanssimusiikkiin:-)
 
Tapahtui n. kymmenen vuotta sitten: mosambikilainen ystäväni alkoi soittaa erästä sikäläistä kansanlaulua. Minä vanhana bluesdiggarina heti bongasin siitä tuttuakin tutumman 12-jakoisen bluesin sointukulun.
 
Tämän kaverin kanssa useaan otteeseen jammailimme. Harmi vaan, että välimatka estää sessiot: sälli palasi kotikonnuilleen Mosambikiin.
 
Muuten olen sitä mieltä, etteivät soinnut, tahtilaji tms. saa piisissä olla mikään itseisarvo. Ylivoimaisesti tärkeintä on, että ko. tsibale toimii ja kuulostaa hyvältä. Bonuksena tietty se, että sitä soittaessa väkisin alkaa hymyilyttää; tulee hyvälle tuulelle!

akuankkakomppi: Bonuksena tietty se, että sitä soittaessa väkisin alkaa hymyilyttää; tulee hyvälle tuulelle!
 
Parhaimmillaan musiikki herättää suuria tunteita ("käyttömusan" kanssa ns. riittää että perse keinuu). Maailmanhistoriassa on kuitenkin tehty järjettömästi hienoa musaa, jota kuunnellessa tai esittäessä ei välttämättä tulisi mieleenkään virnistellä kuin idiootti.

Straussin yhden soinnun walssit on jokavuotinen uuden vuoden ihme.

Onkohan toi Corean "Cool Weasel Boogien" sointukulku (Cm7, Fm7, Ab7) useinkin käytetty. Tuntuu aika jännältä pohjalta kappaleelle.