Yleistä keskustelua musiikista ›

Askr: Mitä oikein odotit, jos lähdet liikkeelle ja jatkat jargonilla, jota jokainen hevin kuuntelija on kuullut koko kuunteluaikansa ja taatusti aikaa sitten yli kaiken mielenkiintorajan kaikilta niiltä tahoilta jotka kovasti kokevat tarvetta esiintyä ns. tyylitajuisina älykköinä? Tämä ihmeellinen käännytystarve niistä suunnista saada tyhmät jotenkin havahtumaan omaan tyhmyyteensä ja käännyttää älyn valoisalle polulle. Miksi?
 
Ymmärrän kyllä, että et tuolla tyhmyydellä hae mitään pintatason käsitteellistä älykkyyttä, vaan perustavanlaatuisempaa oivaltavuutta, sitä mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen. Mutta minusta tuntuu, että rajoitat oman etsintäsi kapekatseisesti aika kapean oivaltavuuden etsintään. Jos sanon nyt että hevin ytimessä on tunne, niin jazzmies varmasti hyökkää tähän selittämään, että se on ihan lastentarhatasoista kömpelöä asennne-fetisisimiä, mutta sanon silti. Tunne niin tunnet. Jos et, niin ei vaan nappaa, mikäs siinä, ei kaikkien tarvii.
 
Vastaan tähän kommenttiin ja samalla muutamaan muuhun samansuuntaiseen.
 
Minä olen ollut avoimesti vastustamassa musiikin lokerointia ja esittänyt tällaisia mielipiteitä mm. täällä Mnetissä. Uskon kuten Duke Ellington olevan kahdenlaista musiikkia, hyvää ja huonoa. Jos jokin hyvä musiikki on levykaupan hevihyllyssä, se ei siitä muutu huonoksi. Olen itse pitänyt muutamia yleensä heviksi katsottavia bändejä vähintäänkin kiinnostavina, esim. Metallica, Entombed, Slayer, alkuaikojen Scorpions, Faff-Bey, Kotiteollisuus. En siis ole sitä mieltä että kaikki metalli olisi huonoa musiikkia, vaikka aina tietenkin voi viisastella siitäkin, onko se metallisuus vai jokin muu mikä siitä kiinnostavaa kulloinkin tekee.
 
Mutta metalli on yhteiskunnallinen ilmiö, tai ehkä mieluummin osa laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä, jolle en ole keksinyt nimeä. Sille ilmiölle on leimaa-antavaa relativismi ja jonkinlainen kummallinen fetisismi. Nimitän tätä ilmiötä heviksi tai metalliksi paremman termin puutteessa, ilmoitan sitten kun olen keksinyt paremman.
 
Olen myös kritisoinut humanististen tieteiden paradigmojen löysyyttä ja yhteiskuntatieteiden politisoituneisuutta (humanismi on liian politisoitunutta myöskin). Kuten sanonta kuuluu meitä on moneen junaan ja osa jää asemallekin; asioista voimme olla reilusti eri mieltä, mikä on nähdäkseni väistämätöntä koska uskon erilaisuuden olevan perimmäistä, en samanlaisuuden. Mutta asemalle jäänyt on tämä relativisti ja fetisisti jonka elämästä ei oikein tolkkua tahdo tulla, joka kaipaa selkäytimeen painautuvaa viihdepommia tunteakseen jotain. Hänen elämänsä on pitkälle ehdollistunutta, mikä merkitsee sisäisen vapauden puutetta. Sitä mukaa kuin tieteen paradigmat löystyvät ja tieteeksi kelpuutetaan entistä enemmän mitä hyvänsä, kutistuu myös tieteentekemisen älyllinen vaativuus ja tieteestä tulee aina vain enenevässä määrin itsensä tarkoitus eli rukousmyllyn pyöritystä. Kun tiedeyhteisön ja yhteiskunnallisen ilmiön nimeltä hevi maailmat vääntyvät aina vain enemmän päälytysten, syntyy maailmaan uusi akateeminen painostusryhmä, jonka asenteilla on auttamatta poliittinen merkitys.
 
Älykkyys ja älyllisyys ovat eri asioita, ja älykön maineeseen päästäkseen ei nähdäkseni nykypäivänä tarvita kumpaakaan ominaisuutta. Älykköys on joutavaa. Tyylitaju on taiteilijalle täysin välttämätön työkalu ja olen postaillut tuon Christa Päffgenin eli Nicon biisejä tähän ketjuun siksi että hänellä oli täydellinen tyylitaju ja hän oli synnynnäisesti umpilahjakas. Meillä vähemmän lahjakkailla tyylitajua pitää kehittää hiljakseen ja sitenkin voi päästä hyviin lopputuloksiin.
 
Tyylitajua on myös tahdikkuus jonka vastakohta on moukkamaisuus. Tyylitaju on sukua huumorintajulle; Loka Laitinen julkaisi eräässä kolumnissaan laskelman, että noin kolmannes ihmisistä on huumorintajuisia ja kaksi kolmannesta ei. Maailmanmies Laitisen arviota käy uskominen paremman puutteessa, tuntuisi pitävän paikkansa.
 
Käännytystarvetta minulla ei ymmärtääkseni ole mutta tahdon kantaa korteni kekoon relativismin vastustamisessa. Tässä olen johdonmukainen, vaikkakin välillä onnistun paremmin, välillä huonommin, joskus jopa huonosti. Viestini on pohjimmiltaan yhteiskunnallinen.
 
Olen entinen ammattimuusikko ja siinä ominaisuudessa tottunut kuuntelemaan kaikkea musiikkia sillä korvalla että olisiko siellä jotain kiinnostavaa joukossa. Siitä sukeutuu oma huumorin lajinsa ajan oloon. Nykyisin ei leipä ole soittamisesta tai soiton opettamisesta kiinni ja olen kyllästynyt tähän inhimillisesti ajatellen huikeaa kärsivällisyyttä vaativaan puuhaan. Toisin sanoen olen suorittanut oman osuuteni asevelvollisuudesta "antaa kaikkien kukkien kukkia" -ideologian alttarilla.
 
Justin Bieber ei ole älykästä mutta Amerikkojen tanssimusiikit, ajatellaanpa vain sambaa, salsaa, oikeaa argentiinalaista tangoa, soulia, skata jne. todistavat että tanssittavaksi tehtävä musiikki voi olla älykästä. Haluan toistaa ihmettelyäni siitä, että hevin ystävät kokevat olevansa vaihtoehto juuri tuotteistetulle pintapopille ja iskelmämusiikille, aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan. Hevin ystävät myös ajattelevat musiikkinsa olevan osa eurooppalaisen klassisen musiikin jatkumoa, mikä osittain legitimoi joidenkuiden heistä hybristä. Minä en sellaista ajatusta pysty ymmärtämään. Ehkä se poikii sieltä mistä relativismi ja fetisimikin.
 
Tuntemani hevimuusikot ovat enimmäkseen pintatasolta mukavia ja reiluja kuten muusikot yleensäkin.