Aloittelijat ›

Tämähän on mukava keskusteluketju! Kiva lukea muidenkin hieman kypsemmällä iällä soittoharrastusta aloitelleiden ajatuksia.
 
Omakohtainen kokemus lähti liikkeelle vajaa vuosi sitten. Hetkellisessä mielenhäiriössä joulun jälkeen tämä silloin 32v. täti-ihminen käveli F-musiikkiin ja sieltä lähti mukaan Yamahan C-40 nailonkielinen kitara (kun sillä kuulemma useimmat aloittavat).
 
Kotona kitaraa ihmetellessä aivot käteen ja googlella päädyin tänne mnettiin ja löysin sopivan opettajan. Ensimmäisen tunnin anti oli "miten tää kitara viritetään? mites tää mittari toimii?" ja kun kärsivällinen opettaja oli ohjeistanut soittimen oikein päin käteen ja saatu viritysmittariinkin patterit sisään E-molli onnistui melkein rämpäyttää esiin. Kieli keskellä suuta ja kulmakarvat rutussa alettiin ihmetellä miten kitara toimii. Menihän siinä ehkä kaksi viikkoa ennen kuin iski "tämä soitin on niin väärä"-ajatus päähän. Vielä nelisen kuukautta taistelin Yamahan kanssa vaikka mikään ei kuulostanut oikealta eikä tuntunutkaan erityisen kivalta.
 
Opettajaksi valikoitunut otus kun tuntuu olevan Martin-ihmisiä niin tietysti sellaisia sitten suositteli ja sain jopa vähän tunnilla kokeilla opettajalta löytyvää yksilöä - ja oih! mikä ihana ääni! Kitarapajalle eksyin sitten katselemaan olisiko siellä mitään kivan oloista ja kärsivällinen henkilökunta vastaili muutaman tunnin ajan tyhmiin kysymyksiin ja kuunteli "lahjakasta soitantaani" kaupan nurkassa jonne jumituin ihanaisen Martin D-16GT:n kanssa. Mikään muu ei tuntunut niin kivalta ja kuulostanut omaan korvaan niin hyvältä (hintahaitarina nyt kuitenkin oli ettei ihan tolkuttomasti maksaisi). Eihän sitä voinut sitten sinne kauppaan jättää vaan kotiin piti viedä.
 
Eipä se vielä tässä vajaassa vuodessa ole kitara minulle salaisuuksiaan paljastanut ja kaulakin tuntuu melkoiselta mysteeriltä kun jossakin selkärangassa on kuva pianon koskettimista lapsuuden peruina - ei meinaa siirtyä millään kitaran kaulalle sävelet, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa kun jaksaa yrittää. Nyt alkaa jo jotain pientä duuriasteikkoa löytymään ilman hirvittävää tuskaa ja pari perus sointujen vaihtoakin alkaa jo sujua niin ettei tarvitse ihan silmiä päästään joka käänteessä hävetä kun näkee naapureita jotka seinän takana saavat nauttia harjoituksista.
 
Mahtava harrastus joka tuntuu imevän jatkuvasti enemmän vähäisestä käytettävissä olevasta ajasta. Joka päivä siihen kitaraan pitää vähän koskea vaikka ei aikaa millään tahtoisi löytyä. Oman kokemuksen mukaan välineillä todellakin on väliä! Tuskinpa olisin jaksanut taistella nailonkielisen halpiksen kanssa näin pitkään, nykyistä akustista ei tekisi mieli ollenkaan laskea käsistä se kun laulaa niin kauniisti vaikka soittaja ei mikään virtuoosi olekaan. Ja ehkä sitä joskus sähkökitaraakin sitten... Rokkia kun kuitenkin pitäisi saada soittaa :)
 
Tuntuu olevan suurimmalle osalle kirjoittelijoista bändisoittaminen toivelistalla - varsin ymmärrettävästi. Oma tavoite on kuitenkin tulla parhaaksi mahdolliseksi sohvakitaristiksi joka omasta kodista löytyy ja jos joskus sattuu kaveri kitaran kanssa ilmestymään kylään voidaan vähän kokeilla yhdessäkin jotakin räpistellä. Vielä ei jostain syystä ole suurempaa hinkua tullut muita sotkea omiin soittokuvioihin mukaan, ehkä sekin hetki joskus vielä koittaa - jos tästä aivotoiminnan lamauttavasta esiintymiskammosta onnistuu pääsemään edes osittain eroon.
 
Iloisia soittohetkiä kaikille teille muillekin jotka silloin lapsena/nuorena unohditte soittoharrastuksen aloittaa ja nyt on intoa ja motivaatiota tahkota ukkonooat läpi että sormet suostuu liikkumaan! Tämä sohvakitaristi jatkaa harjoituksia ainakin hymy naamalla :)