Rock, pop, alternative ›

glx405: Nyt on aika lopettaa vertailu ja paremmuuspohdinta, sillä suomalainen tekee kaiken paremmin. Täällä on puhtaampi ilma, sinisimmät veet, kauneimmat naiset, parhaat hiihtäjät, parhain sisäilma, paras ruoka, parhaat vuodenajat, parhaat koululaiset, terävimmät moottorisahan terät, luotetuimmat uutisankkurit, hauskimmat koomikot, parhaat hanuristit ja sokerina pohjalla (miksei myös paras pontikka) parhaat Piitles-tulkinnat, ehkä orkkiksiakin paremmat: http://www.levykauppax.fi/artist/be … n_aikojen_beatles_suomennokset/#3cd
 
Ja tuon levyn biisilistan perusteella Kari Peitsamolla on maailman parhaat suomenkielisten Beatles-biisien nimet:
- Balladi Kari Peitsamosta (The Ballad of John and Yoko) Kari Peitsamo
- Läpinäkyvä Herne (Glass Onion) Kari Peitsamo with Ankkuli

Kyllä Erkki Liikasen lonkan vetäminen saa nukahtamaan jo ennen biisin loppumista, niin unelias tämä versio on. http://www.youtube.com/watch?v=-h8dCBPKogM Näin John olisi sen halunnut tehtävän. Mutta hänellä oli kiire lukemaan katosta Yes. Jos siinä olisi lukenut suomeksi Kyllä, olisimme kenties pelastuneet Yokolta.

Kävin tänä iltana kuuntelemassa Jiri Nikkisen The Beatles Story Bandin keikan.
Tykkäsin suunnattomasti:
Originaalit on niin hyviä että jos koverit on edes lähellä niin ne on edelleen hyviä. Ja nää oli riittävän lähellä!
 
Mun suhde Beatlesiin ehkä poikkeaa tällä säikeellä tavanomaisesta. Kun kaverini toi Lontoosta mulle ekan Beatles-EP:n jossa oli mm Twist and Shout joskus vuonna 1963 ja kertoi että nää on nykyään Englannissa suosittuja niin ihmettelin
1. Osaako ne laulaakin?
2. Miten Tony Sheridanin saksalainen säestysbändi on voinut päästä Englannissa suosioon?

glx405: Kyllä Erkki Liikasen lonkan vetäminen saa nukahtamaan jo ennen biisin loppumista, niin unelias tämä versio on. http://www.youtube.com/watch?v=-h8dCBPKogM Näin John olisi sen halunnut tehtävän. Mutta hänellä oli kiire lukemaan katosta Yes. Jos siinä olisi lukenut suomeksi Kyllä, olisimme kenties pelastuneet Yokolta.
 
Jess, ei kun siis kyllä, onpas varsinainen veto. Bassostakin on turhat svengailut suoristettu paremmin härmäläiseen muudiin istuvaksi eli jos ei suoralla kahdeksasosalla pärjää niin on sävelmässä vikaa.

glx405: Nyt on aika lopettaa vertailu ja paremmuuspohdinta, sillä suomalainen tekee kaiken paremmin. Täällä on puhtaampi ilma, sinisimmät veet, kauneimmat naiset, parhaat hiihtäjät, parhain sisäilma, paras ruoka, parhaat vuodenajat, parhaat koululaiset, terävimmät moottorisahan terät, luotetuimmat uutisankkurit, hauskimmat koomikot, parhaat hanuristit ja sokerina pohjalla (miksei myös paras pontikka) parhaat Piitles-tulkinnat, ehkä orkkiksiakin paremmat: http://www.levykauppax.fi/artist/be … n_aikojen_beatles_suomennokset/#3cd
 
Jopas on siis saatu kaapsittua oikein 3 CD:n verran. Pikaisella vilkaisullani olin huomaavinani että Humppaveikkojen "Hän on sinun on" ei ole edelleenkään päässyt CD-muotoon, josta taidan olla lievästi jopa harmissani. Siinä oli kuitenkin lähdetty reippaasti sorvaamaan pop-hittiä ihan toisenlaiseen muotoon, tyylillisesti vähän jonnekin Honey Pien suuntaan.

Demo Harrison: Jopas on siis saatu kaapsittua oikein 3 CD:n verran. Pikaisella vilkaisullani olin huomaavinani että Humppaveikkojen "Hän on sinun on" ei ole edelleenkään päässyt CD-muotoon, josta taidan olla lievästi jopa harmissani. Siinä oli kuitenkin lähdetty reippaasti sorvaamaan pop-hittiä ihan toisenlaiseen muotoon, tyylillisesti vähän jonnekin Honey Pien suuntaan.
 
Siellähän se levyn vikana näyttäis olevan.
 
E: Siis vikan levyn vikana piisinä.

^No voihan jummijammi minua puusilmää, ei pitäisi nuokkua netissä yömyöhään. Sielläpä tosiaan Humppaveikkoja ja peräti kahden tsibaleen verran - enpä olekaan kuullut versiotaan All My Lovingista. Noh, ehkei nyt vielä kirvoita ostospäätökseen, mutta kirjastosta voisin lainata - sikäli mikäli hankintalistalleen päätyy.
 
Hetki sitten tuli Radio Nostalgialta ihan kiva Macca-biisi Your Mother Should Know, josta joku jo suomi-iskelmän unholaan painunut laulajaneito levytti käsittämättömän version - tai oikeastaan levytyksen tuottaja/äänittäjä taisi olla se käsittämätön jekkuilija, vääntäessään nauhan tuplanopeudelle instrumentaalivälikkeessä. Funtsasi varmaan että "ei vttu, nyt tää saa riittää".
 
Ja otanpa vielä hetkeksi silmän käteeni ja tarkistan että oliko Laila Kinnusen versioima A Day In The Life päässyt mukaan.

Number 9:
Im Only Sleeping pudottaa tunnelman ja toistaa itseään. Soundit ovat, varmaan tarkoituksella, tukkoiset.
Your Bird Can Sing on tusinatuote, Doctor Robert levyn huonoin, en pidä uruista.
She Said, She Said on myös aika tylsä.
Jos ei pidä erinomaisesta kitararockista tai ylipäätään kitararockista, niin on varmasti vaikea arvostaa mainittuja biisejä. Maccan biisit Revolverilla ovat vain pastisseja eri tyylisuunnista. Imelyydessään sekä viihteellisyydessään ne pilasivat levyn yhtenäisyyden. Lennon ja Harrisonin biisit ovat linjassa keskenään. Macca puolestaan veti soololinjaansa jo tuolloin. Muilla ei ole hänen biiseissään taustalauluja lukuunottamatta mitään merkittävää roolia.

Rodger: Jos ei pidä erinomaisesta kitararockista tai ylipäätään kitararockista, niin on varmasti vaikea arvostaa mainittuja biisejä. Maccan biisit Revolverilla ovat vain pastisseja eri tyylisuunnista. Imelyydessään sekä viihteellisyydessään ne pilasivat levyn yhtenäisyyden. Lennon ja Harrisonin biisit ovat linjassa keskenään. Macca puolestaan veti soololinjaansa jo tuolloin. Muilla ei ole hänen biiseissään taustalauluja lukuunottamatta mitään merkittävää roolia.
 
Minä pidän kitararokista, mutta kyse on siitä että biisit ovat melodisesti köyhiä, ja sinänsä en pidä Revolveria (pelkästään) kitararock-levynä, levyn hienous on nimenomaan monipuolisuus.
Ja Maccan linjassa ei mitään erikoista, koska Lennon oli tuolloin out.

Number 9: I'm Only Sleeping pudottaa tunnelman ja toistaa itseään. Soundit ovat, varmaan tarkoituksella, tukkoiset.
Your Bird Can Sing on tusinatuote, Doctor Robert levyn huonoin, en pidä uruista.
She Said, She Said on myös aika tylsä.
 
Tässä kohtaa täytyy huomauttaa, ettei kaikkea musiikkia ole perusteltua arvioida aina pelkän melodian pohjalta. Lennonin psykedelisen kauden voitaneen katsoa alkaneen Revolverista, jolloin pirtsakat pop-melodiat hävisivät hänen biiseistään, ja tilalle tuli vähäeleisempiä, mutta harmonisesti todella kiinnostavia ja eheitä kappaleita. Muutoksen myötä Lennonin biisien ilmaisuvoima moninkertaistui, ja Beatles irtautui lopullisesti alkuaikojen "pikkuoravamaisuudesta".
 
Rodger: Maccan biisit Revolverilla ovat vain pastisseja eri tyylisuunnista. Imelyydessään sekä viihteellisyydessään ne pilasivat levyn yhtenäisyyden. Lennon ja Harrisonin biisit ovat linjassa keskenään.
 
Tämän väite koskee mielestäni myös muita Revolveria seuranneita Beatles-albumeita. Maccan kynäilemät viihdepalat alkoivat erottua albumeilta liiaksi - negatiivisessa mielessä. Lennonin ja Harrisonin biisit tukivat albumikokonaisuutta, mutta sekaan roiskitut Ringon hengentuotteet sekä Maccan "koskettavat" balladit saavat albumit kuulostamaan ainakin omaan korvaani melkoiselta sekamelskalta, jonka kuunteleminen saattaa pahimmillaan olla äärimmäisen rasittavaa.

P.P.King: Tässä kohtaa täytyy huomauttaa, ettei kaikkea musiikkia ole perusteltua arvioida aina pelkän melodian pohjalta. Lennonin psykedelisen kauden voitaneen katsoa alkaneen Revolverista, jolloin pirtsakat pop-melodiat hävisivät hänen biiseistään, ja tilalle tuli vähäeleisempiä, mutta harmonisesti todella kiinnostavia ja eheitä kappaleita. Muutoksen myötä Lennonin biisien ilmaisuvoima moninkertaistui, ja Beatles irtautui lopullisesti alkuaikojen "pikkuoravamaisuudesta".
 
Psykelediaassa Paul oli isommassa roolissa kuin John ja esim Pepper on Paulin albumi.
Jos Johnin suurin työ oli Hard Days Night, Paulin suurin työ on Pepper.
Siitä en ole varma kumpi on parempi.
 

 
Tämän väite koskee mielestäni myös muita Revolveria seuranneita Beatles-albumeita. Maccan kynäilemät viihdepalat alkoivat erottua albumeilta liiaksi - negatiivisessa mielessä. Lennonin ja Harrisonin biisit tukivat albumikokonaisuutta, mutta sekaan roiskitut Ringon hengentuotteet sekä Maccan "koskettavat" balladit saavat albumit kuulostamaan ainakin omaan korvaani melkoiselta sekamelskalta, jonka kuunteleminen saattaa pahimmillaan olla äärimmäisen rasittavaa.
 
Maccan balladit ovat hienoja, Lennonin biisien taso puolestaan laski vuodesta 66 Rubber Soulista alkaen, nousten kuitenkin Pepperin ajaksi normaalille tasolle, ja tästä tippuen radikaalisti huonommiksi asteittain.
Lennon oli kyllästynyt Biitlesiin jo alkuvuodesta -66.

Lennonin omaperäinen (omapäinen) soinnukäyttö ja alituinen epätotunnaisen tonaalisen position hakeminen alkoi jo kauan ennen ns. psykedeelistä vaihetta.
 
Eihän ne Maccan Eleanor Rigbyt mitään viihdettä tai sokeria tai pastisseja TODELLAKAAN ole, hei haloo! Jos biisissä soitetaan jousisoittimilla niin ei se siitä vielä pastissia tee!

Number 9: Psykelediaassa Paul oli isommassa roolissa kuin John ja esim Pepper on Paulin albumi.
 
Sinänsä ironista, että Pepperin psykedeliaelementit ovat pitkälti peräisin Lennonin ja Harrisonin kynistä (esim. Lucy in the sky with diamonds, Withinin you without you). Käsityksemme psykedeliasta saattaa olla eroava, mutta mielestäni She's leaving home, Lovely Rita tai When I'm sixty-four ovat melko kaukana psykedeliasta -aivan kuten kaikki muutkin Maccan biisit Pepperillä.
 
Lennonin biisien taso puolestaan laski vuodesta 66 Rubber Soulista alkaen, nousten kuitenkin Pepperin ajaksi normaalille tasolle, ja tästä tippuen radikaalisti huonommiksi asteittain.
 
Tästä olen täysin eri mieltä. Mielestäni Lennon löysi "viisasten kivensä" (joka petasi tietä myöhemmälle erittäin menestyksekkäälle soolouralle) vasta Revolverin aikoihin. Lennon kirjoitti runsaasti todellisia helmiä Beatlesin loppuaikoina- esim. "Valkoiselta tuplalta" löytyy joukko Lennonin hienoimpia ja kiinnostavampia biisejä (Julia, Dear Prudence, Happiness is a warm gun).
 
Velipesonen: Lennonin omaperäinen (omapäinen) soinnukäyttö ja alituinen epätotunnaisen tonaalisen position hakeminen alkoi jo kauan ennen ns. psykedeelistä vaihetta.
 
Tarkoitin lähinnä Lennonin loppuaikojen eteerisiä, kollaasimaisia ja kerroksittaisia sävellyksiä, jotka muistuttivat enemmän äänimaisemia kuin pop-biisejä (Huom! Ja tällä EN tarkoita kappaletta Revolution 9). Eipä ko. biisejä nyt niin hirveästi esiintynyt ennen Revolveria - ainakaan näin kuulokuvan pohjalta arvioiden.
 
Eihän ne Maccan Eleanor Rigbyt mitään viihdettä tai sokeria tai pastisseja TODELLAKAAN ole, hei haloo! Jos biisissä soitetaan jousisoittimilla niin ei se siitä vielä pastissia tee!
 
Malliesimerkkinä Maccan pastisseista/viihdehutusta puolestaan toimii Got to get you into my life - tuo epämuodostunut hybridi, joka flirttailee ontuvasti soulin suuntaan. Päälleliimatut, heikosti sisäistetyt soulelementit yhdistettynä pikkunäppärään popralliin tuovat mieleen lähinnä menneiden vuosikymmenten Syksyn sävel- kilpailut.

P.P.King: Malliesimerkkinä Maccan pastisseista/viihdehutusta puolestaan toimii Got to get you into my life - tuo epämuodostunut hybridi, joka flirttailee ontuvasti soulin suuntaan. Päälleliimatut, heikosti sisäistetyt soulelementit yhdistettynä pikkunäppärään popralliin tuovat mieleen lähinnä menneiden vuosikymmenten Syksyn sävel- kilpailut.
 
Mä taidan olla kerettiläinen, mutta mun mielestä Got to get to into my life on hyvä biisi, jossa on tarttuvuutta, moni-ilmeisyyttä, mainio melodia ja kaikinpuolin menevä toteutus. Torvet antaa kivaa soul-maustetta. Lisäksi Macca karjaisee kertsit oikein rouheasti. Mutta mä vaan kuuntelen ja nautin musasta sen kummemmin analysoimatta.

Number 9: Psykelediaassa Paul oli isommassa roolissa kuin John ja esim Pepper on Paulin albumi.
Jos Johnin suurin työ oli Hard Days Night, Paulin suurin työ on Pepper.
Siitä en ole varma kumpi on parempi.
 
Ei ollut, John oli isommassa roolissa psykedeliassa. Sgt:n konsepti saattoi olla Paulin keksimä ja Paul teki enemmän biisejä kyseiselle levylle, mutta ne radikaalimmat ja uudistuksellisimmat biisit oli Johnin ja Georgen. Hyvä esimerkki on A Day In the Life. Molemmat tekivät biisiin osansa, Johnin on jollaintavalla täysin uudenlaista popmusaa, Paulin osio olis voinut olla helposti Beatlesin levyllä jo vuonna -64. Eli kumpi on parempi? Sanoisin molempi parempi, sillä molempia tarvittiin.
 
Pave Maijaselta kysyttiin jossain haastattelussa tärkeämpää Beatlea, tai suosikkibeatlea. Pave sano tyyliin "Ihan sama, ne oli molemmat Beatlesissa."
 
Maccan balladit ovat hienoja, Lennonin biisien taso puolestaan laski vuodesta 66 Rubber Soulista alkaen, nousten kuitenkin Pepperin ajaksi normaalille tasolle, ja tästä tippuen radikaalisti huonommiksi asteittain.
Lennon oli kyllästynyt Biitlesiin jo alkuvuodesta -66.
 
Aika hudaa tää väite. Voit ite ihan rauhassa diggailla Paulia enemmän, se ei kuitenkaan tee Johnin tekosia huonommiksi. Jo pelkästään Come Together ja She's So Heavy ja Polythene Pam ovat täysin kiistattomia todisteita tätä vastaan.
 
Tää jatkuva vääntö Paul vastaan John on kyllä hämmentävää. Kuunnelkaa ihmiset vaan sitä musiikkia, ne molemmat oli Beatlesin jäseniä ja oleellisia kokonaisuudelle.

P.P.King: Sinänsä ironista, että Pepperin psykedeliaelementit ovat pitkälti peräisin Lennonin ja Harrisonin kynistä (esim. Lucy in the sky with diamonds, Withinin you without you). Käsityksemme psykedeliasta saattaa olla eroava, mutta mielestäni She's leaving home, Lovely Rita tai When I'm sixty-four ovat melko kaukana psykedeliasta -aivan kuten kaikki muutkin Maccan biisit Pepperillä.
 
Niin, eiväkö Maccan kappaleet toisaalta sovi levyn teemaan?
Viktoriaaninen orkesteri Kersantti Pippurin Yksinäisten Sydänten Kerho.
Pitkä nimi on aikansa tuote, myös albumikokonaisuus Maccan suunnittelema.
Sinänsä Lennonin biisit ovat Maccan biiseihin verrsttuna psykedeelisempiä,mutta psykedelia oli vain yksi levyn lulottuvuuksista.
Toinen on tietynasteinen vanhanaikaisuus, viktoriaaniset värikkäät asusteet, johonka teemaan Maccan biisit sopivat.
Ja minusta Maccan biisit ovat levyllä todella kauniita, olivat psykedeliaa tai eivät.
(Tosin myös Lennonin biisit ovat levyllä loistavia)
Ja nyt en halua provosoida, mutta kyllähän se oli Maccan ennakkoluulottumuuden ansiota ett Biitles lähti musiikillisesti uuteen suuntaan.
 

 
Tästä olen täysin eri mieltä. Mielestäni Lennon löysi "viisasten kivensä" (joka petasi tietä myöhemmälle erittäin menestyksekkäälle soolouralle) vasta Revolverin aikoihin. Lennon kirjoitti runsaasti todellisia helmiä Beatlesin loppuaikoina- esim. "Valkoiselta tuplalta" löytyy joukko Lennonin hienoimpia ja kiinnostavampia biisejä (Julia, Dear Prudence, Happiness is a warm gun)
 
Sinänsä en arvosta psykedeliakauden töitä varhaisempia töitä korkeammalle, molemmissa on omat hienoutensa.
Lennonin sävellystyyli muuttui, on makuasia muutuiko paremmaksi vai huonommaksi, mutta minusta Rubber Soulilla Lennon on vahvoilla, sitten hän alkoi käyttämään ylenmäärin aineita ja kas; hänen kappaleidensa taso tippui Revolverilla.
Pepperillä Lennon löysi taas itsensä, ja levyllä hänellä on hienoja, todella hienoja, kappaleita.
Tämän jälken Lennonin aineidenkäyttö vain kasvoi ja hän tapasi Yokon.
Ja kas; Valkoisella Tuplalla Lennonin kappaleet, muutamaa poikkeusta lukuunottaaamatta, eivät enää, vaikka toki yhä hienoja ovatkin, pärjää Maccan kappaleille. Trendi huipentui Abbey Roadilla ja Let It Beellä.
Ja Lennonin soolotuotannosta en pidä pätkääkään.
 

 
Tarkoitin lähinnä Lennonin loppuaikojen eteerisiä, kollaasimaisia ja kerroksittaisia sävellyksiä, jotka muistuttivat enemmän äänimaisemia kuin pop-biisejä (Huom! Ja tällä EN tarkoita kappaletta Revolution 9). Eipä ko. biisejä nyt niin hirveästi esiintynyt ennen Revolveria - ainakaan näin kuulokuvan pohjalta arvioiden.
 
Nimenomaan. Olenko konservatiivinen, saatan olla, mutta juuri näistä piirteistä en pidä yhtä paljon kuin "pelkistä" pop-kappaleista.
Populaarimusiikki-sanan käyttö Biitlesistä puhuttaessa pitäisi kieltää.
 

 
Malliesimerkkinä Maccan pastisseista/viihdehutusta puolestaan toimii Got to get you into my life - tuo epämuodostunut hybridi, joka flirttailee ontuvasti soulin suuntaan. Päälleliimatut, heikosti sisäistetyt soulelementit yhdistettynä pikkunäppärään popralliin tuovat mieleen lähinnä menneiden vuosikymmenten Syksyn sävel- kilpailut.
 
Jos säveltäjän monipuolisuus tarkoittaaa mielestäsi viihdehuttua.
Tähän Macca sortui vasta sooloillaan.
Ja Got to Get You in to My Live on yksi Revolverin parhaita, ja Here, There, and Everywhere bändin historian kovimpia kappaleita.
Kaupallista huttua?
Sama se, ainakin minä pidän ihan täysillä.

GrooverMan: Ei ollut, John oli isommassa roolissa psykedeliassa. Sgt:n konsepti saattoi olla Paulin keksimä ja Paul teki enemmän biisejä kyseiselle levylle, mutta ne radikaalimmat ja uudistuksellisimmat biisit oli Johnin ja Georgen. Hyvä esimerkki on A Day In the Life. Molemmat tekivät biisiin osansa, Johnin on jollaintavalla täysin uudenlaista popmusaa, Paulin osio olis voinut olla helposti Beatlesin levyllä jo vuonna -64. Eli kumpi on parempi? Sanoisin molempi parempi, sillä molempia tarvittiin.
 
Pave Maijaselta kysyttiin jossain haastattelussa tärkeämpää Beatlea, tai suosikkibeatlea. Pave sano tyyliin "Ihan sama, ne oli molemmat Beatlesissa."
 
Niin, itse en vain pidä psykedeliasta liian suurina annoksina, pidän melkein enemmän Biitlesistä ennen vuotta -66.
Ja ei, Paulin osuus ei olisi sopinut levylle vuonna -64, kuuntele sovitus.
Ja minun suosikkini on joka tapauksessa George.
 

 
Aika hudaa tää väite. Voit ite ihan rauhassa diggailla Paulia enemmän, se ei kuitenkaan tee Johnin tekosia huonommiksi. Jo pelkästään Come Together ja She's So Heavy ja Polythene Pam ovat täysin kiistattomia todisteita tätä vastaan.
 
Niin, väite sinänsä oli vähän provo. Mutta itse pidän perinteisestä Lennonista, siis ensimmäisten levyjen ajan Lennonista, enemmän.
Siis: Arvostan Johnia erittäin korkealle, yksi nerokkaimmista säveltäjistä ikinä, mutta arvostan Maccaa hiukan korkeammalle. Tämä ei Lennonin arvoa vähennä tippaakaan!
Ja Biitlesin kohdalla "tason tippuminen" ei tarkoita että biiseistä tuli huonoja, erinomaisia ne edelleen olivat. Edelleen:14 Biitkesin heikointa kappaletta olisivat toisella bändillä Greatest Hits- kokoelmalevyillä kaikki.
Ja Abbey Roadia älkää sotkeko kiitos tähän enää. Eikä Let It Be:tä. Tosin taisin ne itse mainita... Ne ovat kuitenkin jo kuolinkouristuksia.
 
Tää jatkuva vääntö Paul vastaan John on kyllä hämmentävää. Kuunnelkaa ihmiset vaan sitä musiikkia, ne molemmat oli Beatlesin jäseniä ja oleellisia kokonaisuudelle
 
Totta. Biitles ei ollut Paul tai John, tai edes Paul ja John, vaan Paul, John, George ja Ringo.

Number 9: Ja nyt en halua provosoida, mutta kyllähän se oli Maccan ennakkoluulottumuuden ansiota ett Biitles lähti musiikillisesti uuteen suuntaan.
 
Itselleni olisi täysin yhdentekevää vaikka Macca olisi keksinyt pukea koko orkesterin apinoiksi ja ideoinut Tarzan aiheisen konseptialbumin - mielestäni Beatlesin kehitys pohjautuu enemmän musiikillisiin aspekteihin kuin pukudraamoihin. Paine musiikilliseen kehitykseen tuli luultavimmin Johnin ja Georgen Pepperille säveltämien psykedeelisten kappaleiden taholta - ne kuulostivat erilaiselta ja uudelta Beatlesilta. Maccan sävellykset Pepperillä olivat vielä sangen konservatiivisia, eivätkä poikenneet juurikaan Beatlesin levyjen aiemmasta konseptista.
 
Lennonin sävellystyyli muuttui, on makuasia muutuiko paremmaksi vai huonommaksi, mutta minusta Rubber Soulilla Lennon on vahvoilla, sitten hän alkoi käyttämään ylenmäärin aineita ja kas; hänen kappaleidensa taso tippui Revolverilla.
Pepperillä Lennon löysi taas itsensä, ja levyllä hänellä on hienoja, todella hienoja, kappaleita.
Tämän jälken Lennonin aineidenkäyttö vain kasvoi ja hän tapasi Yokon.
Ja kas; Valkoisella Tuplalla Lennonin kappaleet, muutamaa poikkeusta lukuunottaaamatta, eivät enää, vaikka toki yhä hienoja ovatkin, pärjää Maccan kappaleille. Trendi huipentui Abbey Roadilla ja Let It Beellä.
 
Minkä tekijöiden vuoksi Lennonin kappaleiden taso laski mielestäsi niin radikaalisti? Oliko itse sävellyksissä vikaa, vai arvotatko ne heikoksi periaatteelliisten seikkojen kuten päihteiden tai Yokon vuoksi? Mielestäni Lennon (päihteiden käytöstä huolimatta) säilytti sävellyksiensä korkean tason koko Beatlesin olemassaolon ajan. Argumentin päihteiden negatiivisesta vaikutuksesta sävellystyöhön ymmärtäisin vaikkapa Lou Reedin Metal Machine Musicin kohdalla.
 
Jos säveltäjän monipuolisuus tarkoittaaa mielestäsi viihdehuttua.
Tähän Macca sortui vasta sooloillaan.
Ja Got to Get You in to My Live on yksi Revolverin parhaita, ja Here, There, and Everywhere bändin historian kovimpia kappaleita.
 
Pointtina oli, ettei Got to get you in to my life juurikaan osoita monipuolisuutta. Pelkkä torvisektion käyttö ei ilmennä häikäisevää innovatiivisuutta - etenkään kun kappaleen yleinen sävelkieli ja jokseenkin kököt torvisovitukset eivät (ainakaan oman korvani mukan) sovi yhteen alkuunkaan. Mielestäni kappale juuri osoittaa Maccan muuntautumiskyvyttömyyden - vieraiden elementtien upottaminen sävellyksiin ei tuottanut järin imartelevia lopputuloksia.

P.P.King: Itselleni olisi täysin yhdentekevää vaikka Macca olisi keksinyt pukea koko orkesterin apinoiksi ja ideoinut Tarzan aiheisen konseptialbumin - mielestäni Beatlesin kehitys pohjautuu enemmän musiikillisiin aspekteihin kuin pukudraamoihin. Paine musiikilliseen kehitykseen tuli luultavimmin Johnin ja Georgen Pepperille säveltämien psykedeelisten kappaleiden taholta - ne kuulostivat erilaiselta ja uudelta Beatlesilta. Maccan sävellykset Pepperillä olivat vielä sangen konservatiivisia, eivätkä poikenneet juurikaan Beatlesin levyjen aiemmasta konseptista.
 
Sama se. Minä olen sitten konsevatiivi. Tarvitseeko musiikin murtaa rajoja ollakseen hyvää?
 

 
Minkä tekijöiden vuoksi Lennonin kappaleiden taso laski mielestäsi niin radikaalisti? Oliko itse sävellyksissä vikaa, vai arvotatko ne heikoksi periaatteelliisten seikkojen kuten päihteiden tai Yokon vuoksi? Mielestäni Lennon (päihteiden käytöstä huolimatta) säilytti sävellyksiensä korkean tason koko Beatlesin olemassaolon ajan. Argumentin päihteiden negatiivisesta vaikutuksesta sävellystyöhön ymmärtäisin vaikkapa Lou Reedin Metal Machine Musicin kohdalla.
 
Heikommat melodiat, poliittisuus, muutenkin alkoivat olla minun makuuni liian rajojarikkovia. Voiko makuasioita perustella?
 

 
Pointtina oli, ettei Got to get you in to my life juurikaan osoita monipuolisuutta. Pelkkä torvisektion käyttö ei ilmennä häikäisevää innovatiivisuutta - etenkään kun kappaleen yleinen sävelkieli ja jokseenkin kököt torvisovitukset eivät (ainakaan oman korvani mukan) sovi yhteen alkuunkaan. Mielestäni kappale juuri osoittaa Maccan muuntautumiskyvyttömyyden - vieraiden elementtien upottaminen sävellyksiin ei tuottant järin imartelevia lopputuloksia.
 
Minusta se on hieno kappale ja svengaa.
 
Joko riitäisi tästä aiheesta? Olen täysin erimieltä kanssasi.
 
Jokainen pitäkööt mistä tykkää.