Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Tajunnanvirtaa näin aamusta. Lopussa jopa hieman kapeakatseista ihmettelyä allekirjoittaneelta, joka ei suostu venymään ymmärryksen suhteen niin pitkälle, kuin voisi olla tarpeen.
 
Jalat ja selkä on vähän hellänä eilisen 20 tunnin seisoskelun jäljiltä, mutta oli tämä sen arvoista! Sonisphere oli näin mehulinjalla käyneellä oikein mukava tapahtuma, Amorphis veti perus hyvän festarikeikan, Machine Head oli tuttuun tapaan pirun tiukka yleisön vaisuudesta huolimatta ja Metallican keikalla tuli pitkästä aikaa fiilis, että nyt ollaan rock-konsertissa. Keikka oli parhaimmillaan suorastaan mahtava, vaikka sitä kuuluisaa hapuiluakin mahtui sekaan vaikka kuinka.
 
Machine Head osoittaa kyllä joka keikallaan olevansa ihan jokaisen lavan kokoinen bändi. Kävi kyllä sääliksi taas kerran, kun bändi sai olla siinä epäkiitollisimmassa mahdollisessa asemassa, eli bändinä juuri ennen Metallicaa. On ihan sama mikä bändi siinä soittaa, yleisöltä tulee kylmää vastaanottoa. Anyway, Machine Headin soitto on vuodesta toiseen niin pirun tiukkaa ja kaksi uusinta levyä uppoaa omaan tajuntaan pitkine biiseineen niin kovaa, että ei tuo oikein voi olla toimimatta. Rob on todella mainio nokkamies, joka onnistui jotenkin kääntämään tuon yleisön vaisuudenkin edukseen. Ainakaan itseäni ei haitannut, ettei setissä niitä ekan levyn hittejä kuultu, koska soitetut biisit oli todella hyviä poimintoja nykyisestä tuotannosta. Jos minulta kysytään, soitti Machine Head Metalican suohon tälläkin kertaa, vaikka tietenkin Metallican kovimmat biisit ovatkin vielä Machine Headin parhaimmistoakin korkeammalla tasolla. On ilo kuulla, kuinka tällä bändillä ei tartte pettyä riffien tarkkuuteen, lead-kitaroiden lennokkuuteen, rumpujen sarjatuleen ja Robin kiukkuisiin vokaaleihin.
 
Metallican live-kunto ja ylipäänsä koko keikka oli silti ilahduttavan hyvä. Setin ehdottomat kohokohdat olivat Master of Puppets, Fight Fire With Fire, Unforgiven, Sad But True, Wherever I May Roam ja Shortest Straw. Metallicasta jaksetaan aina puhua yksilötasolla, joten puhutaan nytkin. James on omissa korvissani paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Mies on edelleen oikein tarkka riffikitaristi ja esimerkiksi Fight Fire With Fire oli osoitus, että kyllä se vanhan liiton rässiääntelykin lähtee vielä, eikä niistä pahimmista kiekumisista ollut tietoakaan. Kirkin soolot menivät välillä vähän sinnepäin, mutta on mies takavuosista skarpannut selvästi. Trujillon lavahabituksen sopivuudesta Metallicaan voi väitellä ikuisesti ja kyllä itse ottaisin sen puolesta Jasonin takaisin milloin vain, mutta näppärä basisti mies on tästä huolimatta. Mutta se Lars. Ikuisesti parjattu Lars. Ja syystä. Tuntui että mies soitti jatkuvasti ihan eri juttuja kuin koko muu bändi. Milloin kiilattiin edelle ja milloin lönköteltiin perässä. Huh. Kokonaisuudessaan keikka oli kuitenkin oikein hyvä. Parhaat biisit lähti suorastaan räjähtävästi, vaikka kieltämättä miljoona Metallica live-tallennetta kuulleena sitä varmaan kuuli mitä halusi kuulla. Black Albumin vetelimmät kappaleet ja Hell And Back olivat mitä olivat, mutta henkilökohtaisesti olin tyytyväinen 50e sijoitukseen jo neljän ekan biisin jälkeen. Onhan tässä bändissä kaikesta huolimatta sitä jotain. Ihan sama vaikka parhaat levyt oli ne viisi ekaa. Ne viisi levyä on silti lajissaan sellaisia, joista 99% tämän pallon bändeistä voi vain haaveilla._
 
Muuutta silti näiden myönteisyyksien jälkeen heitän ilmoille yhden ajatuksen, joka tuli mieleen illan aikana: Miten Machine Head voi olla soitoltaan niin saatanan paljon tiukempi bändi kuin Metallica? Okei, asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Toinen bändi on aikoinaan 300 keikkaa rundilla soittanut ja kymmeniä miljoonia levyjä myynyt mammutti, mutta on se Machine Headikin kilometrejä, aineita, laskukausia ja muita nähnyt, mutta erona on se, että toinen näistä on noussut musan laadussa jopa koko uransa huipulle juuri nyt ja toinen ei. Joku voisi sanoa tässä välissä että hei, Metallican ukothan on ihan saatanan vanhoja jo. Ovatko? James Hetfieldin ja Machine Headin Rob Flynnin ikäero on 5 vuotta ja mikä parasta, Lars Ulrich on vain 3 vuotta Machine Headin konemaisen tarkkaa rumpalismiestä vanhempi. Silti Machine Headin eilinen keikka oli paljon lujempi soitoltaan kuin Metallica eilen tai 10 vuotta sitten. Kuten totesin, puhutaan tässä paperilla aika erilaisia elämänkokemuksia kasanneista bändeistä ja ihmisetkin ovat aina yksilöinä erilaisia, mutta olisihan se ollut hauska, jos Machine Head olisi eilen settinsä päätteeksi vetänyt vaikka Battery coverin ihan vertailun vuoksi. Tämän ajatuksen pointti oli ehkä se, että näin Matti Meikäläisen näkökulmasta on vaikeaa ymmärtää sitä, kuinka Metallican kaltaisen bändin pari jäsentä voivat päästää itsensä niin rapakuntoon. Ehkä juuri siksi, koska silläkin tasolla myydään stadionit täyteen. Kuka tietää.
 
Joka tapauksessa tyytyväisenä tuli lähdettyä keikalta. Jo tällaisessa tapahtumassa pääsi oikein kivasti aurinkoiseen festaritunnelmaan ja kesä on vasta edessä, joten ei muuta kuin seuraavia panoksia piippuun ja mahdollista hetken mielenjohteen Tuskaa odotellessa.