Kitarat: kitarakamat ›

Räkkipeli: Saat huomattavasti enemmän rahoillesi vastinetta. Itselläkin on yli kahden tuhannen euron kitaroita useampi, joista en ole maksanut paljoa yli tonniakaan.
 
Torille notkumaan vaan.
 
Yht'äkkiseltään kuulostaa ihan järkevältä, näin maallikostakin. Mutta aniharvassa kitarassa kait on ruostumattomasta teräksestä tehdyt nauhat. Ja kun niitä parin tonnin laatukitaroita soittaa usein joku pro tai ainakin paljon soittava, niin nauhojen kuluminen saattaa olla suhteellisen suurta?
Ja jos on, siis tarpeeksi iäkkäässä/runsaasti soitetussa kitarassa, niin sitten pitää varmaankin huomioida nauhojen vaihdattaminen koko projektin hintaa arvioidessa. Toki hinta voi vielä silloinkin olla järkevä, saattaahan pelistä tulla niin lähes uuden veroinen, naarmuja yms. kosmeettisia juttuja lukuunottamatta.
Kaipa joukossa on jokunen pommikin silloin tällöin (käyttäjiä kun on joka lähtöön), jotka vaativat enemmän säätöä, tutkimista ja rahaa varaosiin, kun kaikki mahdollinen on kiristetty jengattomaksi. Tai on jopa kaaduttu kännipäissään ja siitä on tullut halkeama johonkin ikävään paikkaan tms. Tosin sehän olisi jo selvä huijaus.
Mitäköhän nauharemppa pahimmillaan maksaa, siis kun ne kaikki kerralla vaihdetaan uusiin + viimeistellään pätevän ammattimiehen toimesta?
 
Floikallista kitaraa ei nyt haettu, mutta kyllähän ne OFR:tkin ajan myötä kuluvat, vuosikausia päivittäin soitettaessa. Toki nekin voi uusia, mutta rahaa siihenkin sitten menee, kun ei mitään tinaflokkaa tilalle laiteta.
On myös eräänlainen välimuoto, eli ei-kelluvat floikkakitarat (dive-only). Vakiona floikallisissa EVH:n kitaroissa ja varmaan muutamilla muillakin, joissain harvoissa(?) malleissa. Tällöin vireen voi vaihtaa alemmaksi vaikka vain yhden kielen osalta, kieli voi katketa ilman että muiden kielten vire muuttuu, voi lisätä D-Tunan jne. Tarvittaessa voi vielä jäykentää lisäjousilla tai täysinkin blokata. Tosin silloinhan se kiinteä talla olisi selvästikin ollut oikeampi valinta...
 

 
Oma metallitietouteni rajoittuu lähinnä siihen, että omistan muutamia Metallican levyjä. Joten en tiedä onko kysyjälle paras tai edes lähellekään, mutta mainitsenpa kuitenkin, koska jotkut harvat, ilmiselvästi hevimöröiltä näyttävät taitavat tälläisilläkin soitella.
Eli lukkosatulalla ja ei-kelluvalla floikalla, ei-aivan-tulikuumilla, eikä valmiiksi mid-scoopatuilla passiivimikeillä (= reipas V-muotoinen ekvalisointi lienee usein tarpeen) varustettu EVH Wolfgang Special.
Eli "Japanin Wolfgang". Sen perinteisen vaahteran sijaan ebony-otelaudalla ja mausta riippuen tavallista synkemmällä/tylsemmällä värityksellä: http://www.thomann.de/fi/evh_wolfgang_special_stealth_bk.htm
 
Tuosta löytyy kiinteätallainen HT-versio muutaman kympin halvemmalla, mutta ei näköjään nyt T-kaupasta. Paitsi perusmustana vaahteraotelaudalla: http://www.thomann.de/fi/evh_wolfgang_special_ht_bk.htm
HT:ssakin on grafiittivahvisteet kaulassa, hienovirittimet tallassa + lukkosatula, joten vireen luulisi säilyvän rajummassakin mätössä. Ainakin valmistajan oman esitteen ja saitinkin mukaan kaula on pari milliä leveämpi, kuin floikallisissa malleissa (Thomanin tieto lienee siis väärin). Molemmista löytyy myös USA-mallit, mutta yli kaksinkertaiseen hintaan.
 

 
Aijjuuniin, EVH:issa on aina 22 nauhaa, ruostumatonta terästä, kokoa 'Vintage', sen tarkemmin ei kerrota (käytännössä on monta hieman erilaista Vintage-kokoa). Netistä lukemani perusteella pikkuriikkisen korkeampi kuin D6230, mutta yhtä kapea. Jotkut pitävät tästä, joitain ei kiinnosta, jotkut suuresti kauhistelevat. Ja aina lienee joukossa sellaisia, jotka ovat ihan itse kokeilleet, kuten sellaisiakin, jotka eivät ole.
Ilmeisestikin ovat pikkuriikkisen matalammat, kuin joidenkin Ibanezin JS- ja JEM-kitaroiden W6105-nauhat. Jotka puolestaan ovat "reilusti" matalammat kuin keskenään samankorkuiset D6105-, D6100- tai W6100-nauhat, jotta olisi tarpeeksi sekavaa. Eli Warmoth ja Dunlop käyttävät samoja numeroita, mutta osittain eri kokoja. D6000 (XJ) on kait se kaikkein korkein ja leveinkin. Sitä esiintynee lähinnä vain osassa ns. hevikitaroita.
EVH:n volumekin on poikkeuksellisen kevytliikkeinen (Tone ei nykyään) ja mikkivalitsinkin vakiona "väärinpäin". Joidenkin mielestä fiksuja juttuja, joidenkin mielestä ei. Tuon lisäksi jo pelkkä merkki EVH aiheuttaa joillekin näppylöitä, agressiivisuutta, ramppikuumetta tai muita oireita, kuten pakonomaista täppäystä. :-))
 
Ibanezin RG-sarjasta ja muistakin löytyy monenhintaista ja usein perusturvalliseksi valinnaksi väitettyä kitaraa, joukossa muutama kiinteälläkin tallalla. Valtaosassa 24 nauhaa. Esim. RG821 maksaa T-kaupassa enteelliset 666 EUR. Lienee ihan asiallinen perussoitin ilman hienouksia tai erikoisuuksia. Sellaisen saattaa kotimaan kaupoissa livenäkin nähdä, EVH:n kitaroita harvemmin.
Tosin Musicman EVH (nyk. Musicman Axis) ja Peaveyn Wolfgangit ovat muodoltaan ja muutenkin suhteellisen lähellä EVH:n malleja. Toki nauhojen koot, mikit, kaulan koko jne. eroavat. Sitä en muista, että löytyykö niitä kiinteätallaisina. Ne ovat tietääkseni aina USA-malleja, paitsi Peaveyn 'Wolfgang Special EXP', jota valmistettiin Koreassa. Nykyisistä EVH Wolfgangeista Specialit, eli flat top-versiot valmistetaan Japanissa, muut USA:ssa.

Groke: Yht'äkkiseltään kuulostaa ihan järkevältä, näin maallikostakin. Mutta aniharvassa kitarassa kait on ruostumattomasta teräksestä tehdyt nauhat. Ja kun niitä parin tonnin laatukitaroita soittaa usein joku pro tai ainakin paljon soittava, niin nauhojen kuluminen saattaa olla suhteellisen suurta?
Ja jos on, siis tarpeeksi iäkkäässä/runsaasti soitetussa kitarassa, niin sitten pitää varmaankin huomioida nauhojen vaihdattaminen koko projektin hintaa arvioidessa. Toki hinta voi vielä silloinkin olla järkevä, saattaahan pelistä tulla niin lähes uuden veroinen, naarmuja yms. kosmeettisia juttuja lukuunottamatta.
Kaipa joukossa on jokunen pommikin silloin tällöin (käyttäjiä kun on joka lähtöön), jotka vaativat enemmän säätöä, tutkimista ja rahaa varaosiin, kun kaikki mahdollinen on kiristetty jengattomaksi. Tai on jopa kaaduttu kännipäissään ja siitä on tullut halkeama johonkin ikävään paikkaan tms. Tosin sehän olisi jo selvä huijaus.
Mitäköhän nauharemppa pahimmillaan maksaa, siis kun ne kaikki kerralla vaihdetaan uusiin + viimeistellään pätevän ammattimiehen toimesta?
 
Tässä nyt kaveri laskettelee menemään tajunnanvirtana niin mutun hajuista matskua, että trolliin astumisen uhallakin taidan kommentoida...
 
Roska on aina roskaa, ja rikkinäinen kitara on rikkinäinen hintatasosta riippumatta. Tosin parin tonnin keihäitä harvemmin on kenenkään kiljupunkkarin toimesta puhki nuss... siis ajettu. Kahden pennin seppien jälkiä on nähnyt miltei yksinomaan halvoissa ritsoissa.
 
Ei maailma ole paha paikka, jossa kitarat ovat kuin käytetyt autot - piileviä pommeja kaikki. Kitarat ovat mekaanisesti varsin yksinkertaisia kapistuksia. Kyllä se päreestä kuin päreestä silmillä, korvilla ja käsillä selviää hyvinkin äkkiä, missä kunnossa se on, jos ei itse ole aivan urpo. Ja jos on, niin kannattaa pyytää apua. Sitä saa usein, kun vain tajuaa avata suunsa.
 
Nauhojen kuluminen on normaalia, eikä sitä tarvitse pelätä. Paljonko ne ovat kuluneet riippuu tietenkin soittajasta. Toiset rouhivat rankemmalla tatsilla kuin toiset. Mutta taas silmät, korvat ja kädet kertovat kaiken oleellisen. Arvokkaammissa peleissä en todellakaan lähtisi skippaamaan hyväsointista ja -tuntuista soitinta pelkästään nauhojen kulumisen takia. Se olisi kuin heittäisi mäelle hyvän auton vain siksi, että sille pitää tehdä remmien vaihto. Remppatarve pitää näkyä hinnassa, totta kai, mutta esim. Ruokankaan verstaan piinkovat ammattimiehet tekevät nauhahionnan n. 100 € hutakoilla heiluvaan hintaan, ja jälki on todellakin mestaruussarjaa.
 
Jos kulumia on, yleensä nauhojen pelkkä hionta riittää mainiosti. Aika monta keppiä on tullut nähtyä, mutta suoraan muistan vain yhden, joka on ollut selkeästi nauhain vaihtoa vailla: 90-luvun alun Tokai, jolla oli ilmeisesti piesty menemään 20 vuotta bluesia E:stä. I- ja XII-asemien kieppeillä nauhat oli ajettu hyvinkin finaaliin, muilta osin kaulaa ne oli OK...
 
Floikallista kitaraa ei nyt haettu, mutta kyllähän ne OFR:tkin ajan myötä kuluvat, vuosikausia päivittäin soitettaessa. Toki nekin voi uusia, mutta rahaa siihenkin sitten menee, kun ei mitään tinaflokkaa tilalle laiteta.
 
Sitä tinafloikallista ei kannata edes ostaa alunperinkään. Sitähän täällä jengi on ääni käheäksi asti ulvonut. Itsellä on hyvinkin läheistä kokemusta OFR:stä, jolla on piesty menemään - siis nimenomaan piesty - todella rankalla kädellä menemään hiivimetallia yli 10 vuotta, eikä tallan vaihto ole vieläkään tarpeellista. Ja kuten tuossa todettiin, kirjoittaja haki kiinteätallaista. Eli häh.
 
Oma metallitietouteni rajoittuu lähinnä siihen, että omistan muutamia Metallican levyjä. Joten en tiedä onko kysyjälle paras tai edes lähellekään, mutta mainitsenpa kuitenkin, koska jotkut harvat, ilmiselvästi hevimöröiltä näyttävät taitavat tälläisilläkin soitella.
 
No niin. Kiitos kommenteista. I rest my case.

Käytetyn kitaran ostamisessa on kyllä se hyvä puoli, että käytetystä näkee minkälaiseksi se käytössä menee, taas bränikässä ei ole välttämättä mitään takuuta siitä miltä se muutaman vuoden käytön jälkeen näyttää. Eli kymmenen vuoden vanhasta kitarasta voi päätellä paljon paremmin miltä sen kunto 20v. iässä näyttää kuin uudesta miltä se 10 vuoden päästä näyttää.

Miten musta tuntuu ettei nää jätkät tee itse mitään kitaranhuoltamisen eteen.
 
Oletteko kuulleet varaosista? Kitaroita voi huoltaa itsekin, ja se on vieläpä kaiken lisäksi naurettavan helppoa.
 
Nauha remppa on semmoinen 300 euron homma oikealla kaverilla. Ja sitten on ne stainless steel -nauhat.