Media ja viihde ›

The Battle of Algiers
 
Vuoden 1966 dramatisointi vuosien 1954-62 Algerian sodasta, mutta pääpaino on ennen kaikkea pääkaupunki Algerin sisällä tapahtuneessa sissisodassa ja Ranskan armeijan yrityksissä tukahduttaa kapinallisliike. Kuvaustyyli on hyvin dokumentaarinen, ja statisteja on tuotannossa ollut mukana tuhansia. Äärimmäistä realismia on haettu, ja se on kieltämättä saavutettukin.
 
Aihepiiriltäänhän elokuva on relevantti tänäkin päivänä. Vastaavanlaisia konflikteja tapahtuu yhä, ja on mielenkiintoista todeta, kuinka näinkin vanhassa elokuvassa on otettu moraalisesti neutraali lähestymistapa. Äärimmäisyyksiin menevät niin kapinalliset kuin miehittäjätkin keinot tavoitteissaan, eikä seurauksia kaunistella, vaan faktat esitetään faktoina. Yksittäisten hahmojen käyttäminen kaksiulotteisina tarinankerronnan välineinä toimii siinä mielessä tyylikeinona, että tunneseikkojen stimulointi saattaisi häiritä kokonaiskuvaa katsojan näkökulmasta. Erittäin onnistunut elokuva lajissaan, joskin nykypäivänä helposti hukkuu ylitarjonnan sekaan.
 
***½
 

 
Jules ja Jim
 
Saattaa olla, että François Truffaut'n tuotantoon pitää tutustua jossain vaiheessa lähemminkin, mutta tämä ei välttämättä ollut paras mahdollinen tapa aloittaa. Juoni on lyhyesti se, että otsikonmukaiset kaverukset tutustuvat Catherine-nimiseen vapaamieliseen ja kevytkenkäiseen tyttöön, jonka kanssa toinen kaveruksista menee naimisiin. Ystävyyttä kuitenkin koettelee sekä ensimmäinen maailmansota sekä ilmeisesti myös kolmiodraama.
 
Sanoin "ilmeisesti", sillä en missään vaiheessa kokenut, että ystävyys oli millään tasolla vaakalaudalla. Kaverukset kohtelivat toisiaan koko elokuvan ajan niin suopeasti ja kunnioittavasti, että se mikä oikeassa elämässä johtaisi ilmiriitaan ja todennäköisesti fyysiseen väkivaltaan, tuntui heille olevan itsestäänselvyys. Jotenkin vaikea uskoa, että tämä on aika- tai edes kulttuurisidonnaista. Catherine on ainut hahmo, joka oikeasti käyttäytyy kolmiulotteisesti, mutta suhdettaan kaveruksiin on vaikea ottaa vakavasti, kun he eivät sitä tunnu itsekään tekevän. En pitänyt näkemästäni.
 
**
 

 
Wild at Heart
 
Lynchin tyyli sotkea fantasiaa arkielämän tapahtumiin on vähän kaksipiippuinen miekka. Joskus se toimii täysillä, joskus menee täysin metsään, ja Wild at Heartissa tapahtuu vähän molempia. Toisaalta se luo pääparille (erityisesti Laura Dernin hahmolle) suorastaan sadunomaisen kuplan aina jatkuviin Ihmemaa Oz -viittauksiin asti, mikä antaa hyvän alustan hahmonkehitykselle illuusion vähitellen murtuessa. Harmi vain, että kaikkia pohjustettuja asioita ei viedä aivan loppuun asti, sillä aineksia löytyisi tylymmällekin aikuistumiskertomukselle.
 
Toisaalta sitten elokuvassa nähdään täysin muusta sisällöstä irrallisia trippailuhetkiä, kuten helium-ääninen papparainen baarissa tai alastomat lihavat naiset tanssimassa taustalla samalla kun päihtynyt Jack Nance selittää jotain olemattomasta koirastaan. Vastaavanlaisia joutavanpäiväisyyksiä inhosin jo Twin Peaksissä, mutta onneksi nuo tilanteet menivät ohi nopeasti, eikä niihin sen jälkeen enää palattu. Kokonaisuutena kuitenkin positiivisilla puolilla on elokuvassa suurempi painoarvo, joten arvosana sen mukaan.
 
***
 

 
Tokyo Story
 
Tämän Yasujiro Ozun klassikon juoni mahtuu yhteen virkkeeseen: vanhempi japanilainen pariskunta käy Tokiossa vierailemassa lastensa ja heidän perheidensä luona, kun heillä siihen vielä mahdollisuus on. Siinä se. Päällisin puolin voisi äkkiä luulla, ettei elokuvassa tapahdu mitään, mutta lähemmin tarkasteltuna sisältöä on mahdollista löytää kokonaisen eliniän verran. Ozun tyyli käsitellä niin arkielämän pieniä kuin suuriakin asioita on niin mestarillisen hienovaraista, että yhtymäkohtia omaankin elämään on lähes mahdoton olla löytämättä. Mitä enemmän niitä asioita pohtii, sitä vahvemmalta elokuva tuntuu, ja uskon sen vain paranevan, mitä vanhemmaksi elää. Ainut syy, minkä takia jätin puoli tähteä kasvunvaraa, on juurikin oman elämänkokemukseni puute; 10-20 vuoden päästä tämä saattaa olla lempielokuvieni listalla.
 
****½