Rock, pop, alternative ›

Marlowe: Luojan kiitos japanilaisen the BlueMargaretsin coverveto oli sentään mainio ja pelasti mitä pelastettavissa oli.
 
Makunsa kullakin. Blue Margarets oli ihan yhtä mielenkiintoinen kuin sirkuskoirat esittämässä beatlesiä. Tasokin oli lähes sama. Olihan se "jännittävää" seurata, että mokaavatko seuraavankin biisin kuten kaikki edelliset.
 
Tony Sheridan oli oma itsensä, eikä muuta yrittänytkään. Hänellä oli hyvät ja huonot hetkensä. Plussaksi on luetettava, ettei hän sortunut olemaan oman itsensä imitoija tai tribuutti. Sheridanin päälle laulaneet idiootit ja muut huutelijat yleisöstä olisivat voineet mennä viettämään karaokeiltaansa jonnekin muualle.
 
Apple Jam oli ainoa ammattilaistason esiintyjä pääkonsertissa. Muut olivat enemmän tai vähemmän komediaosastoa ja paljon huonompia kuin Rutles :-)

Rodger: Makunsa kullakin. Blue Margarets oli ihan yhtä mielenkiintoinen kuin sirkuskoirat esittämässä beatlesiä. Tasokin oli lähes sama. Olihan se "jännittävää" seurata, että mokaavatko seuraavankin biisin kuten kaikki edelliset.
 
Millä perusteella mokasivat? Se oli minusta hyväntuulinen ja raikas esitys, joka tempaisi jengin hienosti mukaansa. Ei rokkipoliiseille sopiva tuokio, varmaankaan.
 
Tony Sheridan oli oma itsensä, eikä muuta yrittänytkään. Hänellä oli hyvät ja huonot hetkensä. Plussaksi on luetettava, ettei hän sortunut olemaan oman itsensä imitoija tai tribuutti. Sheridanin päälle laulaneet idiootit ja muut huutelijat yleisöstä olisivat voineet mennä viettämään karaokeiltaansa jonnekin muualle.
 
En tiedä missä määrin noita päällehuutelijoita oli kun lähdin pois "Blue Suede Shoesin" jälkeen, mutta yksi päihtynyt tyttölapsi eturivissä taisi alussa kuittailla jotakin Jiri Nikkiselle. Mutta Sheridanilla ei ollut mitään muuta kuin niitä huonoja hetkiä. Ihan karmeaa kuultavaa, mitä ei yhtään edesauttanut se, että Nikkisen bändillä oli vaikeuksia pysyä mukana kun maestro itsekään ei tiedä mihin suuntaan biisi lähtee ja monenko "koomisen" varaslähdön tai väliinheiton jälkeen.
 
Muut olivat enemmän tai vähemmän komediaosastoa ja paljon huonompia kuin Rutles :-)
 
Joo, the Rutles on toki omalla tasollaan. : )

Marlowe: Millä perusteella mokasivat?
 
Ihan perinteisesti soittamalla vääriä ääniä oikeissa kohdissa ja oikeita ääniä väärissä kohdissa - pääasiassa kitaristit. Ihmehän se olisikin ollut, jos niin pienillä sormilla olisi pystynyt soittamaan kunnolla normaalikokoista kitaraa. "John" pärjäsi vähän paremmin kun Rickenbackerissa on normaalia lyhyempi skaala. Ja ei ne Blue Margaretsin biisitkään aina ekalla yrityksellä käyntiin lähteneet.
 
Tytöt olivat lavalle tullessaan niin hermostuneita, että hetken epäilin, saavatko mitään siedettävän kuuloista aikaiseksi. Keski-ikäisten suomalaismiesten "marry me" -välihuudot olivat yksinkertaisesti säälittäviä ja kertoivat kaiken oleellisen siitä, miksi bändi upposi osaan yleisöstä.
 
Ei rokkipoliiseille sopiva tuokio, varmaankaan.
 
Saman voi sanoa Sheridanin osuudesta.
 
Mutta Sheridanilla ei ollut mitään muuta kuin niitä huonoja hetkiä. Ihan karmeaa kuultavaa, mitä ei yhtään edesauttanut se, että Nikkisen bändillä oli vaikeuksia pysyä mukana kun maestro itsekään ei tiedä mihin suuntaan biisi lähtee ja monenko "koomisen" varaslähdön tai väliinheiton jälkeen.
 
Minun mielestä Nikkisen bändillä ei ollut mitään vaikeuksia pysyä mukana. Heitä vaivasi lähinnä liiallinen arkuus ja kipsi. Eivät tienneet, mitä uskaltaisivat soittaa ja missä kohtaa. Olivat liian "kohteliaita" "legendaa" kohtaan. Sheridan selvästi odotti heiltä suurempaa heittäytymistä jamitteluun. Jamisessiostahan pohjimmiltaan oli kyse. Basisti ymmärsi parhaiten kupletin juonen. "Karmeaahan" se on kun "beatles"-konsertissa joutuu kuulemaan kantria ja bluesia :-)
 
Yleisö olisi tietysti halunnut kuulla nämä
http://www.beatles-discography.com/songs/?set=tony-sheridan
nuotista nuottiin. No, niin minäkin :-) My Bonnie ja Why oli Sheridanin setin parasta antia.
 
EDIT:
 
Lisätään tähän vielä, että kaikkien aikojen suosikkini Beatles-tribuuttibändien joukossa on liverpoolilainen Mojo Filter, joka aikoinaan soitti Beatlesin Hampurin ajan ohjelmistoa (Beatlesin parasta aikaa Lennoninkin mukaan). Minulla oli tilaisuus nähdä toi bändi 1991 Liverpoolin Beatles-festareilla, kuten myös "Bootleg Beatles" ja "Cavern", jossa oli tuolloin Gary Gibson Lennonina. Noita parempia bändejä tästä aiheesta ei ole vielä tullut vastaan.
 
http://www.youtube.com/watch?v=BVyyiR7U7vs
http://www.youtube.com/watch?v=Q86ZOzTixvw
http://www.garygibsonjohnlennon.co.uk/video.html
 
Blue Margaretsista minulle tuli ekaksi mieleen "Mini Beats", joka oli 2001 Liverpoolissa:
http://www.youtube.com/watch?v=WE7NuuAPs-I
http://www.youtube.com/watch?featur … detailpage&v=TNd3EFtGh0I#t=173s
 
Jos noi pojat ovat jaksaneet jatkaa, niin ovat luultavasti jo todella hyviä nykyään.
Mutta... luultavasti hylkeetkin voidaan opettaa laulamaan Beatlesiä.

Tässä pieni keikkapäiväkirjamainen raapustus meidän esiintymisestä tuolla tapahtumassa: http://nickysmusicblog.blogspot.com … h-floor-band-beatles-happening.html

Jokapaikanapina: http://nickysmusicblog.blogspot.com … h-floor-band-beatles-happening.html
 
"Loppuillasta hän oli varsin epämiellyttävässä jurritilassa."
Liian moni yleisön edustaja oli tuota jo alkuillasta ja viimeistään Sheridanin esiintyessä. Kun tulin konserttiin, niin näkyi viinaa tintattavan taskumateista kadulla. Hyi, hyi :-)
 
"mielestäni positiivisempi asenne esiintymisessä"
Minä en huomannut hänessä keikan aikana muuta kuin positiivista asennetta huonosti käyttäytyvästä yleisöstä huolimatta.
 
"Totta puhuakseni lippiksen alle piiloutunut 71-vuotias vaikutti silti vuonna 2012 vähän ylimieliseltä ja väärässä paikassa olevalta hämätessään sekä taustabändiä että yleisöä useammankin kerran mukahauskoilla valealoituksillaan biiseihin ja jutuillaan, joihin yleisö ei oikein osannut reagoida."
 
Hän oli ikäisekseen skarpissa kunnossa ja laiha, mutta ei mielestäni siltikään kyennyt piiloutumaan lippiksensä alle. Jos hän oli väärässä paikassa, syyttäkää järjestäjiä. Musiikillispoliittisesti hän kyllä oli väärässä konsertissa tapahtumassa, mutta minkäs järjestäjien laskelmoinnille voi. Sillehän ei sitten voi mitään, jos kuiva brittihuumori ei pure suomalaisyleisöön, joka osaa englanniksi vain sanoa "marry me" :-)
 
Kehukaa tätä :-D
BlueMargarets If I Fell 20.1.2012 Beatles Happening Tampere talo
http://www.youtube.com/watch?v=KHZy_P0ucnI

Rodger: "Karmeaahan" se on kun "beatles"-konsertissa joutuu kuulemaan kantria ja bluesia :-)
 
Ei itse asiassa ollut, vaan "Detroit Citystä" (vai mikäs se toinen numero nyt olikaan) kuultiin ihan kelvollinen versio. Se oli mielestäni paras esitys, mihin Sheridan kykeni. Ja kuivasta brittihuumorista meillä on aika lailla eriävä käsitys...
 
Oliko kukaan kuuntelemassa sitä haastattelua? Jouduin itse jumittamaan töissä, enkä päässyt paikalle, mikä jäi vähän harmittamaan.

No, minä olin siellä "symposiumissa" kuuntelemassa. Viikossa ehtii unohtaa jo kummasti melkein kaiken. Ilta-Sanomissa referoitiin kuitenkin aika kritiikittömästi Sheridanin tarinointia. Hän tietysti korosti omaa merkitystään vaikuttajana tuossa vaiheessa. Luultavasti Beatlesit eivät kovin kummoisia olleet ensimmäistä kertaa Hampuriin mennessään, mutta en itse usko, että Sheridanin rooli olisi ollut mitenkään merkittävä siinä, minkälaisia soittajia heistä Hampurin jaksojen aikoina tuli.
 
Sheridan sai ensimmäisen kitaransa "lainaamalla" koulusta klarinetin ja vaihtamalla sen panttilainaamon ikkunassa esillä olleeseen kitaraan. Jäi siitä sitten kiinni ja äitinsä sai rehtorilta neuvon hankkia pojalle kitara.
 
Sheridan soitteli Hampurissa vuoteen 1967, jolloin hänelle ehdotettiin lähtöä Vietnamiin viihdytysjoukkoihin. Hän oli siellä yhteensä 18 kuukautta. Kävi välillä Australiassa, josta silloinen naisystävä oli kotoisin. Kertoi, kuinka hänestä ja muista bändinsä jäsenistä tehtiin USA:n armeijan kunniaupseereja. Tunsi siellä kokeneensa saaneensa arvotusta omien taitojensa takia, eikä vain Beatles-yhteyden takia.
 
Bert Kaempfertin kanssa tehtyä levytystä käsiteltiin vähän. Ei mitään uutta tietoa. Arveli, ettei mitään julkaisematonta enää löydy.
 
Kertoi pitäneensä Peteä ja Stuarttia huonoina soittajina ja todenneensa Ringosta, että Beatles tarvitsee häntä (helppo sanoa tässä vaiheessa).
 
Haastattelija otti esille, että Jimmy Page oli 60-luvulla antanut tunnustusta Sheridanille kitaristina.
 
Star Clubin palamisesta Sheridan totesi, että se ansaitsi tulla poltetuksi.
 
Sheridan oli sattumalta samalle lennolla, jolla Beatles meni Australian kiertueelle Jimmy Nichollin kanssa, joka kuulema oli soittanut myös Sheridanin kanssa.
 
Yleisöstä kysyttiin amfetamiinin käytöstä ja Sheridan sanoi, että pieniä valkoisia pillereitä käytettiin, mutta ne olivat kuulema ihan laillisia.
 
Antoi ymmärtää tehneensä kaikki päätökset aika pikaisesti eli olisikohan sitten kohtalaisen impulsiivinen persoonallisuus. Sanoi olevansa nomadi.
 
Kertoi myös äitinsä vierailusta Hampuriin.
 
Tuollaista jäi lähinnä mieleen ja se, että ehkei sitä Vietnamin aikaa olisi tarvinnut niin perusteellisesti käydä läpi.
 
EDIT:
http://www.youtube.com/watch?v=ZDD8TrlLpBY
http://www.youtube.com/watch?v=jFoABpJIs9A
 
Tsekkaa myös muut saman käyttäjän videot tapahtumasta.

Kiitos, annoin plussan!
 
Rodger: Luultavasti Beatlesit eivät kovin kummoisia olleet ensimmäistä kertaa Hampuriin mennessään, mutta en itse usko, että Sheridanin rooli olisi ollut mitenkään merkittävä siinä, minkälaisia soittajia heistä Hampurin jaksojen aikoina tuli.
 
En minäkään oikein tuohon usko, eikä taida oikein uskoa kukaan muukaan. Lienevät enemmänkin ne pitkät soittosessiot joka ikinen ilta hioneet bändiä iskuun.
 
Sheridan sai ensimmäisen kitaransa "lainaamalla" koulusta klarinetin ja vaihtamalla sen panttilainaamon ikkunassa esillä olleeseen kitaraan. Jäi siitä sitten kiinni ja äitinsä sai rehtorilta neuvon hankkia pojalle kitara.
 
Kertoi, kuinka hänestä ja muista bändinsä jäsenistä tehtiin USA:n armeijan kunniaupseereja. Tunsi siellä kokeneensa saaneensa arvotusta omien taitojensa takia, eikä vain Beatles-yhteyden takia.
 
Jotenkin ymmärrettävää; Beatles-menneisyys mahtaa olla Sheridanille vähän vaikea paikka kun nykyisinkin ihmiset ovat kiinnostuneita hänestä vain Beatles-kontaktien takia, eikä hänen omaa rooliaan voi pitää siinä tarinassa erityisen suurena.

No niin, puhalsin pölyt vanhasta suosikkilevystäni All Things Must Pass.
 
Sitä runsaudensarvea kuunnellessa tulee fiilis että on ollut näytön paikka entisille bändikavereille tyyliin "että kyllä mulla ois ollu niitä biisejä". Ehkä triplasta olisi puristanut yhdenkin dimangin pitkäsoiton, mutta ei siellä biisimatskussa ole mun mielestä hirveesti karsittavaa. Wah-Wah-biisiä en oo oikein koskaan jaksanut, lähinnä puuroisen wall of saundin takia ja mä en usein nimenomaan kiinnitä huomiotani saundeihin. Olihan se Spector ihan paikallaan muissa jutuissa, mutta ehkä All Things Must Pass "nakumiksattuna" (niinkuin Let It Be taannoin) voisi olla kiinnostavan kuuloinen.
 
Kiistelty produuseri tavallaan taisi olla myös Jeff Lynne? Omat korvani tottuivat ihan hyvin Lynnen tuotantojälkeen voimasoittaessani Harrisonin Cloud Ninea ja Travelin' Wilburys-kiekkoja. Onhan se kyllä erittäin tunnistava saundiin runsaine akustisine kitaroineen ja virppasaundeineen.

Terry Pantheras: http://30.media.tumblr.com/tumblr_lxa8h4qFFk1r5ut48o1_500.jpg
 
Martin sanoo näin koska hänenkin mielestään rumpali on bändin tärkein jäsen. Sielu, henki ja sydän tulevat rumpalin jälkeen.

Väärä ketju perhana. :D

Painajaismainen: Väärä ketju perhana. :D
Oliko edes oikeaa asiaa?
 
Koska pilvenpoltto pitää lopettaa? Jos lopettaa vasta 69-vuotiaana, niin eikö siinä ehdi mennä koko elämä ihan pieleen jo ennen sitä?

Rodger:
 
Koska pilvenpoltto pitää lopettaa?
 
Ei kai sitä tarvi lopettaa,jos se on kivaa.....Tai välttämättä edes aloittaa......

Eikös pilvi ala olla jo jonkinlainen kansanterveydellinen ongelma mielenterveyspuolella? Ensin menee muisti ja sitten alkaa todellisuudentaju pettää. Näiden juoppojen kanssa joten kuten pärjää mutta nyt kun tulee vielä höyry-Villet messiin niin johan on markkinat.

ainakin Ringolle päihteistä luopuminen on ollut hyväksi, todella reipas 70 v. nähtiin Conanissa.
En tiedä Lennonin geeneistä, mutta harvemmin 40-vuotias näyttää ihan niin vanhalta. Mies pelastui nippa nappa LSD:n kourista (tai sitten ei pelastunut jos haluaa olla kyyninen...), seurasi heroiini ja 70-luvun kokaiinin käyttö New Yorkissa lienee ollut ajan hengen mukaisesti huimaa.
Eikös Maccan pitänyt jo lopettaa pössyttely Heather Millsin kanssa ollessaan. Siihenkin naiseen sekoamisesta saisi varsin hyvän argumentin pilveä vastaan.

Dull Finn: ainakin Ringolle päihteistä luopuminen on ollut hyväksi, todella reipas 70 v. nähtiin Conanissa.
En tiedä Lennonin geeneistä, mutta harvemmin 40-vuotias näyttää ihan niin vanhalta. Mies pelastui nippa nappa LSD:n kourista (tai sitten ei pelastunut jos haluaa olla kyyninen...), seurasi heroiini ja 70-luvun kokaiinin käyttö New Yorkissa lienee ollut ajan hengen mukaisesti huimaa.
Eikös Maccan pitänyt jo lopettaa pössyttely Heather Millsin kanssa ollessaan. Siihenkin naiseen sekoamisesta saisi varsin hyvän argumentin pilveä vastaan.
 
Itsekin olen aina ihmetellyt tuota Ringon nuorekkuutta. Täytyy olla hyvät geenit miehellä. Ei kyllä näytä ikäiseltään yhtään. Mutta hyvä näin.

Ostin Ocean's Kingdomin. On yllättävän hyvä! Kuulostaa vähän Darius Milhaud'n musiikilta ja paikoitellen Ivesilta.

Siltä varalta että joku ei huomannut. Laitoin päivällä tuonne tietokilpailuketjuun tunnistettavaksi minuutin pituisen äänitiedoston, jonka kuuntelemalla kuulee n. 40% Rubber Soulista. Siinä siis soi kaikkien levyn 14 biisin eka minuutti samanaikaisesti. Täällä: http://www.adrive.com/public/HSHphy.html

Lukaisinpa jälleen Markku Kosken Beatles-kirjan, ja vedän täydellisesti takaisin aiemmin siihen kohdistamani kehut.
 
Kosken kirjaa voi kyllä kehua otsikonmukaisuudesta, sehän ilmoittaa kertovansa erään yhtyeen anatomiasta. Anatomia on sitä kun tiedetään missä kohtaa maksa on ja miten verisuonet liittyvät siihen, tai osataan luetella ihmisruumiin kaikki luut. Kosken kirjakin kertaa sosiologisia ja kulttuurihistoriallisia asioita, mutta sen ongelma on vähän sama kuin millä tahansa post-osaston tutkielmalla: Sen esittämistä väitteistä ei pysty periaatteessa olemaan eri mieltä. Hyvälaatuisella verbalistiikalla esitettyjä laimeahkoja itsestäänselvyyksiä.
 
Tällaisten laimeiden itsestäänselvyyksien vyöryttäminen vierottaa lukijan erittäin tehokkaasti itse aiheesta, jonka pitäisi olla musiikki ja musiikintekijöiden persoonallisuudet, inhimilliset henkilöt. Näistä ei Koski hiisku juuri mitään. On vain loputon sarja joukkoja, ryhmiä, klaaneja, jengejä ja heimoja. Koski esittää anatomisen tarkan kuvauksen omista mielikuvistaan osana populaaria mielikuvamaailmaa käyttäen Beatlesia, tai pitäisikö turvallisemmin sanoa mielikuvaa Beatlesista, eräänlaisena prismana, jonka lävitse mielikuvien säikeet välittyvät.
 
Uskon olevan paljon väkeä jolle tällainen kelpaa vallan hyvin. Surullista vain on inhimillisen persoonan ja yksilöllisen näkemyksen, mitä Beatlesin jäsenillä totta vie oli, katoaminen lähes jäljettömiin. Näinpä voisin moittia tai kiittää Kosken kirjaa viime kädessä toissijaisten reunahuomioiden kommentoinniksi, ja sellaisena täysin päteväksi.