Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Nyt kun on tullut useamman kerran levyä kuunneltua niin viitsii pistää jo jonkinlaista analyysiä tänne.
 
Heti alkuun täytyy todeta että tämä oli Stam1nan tähän astisista julkaisuista vaikeimmin lähestyttävä. Levy tarvitsi kuuntelukertoja +10 kertaa että avautui ja sai tarttumapintaa siitä. Aikaisemmat Stam1nan levyt on avautuneet aikalailla parin-kolmen ekan kuuntelukerran aikana ja säilyttäneet paikkansa levyhyllyn soitetuimpien levyjen joukossa ja tämä levy oli ensikuulemalta hieman shokeeraava.
 
Levyn alkupuoli saa hittiviisarin värähtämään heti ekalla kuuntelulla, mutta heräsi ajatus, siitä että jaksaako se kantaa tätä levyä ja säilyykö jälleenkuunneltavuuskokemus hyvänä. Stam1na kuitenkin on saanut muutettua tyyliään huomattavasti monimuotoisemmaksi ja biiseistä löytyy uusia koukeroita joka kuuntelukerralla. Joe Barresin ennakkoluulottomuus kuuluu tältä levyltä hyvin ja mielestäni olikin oikein mainiota että levyn tuotti tällä kertaa uusi kaveri!
 
Levyn loppupuoli avautui aika hitaasti, mutta auettuaa se toimii todella hyvin. Erityisesti Nomad oli vaikeasti lähestyttävä, mutta nyt tuntuu että se tosiaan toimii. Instrumentit Nomadissa ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa ja Hyyrysen Tom Arayamainen laulu toimii siinä oikeasti mainiosti. En pistäisi pahakseni jos Stam1na julkaisisi levyn kokonaan englanniksi laulettuna. Se veisi Stam1naa uuteen rohkeampaan ja raittiimmankuuloiseen suuntaan.
 
Erityisesti myös levyn sanoitukset tuntuvat toimivan. Sanoitukset ovat rohkean ennakkoluulottomia ja aukenevat nekin myöhemmillä kuuntelukerroilla. Myös vokasilointi kuulostaa fressimmältä kuin aikaisemmin. Olkkosen soolot ovat parantuneet ja eivät kuulosta enää niin tylsähköiltä ja niissä on mukavasti melodista tarttumapintaa.
 
Stam1na on mielestäni ylittänyt itsensä ja levy toimii oikeasti ihan uudella tavalla vanhoihin albumeihin verrattuna. Jos sieltä olisi tullut se S/T albumi neljännen kerran tehtynä (VA poikkesi jo tutusta kaavasta mielestäni jonkin verran) ei se välttämättä olisi viihtynyt levysoittimessa näinkään paljon.
 
Tästä tulee jotenkin samat fiilikset kuin Devin Townsendin Deconstructionista. Se vaati helvetisti kuunteltua ja kuulosti ekoilla kerroilla hyvin mitäänsanomattomalta mössöltä hienoa kikkailua, mutta on muodostunut kuuntelukertojen yhteydessä kauniiksi hiotuksi timantiksi.
 
Edit: Unohtuin sanoa että tykkään myös Lähteenmäen synakuvioiden lisääntyneestä roolista musiikissa.