Yleistä keskustelua musiikista ›

Joo, olisi pitänyt tarkentaa, että JOS Young tarkoitti jollakin tavoin "alkuasetuksiin" palaamista, mutta ehkäpä ei tarkoittanut. Oma ajatukseni oli, että kulttuuri synnytetään eikä omaksuta, mihin joku tuossa edellä tavallaan jo viittasikin. Toisaalta myös se, että jos on kerran menettänyt viattomuutensa, ei voi enää palata elämään "vaistojen varassa". Laadun laajempaa kohenemista toki silti odotellessa...

Huomasin muuten, että Dave Thompson sijoittaa klassisen rockin kuoleman niinkin aikaiseen ajankohtaan kuin vuoteen 1978. Hän perustelee väitettään muun muassa stadionrockin esiinmarssilla, syntikoiden vääränlaisen ja hallitsevan käytön lisääntymisellä, ns. voimaballadien yleistymisellä sekä levyjen valtavalla ylituottamisella. Ennen kaikkea kuitenkin sillä, että rockin muodosta ja "näyttävyydestä" tuli tuolloin sisältöä tärkeämpää. Kukaan ei enää pyrkinyt haastamaan edeltäjiään sisällöllisesti. Stonesille riitti se, että kuulosti Stonesilta, David Bowie teki surkeimmat levynsä jne.
 
Tulee mieleen, että samaan saumaan kyllä iski sitten punk, jo vähän etuottona. Ja voi tavallaan sanoa, että kaiken aikaa on rockin pöhöttymisuhan rinnalla kulkenut traditio, joka on edustanut jossain mielessä "paluuta" perusasioihin. Esim. progekaudella ilmaantui glamrock, josta nousi paitsi naurettavia ilmiöitä, myös oikeasti parhaimmillaan hyviä bändejä. Tähän Thompson ei kiinnitä huomiota.
 
Thompsonin mukaan "musiikki" kuoli päivänä, jolloin hän alkoi vihata uutta musiikkia. Näin siis Thompson kirjassaan " I Hate New Music -- The Classic Rock Manifesto." Kyseessä on ainakin osittain kieliposkessa kirjoitettu, tutustumisen arvoinen pamfletti-tyyppinen teos.

Mihinkäs muuten Hellacopters viittasikaan levyllään "Rock 'N' Roll is Dead"?
 
Kyllä laadukasta rockia edelleen mielestäni tehdään. Mutta kyse ei ole samalla tavalla sukupolvikokemuksesta (tutkijoiden käyttämä ärsyttävä termi, mutta en keksi parempaa) kuin 1960-1970-luvuilla.

Joo tuo sukupolvikokemus on sitä rock-sosiologiaa, joka luo oman hömppätodellisuutensa joka on enemmän tekemisissä akateemisuuden kuin todellisuuden kanssa. Minä sijoitan vuoden 1978 vuosien 1969 ja 1986 välille, samalle välille jolle sattuu punk vuodesta 1974 vuoteen 1977. Sikäli 1978 on oivallinen valinta että punk muuttui omaksi politiikakseen eli liikkeestä jonka piti pelastaa rock tuli oma poliittisuutensa, joukkio jonka mielestä mikä tahansa tämän joukkion sisältä saatava viesti on parempi kuin mikään muu, mikä ei tietenkään voi pitää paikkansa. Sanalla sanoen punk kuoli kun punk ahdasmielistyi. Myöhemmin punk muuttui uskonlahkoksi, mitä esim. Laman Epe kritisoi Ylen moneen kertaan lähettämässä dokkarissa.
 
Mutta siinä missä valtavirran punk kenties yritti omalla ahdasmielisyydellään nopeuttaa rockin jo muutenkin pikaista kuolemaa, oli punkin sisällä dissidenttiryhmiä, paradoksaalisia anti-pro-punkkeja jotka kykenivät venyttämään rockin tosiasiallisen elämänkaaren niinkin pitkälle kuin vuoteen 1986.
 
Olen useampaan otteeseen liputtanut Jesus And Mary Chainin marraskuussa 1985 ilmestyneen Psychocandyn puolesta ja teen sen nyt taas. Siinä on levy jonka kaikkia arvoja ei ole vieläkään ymmärretty, varsinainen runsaudensarvi, joka musiikillisesti hyödyntää äänen heleyttä ja kajetta tavalla, josta olisi voinut sukeutua rockille uusi elämä. Ei sukeutunut; My Bloody Valentine ei osannut samaa jippoa eikä osannut itse J&MC:kään myöhemmillä levyillään, mikä taasen käynee jälleen uudesta todisteesta että rock kuoli nimenomaan - kenties loppuvuodesta - 1986.
 
Kommenttina jäsen Jokapaikanapinan mainintaan että rock olisi tuonut uutta potkua 1950-luvun ummehtuneeseen popmusiikkiin voisin sanoa että kyllähän silloin vielä iskelmiäkin viitsittiin sentään säveltää! Myös jazz oli jollain tapaa populaaria, jopa John Coltranen Love Supreme myi kultaa Amerikassa niinkin myöhään kuin 1965. Jazzmuusikoita pidettiin tuolloin yhteiskunnallisesti tärkeinä henkilöinä, mikä ei ole ihmekään sillä olihan jazz vielä elossa!

velipesonen: Sikäli 1978 on oivallinen valinta että punk muuttui omaksi politiikakseen eli liikkeestä jonka piti pelastaa rock tuli oma poliittisuutensa, joukkio jonka mielestä mikä tahansa tämän joukkion sisältä saatava viesti on parempi kuin mikään muu, mikä ei tietenkään voi pitää paikkansa. Sanalla sanoen punk kuoli kun punk ahdasmielistyi. Myöhemmin punk muuttui uskonlahkoksi, mitä esim. Laman Epe kritisoi Ylen moneen kertaan lähettämässä dokkarissa.
 
Mutta siinä missä valtavirran punk kenties yritti omalla ahdasmielisyydellään nopeuttaa rockin jo muutenkin pikaista kuolemaa, oli punkin sisällä dissidenttiryhmiä, paradoksaalisia anti-pro-punkkeja jotka kykenivät venyttämään rockin tosiasiallisen elämänkaaren niinkin pitkälle kuin vuoteen 1986.
 
Näinkin kyllä. Ja Thompson sitä paitsi käsittääkseni erottelee New Waven rockista muutenkin. Proto-punkeista hän huolii listoilleen periaatteessa vain Lou Reedin. Mutta mitä Epeen tulee, hän oli kyllä univormuineen monessa mielessä ihan muotipunkkari itsekin.

2randpo: Mutta mitä Epeen tulee, hän oli kyllä univormuineen monessa mielessä ihan muotipunkkari itsekin.
 
Sehän on erittäin punk että esitetään muotipunkkaria mutta ollaankin oikeasti punk.

velipesonen: Sehän on erittäin punk että esitetään muotipunkkaria mutta ollaankin oikeasti punk.
 
No jaa, olikohan se noin harkittua. Mutta esim. Widwos ei käyttänyt univormuja. Ja kyllä ne ihan punkilta kuulosti.

velipesonen: Rivien välistä yritin sanoa että mitäs väliä sillä on miltä näyttää tai mitä haluaa ulkonäöllään viestiä, se on sitä muotisuunnittelijoiden tuubaa kuitenkin.
 
Ei mitään väliä, mutta mun mielestä Laman ulkoinen tyyli oli joka tapauksessa kopioitu suoraan Lontoosta. Ja kaikki eivät siihen lähteneet, mikä ei tarkoita että olisivat olleet asian ja musiikin sisällön puolesta sen aidompia kuin univormuissa kulkevat.

Jokapaikanapina: Queen II (1974) ja Sheer Heart Attack (1974) ovat mielestäni juurikin noita 40-minuuttisia teoksia, joissa näennäisesti iso joukko biisejä oikeasti nivoutuu suuremman yhdistävän musiikillisen tekijän alle. Myös A Night At The Opera (1975) ja A Day At The Races (1976) mielestäni muodostavat oivallisen teatraalisen fiiliksen, jossa kantava teema jatkuu yli yhden albumin rajojen. A Day At The Racesin jälkeen tosin ei enää julkaistu yhtäkään ehyttä albumikokonaisuutta, vaikka hyviä hittejä toki.
 
Jotakuinkin näistä albumeista puhun kun viittaan tuohon tyylien kirjoon. En vain lämpene sille että levy kuulostaa siltä että sama biisi on pistetty kymmeneen kertaan soimaan. Onhan se kait eheä kokonaisuus mutta samalla luo minusta kuvan yhden tempun orkesterista.

Eilen tv:stä tullut Mike Monroen Turun-konsertti pisti taas vähän miettimään asioita. Ensinnäkään ei erityisemmin ihmetytä tämän nähtyään miksi monet pitävät rockia typeryytenä. Monroen bändi vääntää sitä yhtä ja samaa pötköä joka masensi jo 80-luvun lopulla kun tukkahevarit, katurokkarit yms. väänsivät Hanoi Rocksin tyylistä "rockin lopullisen muodon".
 
Täysin keskinkertaisia biisejä pompöösisti esitettynä ja loppujen lopuksi varsin paljon yksilötaitoa lavalla. Huonon soittamisen piikkiin ei mene mikään mutta kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän huonoa. Apocalyptican sellojen raahaaminen lavalle käy jonkinlaisesta suomalaiskansallisesta post-apokalyptisesta riitistä.
 
Rockilla ei ainakaan täällä Härmässä näyttäisi paljon tulevaisuutta olevan edes mahdollisesti.

velipesonen: Eilen tv:stä tullut Mike Monroen Turun-konsertti pisti taas vähän miettimään asioita. Ensinnäkään ei erityisemmin ihmetytä tämän nähtyään miksi monet pitävät rockia typeryytenä. Monroen bändi vääntää sitä yhtä ja samaa pötköä joka masensi jo 80-luvun lopulla kun tukkahevarit, katurokkarit yms. väänsivät Hanoi Rocksin tyylistä "rockin lopullisen muodon".
 
Täysin keskinkertaisia biisejä pompöösisti esitettynä ja loppujen lopuksi varsin paljon yksilötaitoa lavalla. Huonon soittamisen piikkiin ei mene mikään mutta kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän huonoa. Apocalyptican sellojen raahaaminen lavalle käy jonkinlaisesta suomalaiskansallisesta post-apokalyptisesta riitistä.
 
Rockilla ei ainakaan täällä Härmässä näyttäisi paljon tulevaisuutta olevan edes mahdollisesti.
 
Mun mielestä Hanoi Rocks oli viimeisiä vakavastiotettavia rockbändejä joilla oli jokin oma juttu. About siinä 80-luvun puolessa välissä koko homma meni kaikenmaailman Gunnareiden ja tukkahevibändien vuoksi naurettavaksi. Tuli ikäänkuin säännöt miten rokkia tulee tehdä ja miltä rokkarin tulee näyttää. Sanoisin sitä ehkä jonkinlaiseksi rock-fasismiksi.
 
Ainakaan sillä musalla mitä nykyään kutsutaan rockiksi, ei ole tulevaisuutta kun kaikki bändit katsovat menneisyyteen. Uudet rockbändit ottavat aina mallia niistä 70- ja 80-luvun rokkareista ja kaikki perustuu nostalgiaan. Ei sellaisella musalla ole sijaa tässä maailmassa. Tulevaisuudessa ne isot jutut ja artistit eivät tule rockin piiristä. Rock on jo loppuunkulutettu genre, mistä on jo nähty kaikki. Hyvät n. 30 vuotta se kesti (1955-85), mutta nyt on kyllä jo aika myöntää ettei rock ole tulevaisuuden musaa. Ei se ole ollut sitä pitkään aikaan.
 
Michael Monroen keikka on ihan hauskaa ja viihdyttävää ja sen voi ehkä nähdä katsauksena rockin historiaan ja suuruuden aikoihin. Rockin myytteihinhän ja nostalgiaan sekin kyllä perustuu.
 
EDIT: oma kiinnostus rockiin johtuu varmaankin siitä että ylipäätään historia kiinnostaa. Ja onhan rock hauskaa ja välillä koskettavaakin musaa.
 
Ja historia on täynnä erilaisia taidesuuntauksia joilla on ollut oma kulta-aikansa ja jotka ovat sitten kadonneet tai menettäneet suosionsa. Rock on juuri tälläinen taiteen suuntaus.

Jussiman: Mun mielestä Hanoi Rocks oli viimeisiä vakavastiotettavia rockbändejä joilla oli jokin oma juttu. About siinä 80-luvun puolessa välissä koko homma meni kaikenmaailman Gunnareiden ja tukkahevibändien vuoksi naurettavaksi. Tuli ikäänkuin säännöt miten rokkia tulee tehdä ja miltä rokkarin tulee näyttää. Sanoisin sitä ehkä jonkinlaiseksi rock-fasismiksi.
 
Michael Monroe - Fasistirokkari! Just näin se on juu. Günnarit ja Mötikät ynnä muut n-määrä L.A.Gunseja olivat juuri se armeija jolla ei koskaan mitään omaa juttua ollutkaan. Suomessa koko rockbisnes muistutti erehdyttävästi totalitarismia jo 80-luvun lopulla, ja kuinkas ollakaan Ruisrockin takapiruna hääräsi itse Il Duce, Junnu Merimaa.

velipesonen: Rockilla ei ainakaan täällä Härmässä näyttäisi paljon tulevaisuutta olevan edes mahdollisesti.
 
Eiköhän Monroe edusta joka tapauksessa enemmän menneisyyttä kuin tulevaisuutta, vaikka uusi bändi näyttää uutta energiaa mieheen vielä istuttaneenkin. Uskoisin kyllä että maassamme - siinä missä muuallakin - viriää siellä täällä mielenkiintoisia projekteja, joista osa toivottavasti yltää useammankin musiikinkuluttajan korvaan.

sellisti: Eiköhän Monroe edusta joka tapauksessa enemmän menneisyyttä kuin tulevaisuutta, vaikka uusi bändi näyttää uutta energiaa mieheen vielä istuttaneenkin. Uskoisin kyllä että maassamme - siinä missä muuallakin - viriää siellä täällä mielenkiintoisia projekteja, joista osa toivottavasti yltää useammankin musiikinkuluttajan korvaan.
 
Tossa on vaan sekin ongelma josta ei kauheasti ole puhuttu ja johon Jussiman vihjasi, eli tyhmät suomalaiset on natseja ihan omaksi huvikseen ilman että kenenkään tarvitsee tulla alistamaan! Levy-yhtiöiden, ohjelmatoimistojen, rockklubien ja rockmedian työntekijät, joista jotkut kirjoittelevat tännekin, ovat omaksuneet argumentaation, jossa pääasia on oman aseman ja oman bisneksen suojeleminen minkään ajatustenvaihdon sijaan. Heidän ulosantinsa on uskomattoman röyhkeää ja tylyä tai sitten pohjattoman omahyväistä. Se on lattea totalitaristiklikki jota tyhmät bändit kumartaa. 80-luvun lopulla syntyi ensimmäinen bändisukupolvi joka oli joko suuniteltu mittatilaustyönä tämän klikin tarpeisiin tai omasta (tyhmästä) tahdostaan siihen asettunut.
 
Tää on yhteen tylsään totuuteen uskovien pönttöjen maa, jonka pönttöyden rockbisneksessä on itse rockbisnes sinetöinyt ilman vastaväitteitä. Asiat voivat muuttua sitten kun ilmaantuu todellisia haastajia myös bisneksen puolella eikä ainoastaan omakustanteitaan väsääviä originelleja, vaikka kiitos heille. Ja eihän sellaista tule koska rock on kuollut. Jos rock herää henkiin niin se tapahtuu mahdollisimman kaukana Suomesta (merialuleella jossain Uuden-Seelannin ja Antarktiksen välissä).

Rockin tulevaisuus taitaa valitettavasti olla vanhojen tyylien sekoittamista keskenään ja/tai tehdä pastissia jostain jo hyväksi havaitusta kaavasta. Tai siis noinhan se on jo nykyisin, itsekin pitkälti tätä läpsyttely- ja lämmittelyosastoa edustan. Se on hauskaa ja itseä sekä joitain marginaaliryhmiä viihdyttävää, mutta tuskinpa siitä sen isommaksi räjähdykseksi enää on.
 
Mitään ennenkuulematonta on kovin vaikeaa enää nykyisin keksiä ja tehdä, ja tuskin kovin montaa satunnaista musiikinkuuntelijaa kiinnostaa nykyisin jo saundimaailmoilla määritellyt genret - saati tietyn kitarasaundin määrittelemät genret. Uuden keksiminen haaroittuu koko ajan vain pienempiin uomiin ja joenhaaroihin, joita nykyinen alagenrelabyrintti edustaa.

Huomautettakoon vielä koska herkästi unohtuu: Vanhankin musiikin soittaminen hyvin on erittäin vaikeaa ja haasteellista. Tästä kertoo esimerkiksi todella hyvien Beatles-tribuuttibändien vähäisyys vaikka niitä biisejähän nyt yrittävät esittää jotenkin vaikka ketkä. Eikä 50-luvun jazziakaan nykypäivänä kovin moni soita edes suunnilleen yhtä hyvin kuin sitä silloin soitettiin, vaikka se on todellinen hyvän musiikin aarreaitta jonka konservointi on hyvin arvokasta.
 
Niin että vanhan toistaminen hyvin on sekin vaikeaa ja ansaitsee taiteen arvonimen. Sen sijaan se yleisempi tapa että luullaan tekevänsä jotain muuta vaikka apinoidaan vanhaa ja tehdään se vielä huonosti ei kai ole taidetta lainkaan.

Rockissa, niin kuin muussakin, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Aika turhaa spekuloida asiasta jonka tulevaisuuden muuttujat on tämän hetken tarkastelijalle tuntemattomia.

LaMotta: Rockissa, niin kuin muussakin, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Aika turhaa spekuloida asiasta jonka tulevaisuuden muuttujat on tämän hetken tarkastelijalle tuntemattomia.
 
Noin voi sanoa mistä tahansa ja eiväthän ne sitä paitsi tuntemattomia ole. Melkoisen suurella tarkkuudella voidaan sanoa miksi rock syntyi ja miksi se tapahtui juuri siellä kuin tapahtui. Myös kulttuurievoluutio, jos nyt sellaista on olemassa, on tuhlaavainen ja New Orleans olikin varsinainen tyylien runsaudensarvi - valtava määrä vihjeitä suuntaan sun toiseen ja vain pari johtaa lopulta tulokseen, uudenlaiseen itsenäiseen kulttuurimuotoon, jolla on oma elinkaarensa ja siihen kuuluva loppu.
 
Mielestäni on siis kaksi vaihtoehtoa jotka molemmat ovat epätodennäköisiä, rockin herääminen henkiin tai uuden rockin syntyminen. En löisi kovin paljosta vetoa kummankaan puolesta, vaikka eräänlaisena aivovoimisteluna näiden pohdiskelu onkin ihan kiinnostavaa.

velipesonen: Noin voi sanoa mistä tahansa ja eiväthän ne sitä paitsi tuntemattomia ole. Melkoisen suurella tarkkuudella voidaan sanoa miksi rock syntyi ja miksi se tapahtui juuri siellä kuin tapahtui. Myös kulttuurievoluutio, jos nyt sellaista on olemassa, on tuhlaavainen ja New Orleans olikin varsinainen tyylien runsaudensarvi - valtava määrä vihjeitä suuntaan sun toiseen ja vain pari johtaa lopulta tulokseen, uudenlaiseen itsenäiseen kulttuurimuotoon, jolla on oma elinkaarensa ja siihen kuuluva loppu.
 
Mielestäni on siis kaksi vaihtoehtoa jotka molemmat ovat epätodennäköisiä, rockin herääminen henkiin tai uuden rockin syntyminen. En löisi kovin paljosta vetoa kummankaan puolesta, vaikka eräänlaisena aivovoimisteluna näiden pohdiskelu onkin ihan kiinnostavaa.
 
Okei. Tuosta näkökohdasta tarkasteluna rock on jo osa musiikin historiaa. Vastaavaa spekulaatiota kuin se, että vieläkö 50-luvun detroitilainen autodesign kokee uusrenesanssin.

LaMotta: Okei. Tuosta näkökohdasta tarkasteluna rock on jo osa musiikin historiaa. Vastaavaa spekulaatiota kuin se, että vieläkö 50-luvun detroitilainen autodesign kokee uusrenesanssin.
 
Miksei paitsi mun mielestä ei, koska 50-luvun detroitilainen autodesign ei ole itsenäinen kulttuurimuoto eikä minusta mikään design voi koskaan ollakaan. Design on väistämättä jälkiviisautta, aisteja miellyttämään tai ärsyttämään tähtäävän valmiiksi kuolleen muodon pureskelua, paloittelua, kääntämistä ja kaulimista. Kun musiikki altistuu designille, se lakkaa olemasta musiikkia aivan ehdottomasti, siitä tulee osa designia tai arkkitehtuuria, aivan kuten haluatte. Arkkitehtuuri ja design merkitsevät kulttuurin kuolemaa joka tapauksessa. Se voi olla pintaa tai sitten painua ytimiin, jolloin kantaja katoaa elävien kirjoista.

velipesonen: Miksei paitsi mun mielestä ei, koska 50-luvun detroitilainen autodesign ei ole itsenäinen kulttuurimuoto eikä minusta mikään design voi koskaan ollakaan. Design on väistämättä jälkiviisautta, aisteja miellyttämään tai ärsyttämään tähtäävän valmiiksi kuolleen muodon pureskelua, paloittelua, kääntämistä ja kaulimista. Kun musiikki altistuu designille, se lakkaa olemasta musiikkia aivan ehdottomasti, siitä tulee osa designia tai arkkitehtuuria, aivan kuten haluatte. Arkkitehtuuri ja design merkitsevät kulttuurin kuolemaa joka tapauksessa. Se voi olla pintaa tai sitten painua ytimiin, jolloin kantaja katoaa elävien kirjoista.
 
Näkyvä ja tarkoituksenmukainen design on ikäänkuin jonkin kulttuuri-ilmiön nekrologi; se tiivistää ilmiön tiettyyn muotoon ja tiettyihin asioihin. Ei designia voi tehdä jos kulttuuri-ilmiön rajoja ja koko olemusta ei tunneta. Ja kulttuuri-ilmiön koko olemuksen voi nähdä vain sen päätyttyä ja loputtua, joten design tulee ilmiön kuoleman jälkeen.
 
Se, että kaupoista löytyy rock-tyylisiä vaatteita ja että rock-tyylistä on tullut osa valtavirtakulttuuria, kertoo jo itsessään rockin muuttumisesta designiksi ja instituutioiksi. Rock kuoli oikeastaan juuri silloin kun se löysi muotonsa ja designinsa. Ja nykyään rock on ikäänkuin tiettyihin mittoihin mahtuva huonekalun kaltainen vaaraton asia, mitä voidaan käyttää erinäisiin tarkoituksiin.