Kitarat: akustinen ›

mhs: Pikaisesti olen tuollaista testannut. Vaikutti, hinta huomioonottaen, oivalliselta peliltä.
 
Nyt on ihan pakko käyttää vähän normaalia enemmän palstatilaa, sen verran mieleenpainuva kokemus tässä on takana.
 
Ensinnäkin, kiitos tästä ketjusta! Olen tätä vuosien mittaan aina silloin tällöin käynyt lukemassa (monien muiden ketjujen ohella toki) ja saanut merkkikohtaisen informaation lisäksi myös hyvin yleishyödyllistä tietoutta. Voisin tähän oman tarinani suoltaa, ihan vaan jo senkin takia, että joku joskus tunnistaa itsessään samoja piirteitä ja mahdollisesti tekee kannaltaan mahdollisimman oivallisia valintoja. Tarina edetköön offtopichtavasti aasinsillan kautta takaisin ketjun varsinaiseen aiheeseen... ja valitettavasti olkoon aika pitkä.
 
Itse olen soittanut kitaraa aktiivisesti n. 20 vuotta, eli siitä asti kun täysikokoinen Landola mahtui jotenkuten syliin. Koskaan en ole mitään soittotunteja ottanut, mutta koska lapsuuden pitäjässäni ei muutakaan tekemistä ollut, soittelin kitaraa.
 
Ensimmäiset reilu 5 vuotta minulla oli soitossa isäni Landola (en muista mallia, joku nylonkielinen), sekä isoveljeni Vester -stratokopio. Jälkeenpäin ajateltuna tulin toimeen aika vaatimattomilla välineillä ja aika pitkään.. enkä edes osannut juuri muuta kaivatakaan, kun ei siellä korvessa ollut musiikkiliikettä jossa käydä tyyppaamassa, netistä puhumattakaan. Kansalaisopiston neliraiturilla äänittelin demoja tyytyväisenä. Sähkökitara-asiat ja niiden kehityskaari on oma aiheensa, mutta akustisen kitaran soittoura on edennyt verkalleen...
 
En nyt millään saa päähäni, mikä oli ensimmäinen oikeasti oma akustinen kitarani... saattoi olla Suzuki hummingbird.. "perintönä" sekin. Siitä oli joskus kaula katkennut ja puoli tökerösti korjattu. Raskassoittoiselta tuntui ja joku passiivimikkikin siinä oli. Annoin sen lopulta kaverille korvauksena lukuisista bänditreenimatkoista/bensakuluista spontaanisti, kun hommasin jonkun Ibanezin mikitetyn PF-sarjalaisen.
 
Akustisia kitaroita minulla on kotoa lähdön jälkeen vuodesta 2000 ollut yhteensä suunnilleen n. 10-15, etupäässä vaihtokaupoilla hankittuja, vähän sen mukaan mille milloinkin on ollut tarvetta. Vasta kolmisen vuotta sitten rupesin kiinnittämään enemmän huomiota soundiin. Jossain vaiheessa ostin muutamalla kympillä HB:n Jumbon, jonka sain ahkeran säätämisen jälkeen melkein vireeseen ja melkein pysymäänkin vireessä. Ja vanerikannestaan huolimatta se oli ihan ok soitin. Aika pian tuon jälkeen tuli kuitenkin ihan puhtaasti ergonomiasyistä tarvetta pienempikoppaiselle kitaralle. Siinä vaiheessa Rupesin ENSIMMÄISTÄ kertaa tutkimaan netistä (lähinnä muusikoiden.netistä) myös akustisen kitaran soundiin vaikuttavista asioista.
 
Pienen harkinnan ja testailun jälkeen päädyin silloin ostamaan DLX:sästä Walden CD670 -kitaran (D-mallinen, kokopuinen seetrikansi). Hinta oli jotain hieman yli 300euron luokkaa (siellä niitä vieläkin myydään). Tuota päätöstä en ole vielä katunut ja silloin testaamistani, budjettiini sopivista kitaroista tuo oli kirkkaasti paras. Tuolloisella testikierroksella kuitenkin ihmetytti se, että suurimmaksi osaksi tarjolla oli kitaroita, joissa on kuusikansi (on edelleen). Itselleni seetri tuntui sopivan paremmin.
 
Noh... tarina jatkuu...
 
...Waldenin soittotatsin ja soundin vuoksi en enää olisi halunnut keikoilla soittaa ihan halvimmilla elektroakkareilla. Halusin mikittää Waldenin, mutta muutamien yritysten (kitaraan suurempia jälkiä jättämättömien) jälkeen tuli sellainen olo, että hommaan itselleni uuden "akustisen akustisen" ja tuohon Waldeniin asennutan jonkun b-bandin 2-mikin systeemin. Akustinen akustinen saisi maksaa muutaman satasen ja sen olisi oltava pienempi, kuin D-koppainen.. eniten pidin sittemmin hankkimani Landolan (olisko FL-20tms) soittoergonomiasta... siis sellainen normiklasaria hieman pienempi nylonkielinen.
 
Seuraavaksi musakaman inventaario, käänteisessä tärkeysjärjestyksessä, eli pari kitaraa ja erinäinen määrä muuta silpettä myyntiin. Kävin taas kiertelemässä paikallisia (siis Tamperelaisia) musiikkiliikkeitä ja kartoittamassa tarjontaa.
 
Ahosen musiikilla oli yksi ainoa teräskielinen. En edes katsonut merkkiä, mutta halpa se ainakin oli, ja D-koppainen. Seuraavaksi kävelin Tampereen musiikkiin. Siellä yleensä asiantuntevaa palvelua saaneena vähän kummastutti, kun löysin kokopuisen L.R baggsin mikillä varustetun Ibanezin (joka sekin oli D-koppainen), joka olisi ehkä saattanut tinkimisen ja re-inventaarion jälkeen mahtua budjettiin. Myyjä laittoi piuhan kitaraan ja toisen pään... bassovahvistimeen. Lähdin pois.
 
Tammerpianossa oli muutama pienempikoppainen, mutta soololovea en halunnut. Ainoassa varteenotettavassa oli aivan järkyttävä soundi. Se oli kyllä varmaan tehty ihan tarkoituksella johonkin tiettyyn blues-juttuun sopivaksi. Siinä myös kaula tuntui oikeasti pölkyltä minun käteeni.
 
Tässä vaiheessa viimeistään huomasin myös, että kitarassa olevan "krumeluurin" määrä todella vaikuttaa hintaan aivan suoraan, eli krumeluurin kustannuksella säästetään sitten sounditekijöistä. Muutenkin ajatuksissa oli mahdollisimman raaka ja pintakäsittelemätön kitara - mattapintainen koppa ihan jo senkin takia, että kotistudiotouhuissa tulee todella kuuma, kun villapaita päällä joutuu tuohuilemaan.
 
Ympyrä sulkeutui ja muutaman kerran kävin DLX:ssä kokeilemassa niin mikitettyjä kuin mikittämättömiä Waldeneita ja Breedloveja. Soittotyylini on viimeisen parin vuoden aikana mennyt vahvasti Fingerstyle -suuntaan ja ajattelin, että seetrin lisäksi myös mahonki voisi olla hyvä kansimateriaali. Breedlove oli ainoa, jolla mahonkikantista tarjolla oli, eikä se toiminut minun käsissä. Waldenilta löytyi yksi hyvä pienikoppainen ja seetrikantinen yksilö (testasin kahta ja niiden ero oli huomattava!). Hinta tosin oli reilusti alhaisempi mihin olin varautunut, mutta koska kitara saundasi sen verran hyvältä, päätin, että sen varmaan ostan kun paremmalta soundaava menisi reilusti yli budjetin. Yön yli harkitsen ja huomenna ostan, ajattelin! Takki päälle ja...
 
...tarina jatkuu...
 
...sinne huoneen perälle oli paria päivää aikaisemmin tuotu myös erä Martineja. Olin päättänyt, että en ehdottomasti kokeile mitään budjettia ylittävää kitaraa (itsesuojeluvaisto). Martinien maineen tietäen oletin, että hinnat ovat joka tapauksessa reilusti budjetin yläpuolella. Siellä oli kuitenkin yksi pienikoppainen, juurikin tuo 000X1AE. Katsoahan kuitenkin saa? Kitara näytti juuri siltä, mitä olin ollut hakemassa. Ei edes otelautamerkkejä! Katsoin myös hintalappuja hämmästyin; 555€! hmm... Ajattelin vilkaista kitaraa nopeasti eikä käynyt mielessäkään että se olisi mikitetty. Budjetillani ei siis jäisi enää rahaa siihen Waldenin B-band -mikitykseen... lohduttelin itseäni, että tuollaisissa halvoissa Martineissa varmaan puolet hinnasta on pelkkää nimeä, joten ehkä jää vähemmän harmittamaan jos kokeilen ja tulen sitten huomenna ostamaan sen hyväksi toteamani Waldenin.
 
Ensinnäkin, kitara tuoksui puukäsityöluokalta :D Ihan mahtava fiilis. Mitään speksejä en ollut edes vilkaissut, kun vetäisin peukalolla sen kuuluisan E-duurin. Ja tässä kohtaa sivuhuomautus: En ole ikinä piitannut soittimissa mistään muusta kuin siitä, miten pystyn niillä itseäni ilmaisemaan. Ennakkoasenteeni Martinia kohtaan oli, kuten jo kirjoitinkin, ennemminkin sellainen "se on yliarvostettu/muotijuttu".
 
Niin - se E-duuri oli omalla kohdallani hienoin E-duuri mitä olen soittanut. Ensimmäinen ajatus oli: Voi vittu! Ei se hinta ollutkaan pelkkää nimeä. Nyt joudun joko hakemaan sen Waldenin kallella kypärin ja mikittämään vanhemman Waldenin, tai olemaan hetken ilman elektroakustista kitaraa, mikä on taloudellinen riski. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui huomattavasti paremmalta!
 
Tuo kitara siis yllätti jo ihan ensimmäisellä soinnulla. Bassoa, jota monissa D-koppaisissa on minulle liikaa ja jota kokeilemissani pienikoppaisissa Waldeneissa/Breedloveissa/muutamissa muissa hintaluokan kitaroissa ei ollut ollenkaan, oli tuossa Martinissa juuri sopivasti. Ja se oli napakka, semmoinen ryhdikäs.
 
Siinä hetken sormin soiteltuani totesin myös, että vaikka kansi oli kuusta, se toimii paremmin kuin muiden kitaroiden seetrit tai mahongit. Olkoon sitten niin. Kitara myös soi, vaikka sitä soitti hiljaa - itselleni ihan uusi kokemus. Yllätys oli melkoinen kun kaivoin taskusta plektran ja soittelin sillä. Aivan toiselta planeetalta kuin muut ehdokkaat.
 
Tulin kotiin aivan pyörällä päästäni. Voiko ero oikeasti olla noin suuri, vaikka kokopuuta on ainoastaan kansi, ja loput jotain mistä en ollut ikinä kuullutkaan.. vaikka olihan flattopguitar siitä tuossa ylempänä kertonutkin. Illalla sitten nettiä selaillessani, huomasin että kitarassa pitäisi myös olla jonkinsorttinen alkeellinen mikkisysteemi. En ollut huomannut.
 
Kun tänään menin kitaraa noutamaan, siellähän ne kaksi pientä nappulaa kaikuaukosta kurkistivat, kun oikeasta kulmasta katsoi. Patteria etsittiin myyjän kanssa pitkän aikaa ja se on ilmeisesti kiinnitetty kopan sisälle kitaran pohjaan.
 
Tämän kertomuksen ei ollut varsinaisesti tarkoitus suitsuttaa Martinia, mutta kyllä pieni pelko perseessä on, että seuraava kitarani maksaakin sitten jo hieman enemmän. Tosin, hetkeen tuskin sellaista kaipailen. Mikkikin oli paljon paremman kuuloinen kuin parissa muussa kitarassani ollut Fishman. Toisaalta, kiinnostaisi tietää miltä kitara soundaisi, jos tallaluun alta ottaisi sen pietsolätkän pois. Sitä kun oli oikeasti vaikea ymmärtää, että siellä edes sellaista on - niin selkeästi muissa kitaroissani sen olemassa olon olen kuullut (tai paremmin ollut kuulematta varsinkin sormisoitossa).
 
Kovasti kuitenkin kannustaisin kaltaisiani perheellisiä/pienituloisia soittajia käymään kokeilemassa tuon sarjan kitaroita, vaikka eivät kokopuisia olekaan. Samoin muistutan lukijaa ottamaan huomioon sen, että en ole kalleimpia Martineja koskaan kokeillut. Tayloreita sen sijaan olen, ja muutamia muita reilun tonnin kitaroita. Ja ihan pokkana väitän, että tuo yksilöni on paras jota olen kokeillut.