Kitarat: soittaminen ›

Tämä on kyllä erinomainen ja mielenkiintoinen aihe, joka koskettaa - uskaltaisin sanoa - kaikkia aloittelijoista maailman kovimpiin ammattilaisiin. Pieni rölötyksen käry uhoaa ketjun alkupään vastauksista, mutta mun mielestä tästä asiasta on kiva keskustella ihan vakavamminkin.
 
Itse toimin ammattimuusikkona ja treenaan edelleen paljon. Totta kai koko ajan yritän omaksua uutta materiaalia, hahmotustapoja yms, mutta ehkä kaikkein tärkeimmäksi treenikohteeksi on tullut kohtuullisen soittokunnon ylläpito, joka yritetään virittää huippuunsa aina ennen keikkaa, äänityksiä, harjoituksia jne. Hyvällä soittokunnolla tarkoitan sitä, että on soittajana iskussa fyysisesti, korvat toimii ja pää pelaa hyvin.
 
Kitara vaati soittajaltaan tarkempaa hienomotoriikkaa kuin moni muu soitin. Varmaan tämä on yksi päällimmäisiä syitä siihen, miksi kitaristien soittokunto tuntuu ailahtelevan enemmän kuin monilla muilla. Aina ei usean tunninkaan huolellinen lämmittely saa soittoa tuntumaan hyvältä. Useimmiten kylläkin. Toisina päivinä kaikki sujuu tuosta vaan. En tunne ihmisen fysiologiaa läpikotaisin, mutta luulen, että hermoston (lue: aivojen, ajatusten ja tunteiden) päivittäisellä heittelyllä on aika paljon tekemistä näiden ailahteluiden kanssa.
 
Ei tähän ongelmaan mitään yksiselitteisiä ratkaisuja ole. Mulle toimii monesti tunti neljäsosakomppia klikin kanssa - periaatteella "niin timessä etten kuule klikkiä" - sitten toinen tunti jotain "valmiiksi opeteltua" tavaraa (esim. joku plokattu soolo). Sillä saa tuon fyysisen puolen monesti hyvin auki. Ja siis tuollaista itselle läpikotaisin tuttua materiaalia, jossa voi vain keskittyä timeen, soundiin, dynamiikkaan yms.
 
..
Mentaalinen puoli on sitten erikseen. Se mitä mieltä olet omasta soitostasi, kuuluu aivan varmasti jossain kohtaa (mutta yleensä koko ajan) läpi soitostasi. Se, mitä ajattelet ja miten suhtaudut muiden soittoon, ei voi olla vaikuttamatta siihen, mitä ajattelet omasta soitostasi.
 
Tuota kannattaa miettiä ja tutkia vähän niitä omia reaktioita. Itse olen todella hyvä ja varoittava esimerkki ylikriittisestä musiikki- ja soittotuomarista. Tai olen ainakin ollut ja olen päässyt tai pääsemässä siitä hyvää vauhtia eroon. On aika epätoivoista yrittää nauttia omasta soitosta, jos maailmassa on vain kaksi kitaristia, jotka omasta mielestäni soittavat ääniä tarpeeksi hyvällä kvaliteetilla.
 
Parasta treeniä tähän on "opetella diggamaan musasta": opetella kuuntelemaan musiikkia (ennen kaikkea sellaista, josta ei oikeastaan ole pitänyt) musadiggarin avoimin korvin - ei muusikon analyyttisin korvin. Molemmat tavat ovat kyllä tärkeitä, mutta ammattitautina ilmenee tuon toisen puolen ylikehittymistä ja -korostumista.
 
Eräs mieleenpainunut keikkareissutarina puhukoot puolestaan:
 
Usean tunnin ajomatkan aikana kuuntelimme laina-autosta löytyneen nykyiskelmäkokoelman läpi varmaan kolmesti. Siis aivan kamalaa musiikkia. Me kuitenkin oltiin ns. ihan täysillä messissä. Olihan siinä jotain ihan hiton kovaa kamaa, heh, mutta kamalaa silti. No, aurinko paistoi ja kesä oli parhaimmillaan. Saatiin aikaiseksi kohtalaisin riehakas ja äärimmäisen vapautunut tunnelma. Korvat oli auki, ja kaikki kuulosti hyvältä, ainakin tuon kuuntelukokemuksen jälkeen. Oli todella hyvä fiilis mennä soittamaan, kun omissa korvissa kaikki kuulosti mahtavalta musiikilta. Aivan poskettoman hyvä keikka. Kiitokset siitä auton omistajan kokoelma CD:lle.
 
Aina pitäis saada sellainen fiilis ylle, että nyt ollaan soittamassa maailman parasta biisiä, oli kyse sitten mistä musasta tahansa. Itse saan ainakin hyvää latausta aina kun pääsen soittaessa tuollaiseen herkkään ja liikuttuneeseen tilaan. Toisaalta tässä voi olla vaarana se, että esitettävä musiikki on jotenkin liian henkilökohtaista, arvokasta ja pyhää, jolloin oma ajatusmaailma ei salli sille tulkinnanvapautta, mikä saattaa tuoda mukanaan ihan erityyppisiä estoja.
 
Itsevarmuus liittyy myös vahvasti näihin asioin. Sen tulee rakentua terveelle ja aidolle pohjalle toimiakseen, tai ollakseen murenematta tosi paikan tullen. Aika ristiriitaista, mutta soittaja tarvitsee juuri itsevarmuutta vapautuakseen omasta "egostaan" ja pystyäkseen siten keskittymään vain musiikin palvelemiseen soittotilanteessa.
 
Hmmm, aika sekava kokoelma omia ajatuksia, joista jokaisesta voisi kirjoittaa hyllymetreittäin. Toivottavasti keskustelu jatkuu!