Rock, pop, alternative ›

Minä! Itse asiassa paljoa muuta ei ole tullut viime aikoina kuunneltuakaan, Youtubesta bongatut pätkät viime kesän Brixton Academyn keikalta herättivät innostuksen uudelleen ja koko tuotanto on taas tullut kahlattua läpi ja sieltähän on löytynyt paljon sellaisia helmiä, jotka ovat edellisellä kerralla menneet täysin ohi..
 
Pinkerton on tietysti aivan kuningasrieska. En kyllä muista mitään toista levyä, jota kuunnellessa on ollut sellainen olo, että joku on ollut vakoilemassa meikäläistä, sen verran samaistumiskohteita lyriikoista löytyy. On se luojan lykky, että se Songs from The Black Hole-ooppera jäi aikoinaan hyllylle, koska levyn heikoimmat hetket (Getchoo, No Other One) ovat sieltä peräisin ja käsittääkseni levyn päätttävästä timanttisesta viiden suorasta yksikään ei kuulunut tuohon oopperaan. The Good Life on ehdottomasti paras orkesterin neliminuuttinen. Ja kyseisen sinkun kakkospuolelle aikoinaan haudattu Rachel Hadenin laulama I Just Threw Out The Love Of My Dreams tavoittelee myös mitallipalleja kyseisessä kisassa.
 
Debyytti ei ole koskaan pudonnut ihmeemmin ja Buddy Holly tuntuu nykyään lähes riippakiveltä,,, "ai se on se hassu onnenpäivät-bändi". Undone (The Sweater Song) kolahti vasta hiljattain ja tässä on yksi parhaimmista versioista siitä: http://www.youtube.com/watch?v=H0NpSq2DTIA
 
Vihreä älppy on taas ehkä enemmän sellaista "ihan kivaa"-poppista, turhan moni biisi menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hash Pipe on suurin poikkeama linjasta ja ehdottomasti levyn paras viisu. Ekstrabonukset vielä biisin tissejä ja paljasta pintaa-videosta..
 
Maladroitissa ote on edeltäjänsä raskaampi, mutta aika keskinkertaista materiaalihan siinäkin on. Dope Nose oli onnistunut singlevalita ja tässä on loistava liveversio basisti Scott Shrinerin vokalisoimana Japanista vuodelta 2005: http://www.youtube.com/watch?v=TWT3VgrlXJQ#t=13m04s . Love Explosion on mennyt aikaisemmin täysin ohi, mutta loistoraitahan sekin on (pieniä Locomotion-vaikutteita havaittavissa).
 
Make Believe ei sytyttänyt aikoinaan yhtään, Beverly Hills vitutti yli kaiken ja jäipä huomaamatta tälläinenkin helmi kuin Perfect Situation. Elisa Cuthbertin tähdittämä video on loistava, mutta enemmän putoaa tämä live-versio Lost-Hurleyn kanssa: http://www.youtube.com/watch?v=DQAmEmmFX9w . Muuten levyssä tympäisee turboahdettu äänimaailma, tuntuu että välillä mennään jo särölle. Päätösraita Haunt You Every Day melodramaattisuudessaan Weezeriä parhaimmillaan..
 
Punainen älppäri oli ilmestyessään todella kova pettymys, varsinkin kun Pork And Beans oli nostanut odotukset korkealle, mutta aikamoista paskaa oli narulle (kovalevylle?) tallentunut, Automatic, Thought I Knew, Everybody Get Dangerous, Cold Dark World.. siis ihan oikeasti, mitä vittua? Varsinkin kuin neljä deluxe-version bonuspiisiä (Miss Sweeney, Pig, King, The Spider) olisivat olleet perusalbumin ehdotonta parhaimmistoa. The Greatest Man That Ever Lived oli alkuun aivan käsittämätön setti, mutta jollain perverssillä tavalla sekin viehättää nykyään eri tavalla.
 
Raditude tuli ilmestyessään kuunneltua muutamaan kertaan Spotifysta, mutta kun Let It All Hang Out'ia lukuunottamatta pudonneet, niin aika laimealtahan se kuulosti. Kun on nettiä selannut, niin tämä taitaa olla inhotuin lätty bändin seuraajien joukossa.. ja ollaanhan tässä aika kaukana Pinkertonista. Can't Stop Partyingit menee kyllä yli hilseen ja pienoinen omaan näppäryyteen sortuminen on ehkä läsnä. 4-5 ok biisiä ja yksi killeri vie tämän kyllä ainakin Maladroitin Make Believen edelle.
 
Entäs Hurley sitten.. aika vähälle kuuntelulle on jäänyt. Vaikka nimimiehiä on ollut mukana biisinteossa, niin aika autopilotilla Desmond Childit, Linda Perryt sun muut ovat olleet, turhan paljon tyhjäkäyntiä on levylle mahtunut. Where's My Sex on musiikillisesti ehkä levyn paras raita, lyriikat ovat sitten mitä ovat. Ja jenkkien futismaajoukkueen kannatuslauluksi tehty deluxelta löytyvä Represent on kyllä yksi Weezer-suosikeistani.
 
Death to False Metalin setti ei kyllä putoa yhtään. Ei ole paljoa menetetty noissa raidoissa, Unbreak My Heart on ihan hauska, mutta siinä se.
 
Vielä voisi kirjoittaa B-puolista, demobiiseistä sun muista bonuksista, mutta eiköhän tämä riitä.. loppukaneettina voisi todeta, että on sitä elämää ollut Matt Sharpinkin jälkeen, vaikka monien mielestä bändi ei ole saanut mitään järkevää aikaan. Rasittavan epätasaistahan tuo tuotanto on ollut, mutta aina kun on ollut usko koetuksella niin tiskiin on lävähtänyt jokin Haunt You Every Day, Pork And Beans, Let It All Hang Out, Represent tai vastaava ja on palannut mieleen, miksi tämä bändi on parhaimmillaan niin mahtava kuin se on.
 
Palkitaan loppuun asti lukijat vielä bändin parhaalla biisillä, samaiselta Japanin keikalta kuin Dope Nosekin: http://www.youtube.com/watch?v=TWT3VgrlXJQ#t=26m58s