Kitarat: kitarakamat ›

jumara:
 
Ennen kaikkea tämä antaa aiheen tutkia putiikkivalmistaja-ilmiötä - huijaammeko myös itse itseämme? Soundaako jokin boksi törkeän hyvälle vain siksi, että se on kallis tai onnistuneesti stailattu? Tunnen muutaman soittajan, joiden spedulaudat maksavat enemmän kuin ajoneuvo, joilla keikoille pitäisi päästä. Entä onko tämä turhamaisuuden ja diivailun muoto kuten joillain henkilöillä vaatteiden kanssa? Tiedänpä melko kokeneen soittajan, joka osti käytetyn kitaran kera myyjän väittämien putiikkimikkien ja oli niin helvetin onnellinen soundista! Sittemmin kävi ilmi, että kitarassa oli muutaman euron arvoiset keraamiset halpiskitaran ensiasennusmikit..eihän niillä enää voinutkaan soittaa.
 
Huijaammeko itseämme? Ehdottomasti ja koko ajan. Ja tähän sortuvat ihan jokainen, ehdottomasti myös sivuunkirjoittanut. On kyse sitten oikeastaan mistä tahansa mitä teemme, näemme, kuulemme tai tunnemme, on ennakkokäsityksemme asiasta erittäin merkittävässä roolissa lopullisen muistijäljen ja tapahtumasta syntyvän ajatuksen muodostumisessa. Varsin yksinkertainenkin suggestiohoito on melko yksiselitteisesti todettu tehokkaaksi välineeksi kivunlievitykseen esimerkiksi hammaslääkärin vastaanotoilla, synnytysten yhteydessä ja jopa syöpäpotilaiden hoidossa. Samoin henkilö voidaan saada vannomaan käsi raamatulla kokeneensa fyyfistä kipua, esimerkiksi poltetta pelkällä suggestiolla. Noiden rinnalla se, että jotkut kitaramikit (mukamas) kuulostavat vähän erilaisilta on pikkujuttu.
 
Nämä ovat nopeasti keksimiäni ääriesimerkkejä siitä, miten helposti aistimme (ja siinä sivussa me itse) olemme huijattavissa. Mitä tulee ääneen ja esimerkiksi soittokamoihin, niin olemme varmasti huijattavissa ja myös huijaamme itseämme uskomaan erilaisia asioita.
 
Asiallisesti suoritetut sokktestit ovat melkoista murhaa noin pääsääntöisesti, mitä tulee kaikenlaisiin "vintageihmisiin" ja muihin "hifisteihin" alasta ja harrastuksesta riippumatta. Audiohifi lienee yksi surullisimmista tarinoista monen tonnin kaiutinkaapeleineen, joita kukaan ei sokkotestissä enää erotakaan halpahallin "15 metriä kympillä" piuhoista. Samoin eräässä laajassa AES:n testissä audioalan ammattilaiset, sitä opiskelevat sekä hifi-hörhöt yksi toisensa jälkeen epäonnistuivat erottamaan Super Audio CD tason materiaalin siitä perus CD:sta. Ja edelleen samoin järjestetyissä sokkotesteissä evät ammattilaiset ole pystyneet kovin vakuuttavasti erottamaan esimerkiksi ns. aitoa mikitettyä vahvistinta digi-digi-mallinnetusta. Eräänä ääriesimerkkinä vähän toiselta alalta BBC:n järjestämässä testissä viiniasiantuntijat epäonnistuivat sokkotestissä puna- ja valkoviinin erottamisesta toisistaan. Näitä esimerkkejä piisaa vaikka maailman ääriin asti.
 
Jotta saadaan mukaan vähän visuaaleja visuaalisille oppijoille, niin alla olevan linkin takaa löytyy käppyrä eräästä Harmanin (Harman-Kardon, JBL jne.) työntekijöille teetetystä testistä. Graafissa luettavissa eroja ihan perus kuuntelutestin ja sokkotestin eroista. Pistäkääpä merkille vaikka sellainen seikka, että "blind testing" osiossa heikoimmat pisteet saanut vempain sai "sighted testing" osiossa huomattavasti paremmat pisteet kuin "blind testingin" voittanut vempain. Nämä tyypit tekevät noita kaiuttimia työkseen, mutta mulahtavat silti aika totaalisesti kun ennakkokäsityksille ja brändiajattelulle annetaan pienikin mahdollisuus. Mutta tämä ei ole mitään uutta. Kaikki mulahtavat otollisissa olosuhteissa, niin aloittelevat kissanpennut kuin emeritusprofessorit.
 
http://tinyurl.com/m3z7n2
 
Nämä samat seikat pätevät aivan satavarmasti(tm) myös musaromppeisiin, oli kyse sitten kitaroista, vahvistimista, pedaaleista tai kazoo-pilleistä. Ja lukutaidottomille disclaimeriksi, että en väitä, etteikö kamoissa olisi eroja hyvään tahi pahaan (oli se sitten miten subjektiivinen käsite tahansa).
 
Rohkenen kuitenkin heittää seuraavanlaisen kenties kieltämättä melko provosoivan väitteen ilmoille: Suurinta osaa muusikon kamahankinnoissa näyttelee epävarmuus ja tästä aiheutuva pelko. Toistan. Suurinta osaa muusikon kamahankinnoissa näyttelee epävarmuus ja tästä aiheutuva pelko.
 
Ne isot ja itsensä laadukkaina tavalla tai toisella establisoineet merkit, mallit, brändit jne. poistavat tätä epävarmuutta ja pelkoa koska, niin, no koska kuluttaja yksinkertaisesti uskoo ja luottaa siihen mielikuvaan ja valmistajan/valmistusmet8odin jne/tms. nimeen laadun takeena. Ja tiettyyn pisteeseen asti tämä on ihan järkevää toimintaa. Tosin monesti näitä mielikuvia sitten perustellaan itselleen mitä moninaisimmin syin ja suggeroidaan melkoinen laatukiima päälle kuuntelemalla jotain youtube videoita. Ihminen on hyvin lahjakas keksimään erilaisia hyvältä kuulostavia perusteita irrationaalisille preferensseilleen. Sieltä nousee kummasti pinnalle usko "varmasti laadukkaisiin puihin" ja vastaaviin seikkoihin. Tai päinvastoin usko muiden vaihtoehtojen heikkoudesta vedoten ties mihin syihin. Ja eipä sillä, saahan ne ajatukset ja mieltymykset olla miten henkilökohtaisia tahansa, mutta vähän heikolla pohjalla on kun niitä lähdetään julistamaan universaaleina satavarmuuksina.
 
Itse en oikein keksi mitään muuta järkevää selitystä esimerkiksi sellaiselle täällä m. netissä (ja monilla monilla muilla forumeilla) jo vuosia pyörineelle ilmiölle, jolloin aina vuorollaan muutama erilainen kama & roipe on sitä, mitä porukka toisilleen suosittelee. Joskus se ehdottomasti paras "aloittelijan kitara" oli Yamahan Pacifica, sittenmmin Ibanezin RG350, nykyään kaiketi Squierin Classic Vibet. "Ensivahvistinten" puolella ollaan liikuttu Tech 21:n kymppivattisesta Microcubeihin ja nyttemmin Blacktareihin. Nakkaan kanalinnulla päähän kaikia, jotka väittävät, että moinen rinkiinkuseskelu on rationaalisella pohjalla ja väitän, että kyseessä on nimenomaan malliesimerkki siitä, millaisia itseään ruokkivia ilmiöitä epävarmuus ja sopiva suggestio saavat aikaan.
 
Lopuksi. Suurin ongelma musakamoissa on asiallisen ja luottettavan informaation puute. Roipejournalismi on lähinnä mainosrahoitteinen vitsi.