Studiotyöskentely ›

Kalmo:
Kokeneille tuo ei ole tietenkään mikään ongelma ( eikö se nyt ole selittämättäkin selvää??). Vaan kun täällä tosi iso osa kirjoittajista ja kysyjistä on melko kokemattomia, eikä ole lähelläkään sitä pistettä, että tuotteet lähetetään ammattimasteroijalle.
 
Jos siis otat valmiin tymäkäksi editoidun rumpusoundin, ja sitten viimeisessä vaiheessa kompuroit koko miksausta tylysti, jotta saisit "kaupallisen" volyymin tuotteeseen, niin on ihan mahdollista että ko. rumpusoundi tykkää kyttyrää tästä viimeisestä kompressoinnista/limitteristä ja muuttuu ihan muuksi, mikä oli tarkoitus.
 
Se voi kyllä aiheuttaa ongelmia sille ammattimasteroijallekin, jos se on pinnassa eikä siedä enää lyttäämistä. Masteroijalle kun lähetetään yleensä stereomiksaus, ja yksittäisten instrumenttien soundien muuttaminen ei silloin ole kovin yksinkertaista.
 
Toteamus, ettei oikeaa rumpalia oikein äänitettynä voita mikään, on tietysti tosi, mutta arki on kovaa ja kyllä ammattilaiset käyttävät rumpuVST:tä päivittäin kaupallisiin (kin) tuotoksiin. Tai...hiphopissa ja vastaavissa aito rumpali saattaa usein olla enemmänkin taakka..:o)
 
Masterointia se on sekin, että masteroija toteaa ettei raidalle tarvitse tehdä mitään. Silloin pitää kyllä olla hemmetin varma siitä, että oma kuuntelu (ja näkemys) on paras mahdollinen. Mielellään jättäis kuitenkin vähän tilaa tehdä magiaa vielä loppumetreillä, jos siihen on mahdollisuus - mutta kuten totesit, täällä iso osa tuotannoista on itse loppuun asti saateltavia demoja tai vastaavia.
 
Kommenttini oikean rumpalin korvaamattomuudesta oli sekä suoraan sydämestä että provokatiivinen. Täällä on moneen kertaan nähnyt kuinka varsinkin alkutaipaleella olevat yhtyeet haluavat jopa ihan tietoisesti korvata oman, ehkä ei niin huipun rumpalinsa koneella kun tehdään sitä esikoisäänitettä, luulossa että tasaisen tappava mekaaninen taimaus on parempi kuin sen elävän kannuttelijan kiilailu, sleepailu ja harhaiskut. Tää on musta pelottava ajatus, koska se tarkoittaa että otetaan "hyvän yhtyesoiton" esikuvaksi band-in-a-box -tyylinen gridiin pakotettu tasaisenpurskea massa jossa jokainen isku jytisee just yhtä äärimmilleen ja haamunuotit loistavat poissaolollaan. Mutta jos jokainen isku on yhtä jytäkkä, lopputulos on vain kovaäänisempää maksamakkaraa - volyyminupista kääntäen siitä tulee hiljaista maksamakkaraa, kun taas muuttuva dynamiikka asettaa ääripäät joiden välillä pelataan joka ikisellä kuuntelukerralla.
 
Kvantisoidun materiaalin asettaminen luonnollisesti elävän materiaalin edelle niin levy- kuin livetilanteissa on ollut kasvava trendi ainakin viimeiset 10 vuotta. Oletetaan, että yleisölle on tärkeämpää kuulla toisinnus levystä kööreineen ja torvineen, tärkeämpää kuin todistaa sitä ihmettä että kappale kasvaa tyhjästä neljän soittajan voimin, ihan noin vain. Yhä useammalla keikalla mulle tulee olo, että kun katson lavalle päin, odotan lavan laitaan ilmestyvän tekstityksen ja ehkä oikeaan yläkulmaan televisioyhtiön logon. Silloin mua ihmetyttää, miksi ylipäätään olen täällä tennarit savessa, keskellä humalaisia teinejä, miksen istu kotona sohvassa ja nauti showsta tv-ruudulta kun kerran odotettavissa ei ole mitään oikeaa yllätystä, riskinottoa ja yhtyetelepatian ihmettä?
 
Kun avaan televisiosta minkä tahansa musiikkikanavan, minulla on suurempi mahdollisuus kuulla musiikkia joka on koottu saksilla ja teipillä oikean kappalekokonaisuuden läpi tarinaa kertovan innoittuneen sävellystyön sijaan. Ymmärrän, että tracker-polven kasvatit eivät näe mitään syytä miksi I-IV-V rakenteen viimeisen soinnun pitäisi olla septimi. Mutta jotenkin kaipaan sitä sointujen rakenteeseen piilotettua melodialinjaa jonka pitäisi poukkoilla eteenpäin ja kehittyä läpi kappaleen. Intensiteettiä ja suvantoja osataan laittaa edelleen, mutta liian usein kuulostaa siltä kuin ainoa muutos olisi moottorin kierrosluvussa kun kaasupoljinta painaa ja vaihdetta vaihtaa, transponointia oikean melodian sijaan.
 
Huonoimmallakin rumpalilla musiikki väistämättä keskustelee. Jokainen osallistuu siihen omien kykyjensä mukaan. Jos musiikissa ei ole sisäistä vuorovaikutusta, kuuntelemme yhden henkilön standup-esitystä bändin sijaan. Se voi olla se mitä tahdotaan - kukaan ei odota ryhmätyön henkeä yhden hengen visiota toteuttavilta sooloprojekteilta, mutta se ei ole sitä mikä yhtyeen perustamisessa on vahvuus. Yhtye ei ole yksi artisti, vaikka nykyaikainen sopimuskäytäntö usein pyrkii ainakin paperilla roolittamaan yhtyeen tekijöihin ja statisteihin.
 
No niin, kylläpä taas etäännyin aiheesta, mutta tuntuu hyvältä saada tämäkin sanotuksi.