Musiikin teoria ja säveltäminen ›

1) Kvinttipinosta saamme näppärästi sekunti- ja kvarttiharmonioita: esim c-g-d.
2) Renessanssipolyfoniassa vältetään kvartteja, paitsi soinnun (siis oikeastaan vallitsevan harmonisen tilanteen) sisäisenä intervallina. Siinä terssit ja sekstitkin ovat epätäydellisiä konsonansseja, joita ei käytetä sävellyksen alussa tai lopussa.
3) Yläsävelsarjan perusteella on ihan näppärä kokoilla kolmi- ja nelisointua, erityisesti siis septimisointuja. Mollikolmisoinnut eivät ole yhtä yksinkertainen juttu: niiden konsonanssia voi lähteä etsimään siitä, että sen sävelillä on yhteinen yläsävel tasavireisessä viritysjärjestelmässä.
4) Kvinttipinojen ongelmana on vielä pythagoraan komma: 12 kvinttiä ei vastaa laajudeltaan 7 oktaavia. Ongelma aktualisoituu lähinnä silloin, kun sointu on todella laaja. Sama tosin koskee tasavireisen ja yläsävelsarjan mukaisen terssin välistä eroa. Sen voi helposti huomata soittamalla tasavireisellä soittimella kolmisoinnun, jonka ylinnä soi soinnun terssi vähintään kaksi oktaavia (ja terssin...) perussäveltä ylempänä.
 
Musiikinteoria on aina mietityttänyt muusikoita. Vuosisatojen saatossa on käytetty eriaisia viritysjärjestelmiä, joita aikanaan on pidetty hyvin soivina ja sittemmin takerruttu niiden ongelmiin. Terssiharmoniat siis perustuvat yhtäältä siihen, mikä ilman suurempaa vatvomista kuulostaa hyvältä ja toisaalta myös teoreettiseen pohdintaan.
 
Ylipäätään musiikinteoriaan ja sen ilmiöihin on syytä suhtautua tietynlaisella kunnioituksella. Vaikka monesta käytännöllisesti orientoituneesta muusikosta koko teoria on lähinnä kiusantekoa, se kuitenkin kuvaa kohtalaisen tarkasti niitä soivia ilmiöitä, joita käytännön soittoniekka useimmiten noudattaa. Teoriaa ovat vuosisatain saatossa kehittäneet erinäiset lahjakkuudet, ja sen tunteminen helpottaa kummasti säveltämistä ja sovittamista. Siitähän teoria on kuitenkin kiva, että sen kanssa ei tarvitse halkaista päätään. Jos päästelee Suurista toivelaulukirjoista iskelmiä ilmoille, on jotakuinkin tarpeetonta vaivata itseään pythagoralaisella kommalla. Sen voi jättää pianonvirittäjän murheeksi.

Tersseillä (ja seksteillä) on tosiaan hyvä tasapaino luonteen ja konsonanssin välillä. Se lienee syy niiden suosimiseen harmonioiden muodostuksessa.
 
Toinen asia on kuitenkin se, miksi soinnut halutaan esittää terssipinoina. Ilmeisesti teoriaa olemassaolevan musiikin pohjalta luotaessa huomattiin, että yleisesti käytetyt kvartti + terssi ja terssi + kvartti -yhdistelmät voitiin järjestää uudelleen terssi + terssi -muotoon.
 
Itse suhtaudun melko nuivasti tähän terssipinoajattelun suosimiseen. Nimittäin sointujen opettaminen näin on johtanut siihen, että erityisesti populaarimusiikissa terssi- ja kvinttikäännöksistä on tullut melkoisen harvinaisia ja harmonia on siis köyhtynyt.
 
Toisekseen on selvää, että monet soinnut eivät tähän kehykseen mahdu, mikä saa ne näyttämään turhaan jotenkin vaikeammin lähestyttäviltä. Sekstisointujakaan ei ole pakonomaisesti pyritty palauttamaan septimisointujen terssikäännöksiksi (esim. F6 -> Dm7/F ja Am6 -> F#7-5/A). Se ei vain ole luontevaa. Ihmisen kuulo ei tee äänestä Fourier-analyysia ja sitten etsi mahdollisuuksia vääntää taajuuksista terssipinoja.