Rock, pop, alternative ›

Alunalkajiinhan tämä prokkis lähti kait siitä, että DC ja John Lord fiilistelivät tekevänsä jotain yhdessä ja Riku saatiin jo siinä kohdassa pulssille. Mr. Lord siirtyi kuitenkin taivaalliseen orkesteriin ja sitten homma tyssäsi Blackmoren ja DC:n välillä, syitä varmaan saa arvailla. Sen jälkeen DC lähti viemään hommaa WS:n kautta, on ainakin näissä viedojutuissaan kovasti tuonut esille sitä, kuinka kunnioittaa Lordia ja Blackmorea sekä sitä, että sai olla parikymppisenä näiden maestrojen opissa. Siitä saa tietysti tingata, mitä järkeä tämmöisen levyn tekemissä on. Itse en tyrmää, kyllä nämä biisit olis livenä huikea kokea.

Burn kuultavissa täällä
 
https://youtu.be/q7UxOrBb0Is

HaloOfFlies: Burn kuultavissa täällä
 
https://youtu.be/q7UxOrBb0Is
 
Todella jämäkkä esitys. Odotukset levylle senkun paranee.

J.Hollström: Todella jämäkkä esitys. Odotukset levylle senkun paranee.
 
Aika jämäkkää kuunneltavaa, kun jokainen filli menee ns. väärin. Ei tuo mitään lisäarvoa teokseen (Stormbringer nyt ei ollut aivan toivoton, ja muutenkin muudiltaan istuu nykyaikaiseen rumpusoundiin, studiotuotantoon jne. paremmin).
 
Väliosaan sävelletty uusi neoklasari-soolopohja on suorastaan hävettävän huono: lähdetään nyt siitä, että olisi tarkoitus "parannella" sellaisen kaverin biisiä, joka on ollut esikuvana mm. Yngwie Malmsteenille.

Janus: Aika jämäkkää kuunneltavaa, kun jokainen filli menee ns. väärin.
 
Kommenttisi on suoraan j-anuksesta, mut suotakoot. Eihän tossa mikään mene väärin, se on vaan uusi versio kappaleesta.

HaloOfFlies: Burn kuultavissa täällä
 
https://youtu.be/q7UxOrBb0Is
 
Surullista.

Todella surullista. Jaksoin sooloihin asti.
 
Tässä ei ollut mitään. Ei yhtikäs mitään. Modernia muovisoundia ja turbomunattelua oli tungettu tämänkin klassikkosävellyksen turhaakin turhempi uusintaluenta pullolleen.
 
Pahiten kolasi rumpali (Aldridge?). Jäykempää soittoa saa hakemalla hakea.
 
Ei näin.

Kyllä näyttää siltä että jää Purple Album ostamatta tässä osoitteessa... Eipä nuo biisit parane sen enempää nykykonsteilla kun ne kerran aikanaan on kunnolla tehty. Ainut poikkeus tähän asti oli Fool For Your Loving Slip Of The Tonguella...

Ainut poikkeus tähän asti oli Here I Go Again 1987:llä...

Loijaa: Here I Go Again 1987:llä
 
Crying in the rain myös.

locoloco: Crying in the rain myös.
 
Kaikki nuo huonompia kuin originaalit.

StJerky: Kaikki nuo huonompia kuin originaalit.
 
Samaa mieltä.

No olipa tosiaan hirvittävää skeidaa tuo Aldridgen soittaminen tolla Burnilla. Miten helkkarissa ovat tollasta päästäneet käsistään???

Aloin heti diggaamaan enemmän kun tuli näitä mnet-asiantuntijakommentteja.

Kaikin puolin kauhiaa toi Burn. Melkein tekisi mieli sanoa, että ite olisin soittanut rumpuosuudet Aldridgeä paremmin, tosin enemmän alkuperäisen version hengessä, joka ei tuota versiota olisi kyllä pelastanut. Mikään ei olisi...

Velli: Kaikin puolin kauhiaa toi Burn. Melkein tekisi mieli sanoa, että ite olisin soittanut rumpuosuudet Aldridgeä paremmin, tosin enemmän alkuperäisen version hengessä, joka ei tuota versiota olisi kyllä pelastanut. Mikään ei olisi...
 
No mikset sä sit soittanut?

Mä en ihan ymmärrä tätä Aldridgen osuuden dumaamista.....ymmärän kyllä jos se ei pärjää vertailussa alkuperäiseen, mutta ihan looginen raita tuo on. Paice veti jazzmeiningillä, ja sinänsä ylittämättömästi.
 
Aldridge vetää painotukset siihen, mihin itekki ajattelen niiden tossa tsibaleessa tulevan. En tiedä, mitä jengi taas kerran miettis, jos ei olis ikinä kuullu alkuperäistä.

sirdickyj: Mä en ihan ymmärrä tätä Aldridgen osuuden dumaamista.....ymmärän kyllä jos se ei pärjää vertailussa alkuperäiseen, mutta ihan looginen raita tuo on. Paice veti jazzmeiningillä, ja sinänsä ylittämättömästi.
 
Se orggis rumpuraita on vedetty jossain piripäissään adhd-meinigillä ihan överiksi. Ei semmosta kannata lähtee matkimaan. Tässä uusioversiossa on tähän tyyliin sopiva rumpalointi.

Minusta tuo uusi Burn oli ihan kuunneltava. Mitä järkeä lähteä tekemään kopiota alkuperäisestä? Toki välillä tuotanto oli vähän raskaan kuuloista, mutta oli tuohon ihan vaivaa nähty. 8/10

Pitkän linjan WS-fanina ahdistaa niin, että on pakko avautua.
Coverdalen tekemisissä on ollut jo pitemmän aikaa melkoinen rahastuksen maku. Ääni menee jatkuvasti heikommaksi, keikat lyhenevät, samalla kun yleisön laulatukset ja kitara/rumpusoolot pitenevät. Livelevyjä on tullut viime vuosina sellaisella tahdilla että minkäänaista musiikillista perustelua niille kaikille on vaikea löytää. Good to Be Bad ja erityisesti Forevermore olivat hyviä levyjä, mutta nekin taisivat olla suurimmaksi osaksi Aldrichin ansiota.
 
Aldrichilla oli omat maneerinsa, mutta mies istui tyylinsä ja tekniikkansa puolesta bändiin loistavsti, ja oli ilmeisesti biisinkirjoittajanakin Coverdalelle tärkeä kumppani. Nyt kun Doug ei ole enää bändissä, niin nyky-Whitesnaken heikkoudet ovat entistä selvemmät: 1. Coverdalen ääni ei enää riitä tämän tyyppisiin biiseihin, 2. uusia biisejä ei näytä enää syntyvän ja 3. Reb Beach on aina ollut mielestäni täysin väärä kitaristi bändiin. Stormbringer ja Burn ovat molemmat aikamoista kuraa, hengetön bändi ei puhalla näihin klassikoihin minkäänlaista yritystä ja DC raakkuu aina vain heikommalla äänellä. Ei näistä alkuperäisiä parempaa toki olisi voinut tullakaan, mutta jotenkin näissä ei ole edes minkäänlaista aitoa yritystä tai ilmavuutta. Molemmista biiseistä välittyy lähinnä muovinen ja hengetön kuva. Beach näyttää saavan nyt enemmän tilaa kun Aldrich on lähtenyt ja soolot ovat yhtä hirveitä kuin aina. Reb on tehnyt hienoa jälkeä Wingerissä, mutta jotenkin miehen soolot Whitesnakessa ovat olleet aina biiseistä irrallisia räpellyksiä joissa ei ole päätä eikä häntää. Tekniikasta se ei voi olla kiinni, jotenkin kaveri ei vain istu tämän tyyppiseen musiikkiin. Hoekstrasta en osaa sanoa mitään, mutta Aldrichin saappaita on vaikea täyttää.
 
Koko Purple Albumissa haisee pahasti raha. Lordin ja Blackmoren kanssa tällainen projekti olisi ollut toki perusteltu, nyt tuntuu että Coverdalen eväät on yksinkertaisesti syöty, mutta mies ei suostu antamaan periksi. Onhan tämä masentava loppusuora hienolle bändille, varsinkin kun DC:llä voisi hyvinkin olla vielä annettavaa toisentyyppisessä ilmaisussa. Esim. akustinen levy tai paluu Restless Heart -tyyppiseen matskuun voisivat toimia vielä hyvinkin. Pelottaa ajatellakin millaisia tulevat keikat ovat. Brian Tichy saa ainakin tehdä taustalauluissa täyden päivätyön. Purple Albumin lisäksi vedetään varmaan ne rasittavimmat radiohitit (Here I go Again, Is This Love) ja keikka kestää sen 1,5 tuntia sooloineen.