Media ja viihde ›

Ässäpari : Hermann Graf & Alfred Grislawski
 
Saksalaiset Hermann Graf ja Alfred Grislawski palvelivat Luftwaffessa hävittäjälentäjinä toisessa maailmansodassa. Erittäin taitava ja värikäskin lentäjäkaksikko taisteli itärintamalla Hävittäjärykmentti 52:n 9. lentueessa. Karaya-lentue oli sodan menestyksekkäin lentue, mutta samalla myös kenties koko Saksan asevoimien epäsotilaallisin yksikkö. Hermann Graf saavutti ensimmäisenä lentäjänä 200 ilmavoiton merkkipaalun, mutta joutui itsekin usein palaamaan kotikentälle seulaksi ammutulla hävittäjällään.
 
Hiukan hupaisa näyte eräästä tapauksesta:
 
Grislawski pyöritteli päätään, kun hän kuuli Grafin valittavan kuinka vaikeaa oli löytää neuvostoliittolaiskoneita alasammuttavaksi.
 
Suss päätti auttaa Grafia, ja hän sai melko epätavallisen ajatuksen. Hän laittoi muutamia SS:ltä saatuja suklaapatukoita pieneen pakettiin ja kiinnitti siihen käsinkirjoitetun lapun, jossa luki seuraavasti:
 
"Vastapuolen toverit, kutsumme teidät kurvatappeluun Donin suiston yläpuolelle Rostovista etelään huomenna keskiviikkona klo 12:00, korkeus 6000 metriä. Lupaamme tulla vain kahdeksalla koneella, te voitte tulla niin monella kuin haluatte. Horrido! Ystävällisin terveisin, vihollisenne "
 
Sitten Graf ja hän pudottivat sen Neuvostoliiton hävittäjätukikohtaan - aivan kuin pienen joululahjan.
 
Seuraavana päivänä, jouluaattona, Suss, Graf ja Grislowski suorittivat partiolennon Donin suiston yläpuolella, mutta neuvostohävittäjiä ei ollut ilmassa.

Harry Potter -saaga
 
Monta kertaa luettu, mutta viime kerrasta joku +5v aikaa niin piti lukea jälleen. Ekan kirjan alussa luulin jo jonkun aikaa että olen jo liian vanha näille, mutta nopeasti meni tunne ohi. Joillain osa-alueilla yhä ylivoimaisen parhaita kirjoja mitä lukenut.
 
10/10

Luoja vai Lentokone: Hävittäjälentäjä Günther Lützowin elämä ja kuolema.
 
Nuori Günther Lützow pohti ryhtyäkö papiksi vai sotilaaksi. Upseerisuvun poika valitsi sotilaan uran. Lützow oli eräs nuorukaisista, jotka 1930-luvulla saivat hävittäjälentäjän koulutuksensa Luftwaffen salaisessa koulutuskeskuksessa Lipetskissä, Neuvostoliitossa. Nämä ensimmäiset nuoret hävittäjälentäjät muodostivat Luftwaffen ytimen niin Espanjan sisällissodassa kuin toisessa maailmansodassakin.
 
Esimerkillinen ja arvostettu Lützow oli eräs Luftwaffen ilmasotataktiikan kehittäjistä ja suurimmista johtajista.Sata ilmavoittoa saavutettuaan Günther Lützow siirrettiin esikuntatehtäviin, joissa hän riitaantui pahoin Luftwaffen ylimmän johdon kanssa. Suoraselkäinen Lützow joutui lopullisesti sivuraiteelle johdettuaan hävittäjälentäjien kapinaa Hermann Göringiä vastaan. Tämän jälkeen Lützow siirrettiin merkityksettömiin tehtäviin ennen paluutaan hävittäjäkoneen ohjaimiin. Huhtikuun 24. päivänä 1945 hän katosi ikuisiksi ajoiksi sotalennolla Messerschmitt Me 262 -suihkuhävittäjän ohjaimissa.
 
Teoksen lähdeaineistona käytetyistä Günther Lützowin rehellisistä päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeistä saadaan ainutlaatuinen kuva Luftwaffen johtamiskulttuurista ja ilmavoimien sisäisestä tilasta paineiden kasaantuessa sodan loppua kohden. Monien muiden lailla myös Günther Lützowille velvollisuudentunto ja rehellisyys osoittautuivat ylitsepääsemättömän raskaaksi taakaksi.
 
Kaikki lukemani Kurt Braatzin kirjoittamat hävittäjälentäjien elämänkerrat on olleet hiukan raskaita lukea koska hänellä on tyylinä täyttää kirjaa kohdehlön elämään liittyvien ihmisten tarpeettoman pitkillä kuvauksilla.

Stephen Kingin the Dark Tower-kirjasarja tuli tässä saikulla lukaistua läpi. Joskus 2004/2005 luin läpi ensimmäisen kerran (silloin suomeksi), mutta nyt sitten englanniksi. Onhan se melko huikea kirjasarja, vaikkakin jossain vaiheessa alkaa melko häröilyä olla meno jo. Mutta tykkäsin edelleenkin kyllä.

Itärintaman Hävittäjäsotaa - Peter Duttman.
 
152 ilmavoiton Messerschmitt-ässän itärintaman muistelmat. Kohtuullisen värikkäästi kirjoitettu.

Hävittäjälentäjänä Loppuun Saakka - Norbert Hannig.
 
Norbert Hannigin kirja on piristävä kertomus toisen maailmansodan ilmataisteluista. Kirja on poikkeuksellista luettavaa, sillä tekijä kuuluu ikäluokkaan, joka saapui rintamapalvelukseen toisen maailmansodan puolivälissä. Vain harvat hänen ikätovereistaan ehtivät saavuttaa eloonjäämiseen tarvittavan kokemuksen, ja kun lisäksi tarvittiin myös roppakaupalla onnea, on selvää että Hannigin kirja on mielenkiintoista luettavaa.
 
Hannig saapui Leningradin rintamalle Hävittäjärykmentti 54:ään alkuvuodesta 1943. Hän lensi aluksi Messerschmitt Bf 109:llä ja myöhemmin Focke-Wulf Fw 190:llä. Hannig yleni lentueenpäälliköksi ja saavutti kaikkiaan 42 ilmavoittoa. Sodan kaoottisina viimeisinä kuukausina hän palveli Adolf Gallandin JV 44:ssä, jolla oli kalustonaan Messerschmitt 262 -suihkuhävittäjät.

Kapteeni Teräs - Suur-Isänmaa. Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
 
Minulla on viehtymys kaikenlaiseen erikoisen kämäiseen roskaan, ja aika ajoin tartun kirjoihin, joita kohtaan ei voi järin paljon odotuksia asettaa. Tästä syystä innostuin kovastikin, kun löysin Kapteeni Teräksen Suur-Isänmaan, joka on 1918 kirjoitettu sci-fi -romaani. Ja on nimittäin hämmentävää roskaa.
 
Päähenkilö on nuori insinööriopiskelija Paavo Orri, joka on värväytynyt jääkäriliikkeeseen. Tarina lähtee liikkeelle Saksasta, jossa Orri on hakemassa taisteluoppia voidakseen käyttää sitä Suomen hyväksi. Tästä edetään Suomeen tekemään myyräntyötä Venäjää vastaan ja sisällissotaan. Tämä on kirjan nykyisyys.
 
Kirjan tieteisosuus löytyy sieltä menneisyyden puolelta. Insinööri Arvid Waren on kehittänyt 1800-luvulla erikoisen metallin, jonkin sortin seoksen, joka koostuu pääosin vedystä. Se on kevyttä, kovaa mutta muovailtavaa ja kaikin puolin erikoista ainetta. Venäjän vallan alla Waren on kuitenkin salannut keksintönsä. Venäjän kätyrit ovat saaneet siitä vihiä ja Waren vangitaan, kunnes hän pakenee maasta palatakseen myöhemmin takaisin salanimen turvin. Erinäisten käänteiden ja sivuhenkilöiden myötä Orri tutustuu Warenin keksintöön ja alkaa järjestellä sen hyödyntämistä Suomen hyväksi. Tämä tarkoittaa mahtavan sotajoukon varustelemista vasta itsenäistyneen Suomen valtion turvaksi.
 
Kirjan viimeinen osuus sijoittuu tulevaisuuteen. On vuosi 1946 ja Suomen kuningaskunnassa on sisäistä kuohuntaa. Saksalaiset keinottelijat ovat kurittaneet Suomen kansaa ja saksalaislähtöinen kuningas on epäsuosittu. Itärajan lähellä tapahtuu pieni kansannousu, joka kukistetaan sotavoimin. Venäjä käyttää tilaisuutta hyväkseen, tulkitsee sotavoiman läsnäolon uhitteluksi ja koettaa kiristää Suomea. Poliitikot suhtautuvat asiaan varovaisuudella, mutta kenraaliksi noussut Orri kääntää heidän päänsä ja lopulta Suomi hyökkää Venäjän kimppuun.
 
Kirjan viimeiset sata sivua on käytännössä kuvausta Suomen sotamenestyksestä. Ja sitä kyllä riittää, koska salaperäisen ihmemetallin avulla sotajoukon ovat ylivoimaisia: Ratsumiehet eivät ampuneet, mutta kauhukseen ryssät huomasivat, ettei heistä kaatunut juuri kukaan ja että he nopeasti lähenivät. Käsigranaateilla oli parempi teho, joku ratsu suistui nurin ja omistaja sai turvautua jalkoihinsa. Mutta se oli jo myöhäistä. Useissa paikoin ratsumiehet olivat jo ennättäneet yli haudan ja kuolemattomina kuin jumalat he ruiskuttivat surmaa satulainsa konekivääreistä. Suomen hyökkäysvoimat etenevät Pietariin, jonka he valloittavat. Seuraavaksi kaupungin väestö karkotetaan, jota jo pian osittain kadutaan: juopottelevia sotilaita varten kun olisi pitänyt jättää kaupunkiin niitä venäläiskaunottaria. Taidegalleriat, museot ja tehtaat tyhjennetään. Huonekalut ja muu käyttökelpoinen kama lastataan ja viedään Suomen maaperälle, jonka jälkeen Pietari poltetaan maan tasalle. Tässä vaiheessa englantilaiset hyökkäävät sotalaivoillaan Suomen rannikkokaupunkien kimppuun. Ne upotetaan ja hyökkäys kostetaan terroristityyppisellä siviilipukuisten sotilaiden tekemällä tuhopolttohyökkäyksellä Lontooseen. Englanti alistetaan. Saksan kansa on niin vaikuttunut suomalaisten menestyksestä, että haluaa osittain liittyä Suomeen. Viro otetaan osaksi Suomea. Ulkomainen aines kitketään Suomen puolustusvoimista. Lopulta saavutetaan rauha, jossa Venäjä ja Englanti maksavat suuret sotakorvaukset Suomelle. New York Times kirjoittaa uudesta eurooppalaisesta suurvallasta. Kirjoituksessa mainitaan, että uusi valtatasapaino Euroopassa on tuonut maanosan lähelle aseidenriisuntaa ja kestävää rauhaa. Tarina päättyy häihin Luolakosken kartanon salaiseen luolaan, joka on ollut kirjan monien tapahtumien keskeisenä paikkana ja josta ihmeellinen metallikin on saanut alkunsa. Päähenkilöiden jälkikasvu on menossa naimisiin. Rauhan aika on alkanut, onni kukoistaa ja Orrin suuri tavoite on vihdoin toteutunut. Siinä sivussa hän on kasvanut koko kansan palvomaksi suurmieheksi.
 
. . .
 
Kirja jätti minut hämmentyneeksi. Pyrin lukemaan tällaisia kirjoja myötäkarvaan. Yritän eläytyä kirjoitusaikaan ja kirjoittajan motiiveihin. Kiinnostukseni tällaisiin kirjoihin on kulttuurihistoriallista, eikä sillä ole sinänsä väliä, vaikka kirja olisi huono. Pasifistina ja antifasistinakin pystyn silti löytämään tällaisesta protofasismia edustavasta kirjasta oman viehätyksensä, tai ainakin kiehtovuutensa. Tämän kirjan kanssa alkoi tehdä jo hankalaa, oli suoraan sanottuna sen verran hämmentävää paskaa, etten oikein tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Tavallaan kirjan alkuosassa oli ihan kelpoa seikkailukertomusta. Ei kapteeni Teräs mikään mestariluokan kirjailija ollut, mutta sinänsä kyllä asiansa osaava. Loppua kohden Teräksen kostofantasiat kävivät jo vähän turhan sakeaksi kulttuurihistoriallispainotteiselle lukuasenteellekin.
 
Niin, mielestäni kirjassa on ensi sijassa kyse kostofantasiasta. Tutustuin jonkin verran kirjoittajan, oikealta nimeltään Jalmari Karan, näkemyksiin. Hän oli aktiivinen valkoisten puolella ja muun muassa johti Kouvolan joukkoteloituksia. Hänen muista kirjoituksistaan kävi ilmi, ettei hän vihannut punaisia suomalaisia eikä olisi halunnut teloittaa heitä, mutta piti sitä välttämättömänä Suomen tulevaisuuden kannalta, koska kommunismi eli punainen rutto oli saastuttanut heidät. Sen taudin hän katsoi olevan poistettavissa vain verta vuodattamalla. Selvästi Kara kuului siihen fanaattisesti Venäjää ja tulevaa Neuvostoliittoa vihaavaan oikeistojoukkoon. Hän ennakoi, että idästä tulee vielä ikävyyksiä. Kyllähän Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliitto osoittautuivat vähintäänkin ongelmalliseksi naapuriksi, en siinä väitä ollenkaan vastaan. Ongelma tässä on etenkin kirjan loppupuolella läpitunkevan raskas fanaattisuus, kostomentaliteetti ja suorastaan julma suhtautuminen erimielisiin. Olen tutustunut fasismin nousuun Euroopassa juuri taiteen ja kirjallisuuden saralla aika ajoin jo vuosien ajan. Tämä kirja asettuu juuri siihen asenneilmastoon ja taide-elämässäkin jonkinlaista roolia näytelleeseen aatteelliseen juopaan, josta myös Hitler ponnisti. Kirjan ihanneihminen on herkkä ja tunteva, mutta tunteikkuutensa kurissa pitävä kurinalainen ja luonteeltaan teräksinen mies, joka armottomasti muovaa kansojen kohtaloa taiteilijan tapaan, koska kohtalo vaan vaatii sitä. Orrikin on paitsi kylmä sotilas, myös looginen insinööri ja ammattimainen pianisti, jonka tulkinta Beethovenin Für Elisestä saa konserttiyleisön kyynelehtimään.
 
En suosittele kirjaa kellekään paitsi jos kämäinen paska tai 1900-luvun alun protofasistiset liikehdinnät kulttuurin saralla kiinnostavat. Tai jos on kovan luokan sci-fi -harrastaja. Tässä ollaan nimittäin tieteiskirjallisuuden laita-alueella, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Kirja on protofasistinen, rasistinen, militaristinen, kirjallisilta ansioiltaan parhaimmillaan keskinkertainen ja kannessa on hakaristi. Tavallaan kiinnostava, mutta pohjimmiltaan se ei ole enempää kuin reilu neljäsataa sivua selvästi jonkin sortin sotapsykoosista kärsivän insinöörin kostofantasiointia.
 
2/5
 
muok. Ai niin, pitikin vielä laittamani yksi lainaus kirjasta:
 
Puolialastomat äidit kantoivat pienokaisiaan käsivarsillaan ja juoksivat kuin raivottaret hajanaisin hapsin. Kaduilla virtasi paksu, mustanpunainen veri, joka sekaantui hiekkaan ja muodostui hirvittäväksi, tahmeaksi velliksi tarttuen jalkoihin. Irtautuneita käsiä, ruumiinosia ja löyhkääviä sisälmyksiä oli kaikkialla, maassa ilmassa, portailla, puhelinjohdoista riippumassa. Ihmisiä kuoli sadoittain ja henkiinjääneet kiipeilivät mielettömän kauhun vallassa yli ruumisröykkiöiden, jotka vielä olivat lämpimiä, liikehtiviä ja höyrysivät tulipalojen kaameassa kajastuksessa. . . . Toiset repivät tukkaansa ja kirkuivat, tulipunaisina kasvoiltaan, toiset löivät rintoihinsa ja huusivat jumalan nimeä, toisen ulvoivat kuin eläimet. Jotkut olivat istuutuneet portaille tai särkyneiden ajopelien jäännöksille ja nauroivat ääneen, suu ammollaan, katseessa jäykkä tylsyys ja lasimainen kiilto. Muuan nuori tyttö suuteli sulhastaan, joka lepäsi katukivityksellä muodottomaksi ruhjoutuneena, yhä uudestaan ja uudestaan, hymyillen onnellisen näköisenä. . . . Ja Kansallispankin portailla istuen puolialaston äiti imetti verentahraamaa, kuollutta lastaan, jolla ei enää ollut jalkoja, edestakaisin ruumistaan heiluttaen.
 
En tiiä saatana.

Messerschmittit Sisilian Yllä - Johannes Steinhoff.
 
Johannes Steinhoff kertoo kirjassaan Saksan ilmavoimien viimeisistä päivistä Sisilian puolustuksessa kesä-heinäkuussa 1943. Saksalaiset joutuivat taistelemaan monikymmenkertaisesti ylivoimaista vihollista vastaan vailla toivoa menestyksestä. Silti päivä toisensa jälkeen Steinhoff lentäjätovereineen nousi taivaalle Messerschmitt Bf 109 -hävittäjillään torjumaan Lentävien linnoitusten laumoja ja alati parveilevia liittoutuneiden hävittäjiä. Katkeran lisänsä taisteluihin toi Saksan ilmavoimien komentajan Hermann Göringin syytökset saksalaislentäjien pelkuruudesta.
 
Johannes Steinhoff ampui alas 176 viholliskonetta toisessa maailmansodassa. Sodan jälkeen hän toimi Saksan ilmavoimien komentajana ja NATOn sotilaskomitean puheenjohtajana. Steinhoff kuoli vuonna 1994.

Pekka Laine - Suomalaiset sähkökitaristit
 
Kuuntelin äänikirjana. https://kirja.elisa.fi/aanikirja/suomalaiset-sahkokitaristit
 
HUOM! Tarvitsen sisällysluettelon!
 
Jos joku omistaa kyseisen kirjan fyysisenä niin voisitko lähettää valokuvan sisällysluettelosta, kiitos!

JG26 - Kanaalin Ässät.
 
Hävittäjärykmentti 26 on toisen maailmansodan maineikkain saksalainen hävittäjäyksikkö, josta liittoutuneet käyttivät lempinimeä "Abbevillen pojat". Auringon suunnasta syöksyvät keltanokkaiset hävittäjät herättivät vastustajissa niin pelkoa kuin kunnioitusta. Rykmentin menestys perustui taitavaan johtamiseen ja tarkkaan harkittuun taktiikkaan. JG 26:ta komensi sen menestyksen huipulla legendaarinen Adolf Galland, joka mieluiten johti miehiään Messerschmitt-hävittäjänsä ohjaamosta. Hän valoi alaisiinsa taisteluhengen, joka kesti tulevien vuosien koettelemukset.
 
Taistelu lännessä alkoi kuitenkin sodan pitkittyessä vähitellen vaatia veronsa. Kokeneet yksikönpäälliköt kaatuivat ja haavoittuivat, ja heidän tilalleen tuli entistä nuorempia ja kokemattomampia lentäjiä. Kaikesta huolimatta JG 26 taisteli peräänantamattomasti sodan loppuun asti. Toivottomaltakin tuntuvassa tilanteessa vihollisen kimppuun käytiin aina kun voitiin. Rykmentin lentäjät saavuttivat yli 2700 ilmavoittoa, mutta menettivät omistaan yli 700 miestä. Tämä on heidän tarinansa. Kirjaa varten Donald Caldwell perehtyi arkistoihin Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa ja haastatteli yli viittäkymmentä JG 26:n veteraania. Hävittäjärykmentti 26:n vaiheet ovat pienoiskoossa kuin koko Saksan sotakoneiston tarina menestyksen päivistä aina katkeraan tappioon

Myrskylintu - Hermann Buchner.
 
Maataistelulentäjänä itärintamalla ja suihkuhävittäjälentäjänä valtakunnanpuolustuksessa.
 
Maataistelulentäjä ja hävittäjä-ässä on harvinainen yhdistelmä; Hermann Buchner on yksi heistä. Vieläkin hämmästyttävämpää on hänen selviämisensä hengissä sodan kurimuksesta. Buchnerin kertomuksesta käy hyvin ilmi kuinka onnekas hän oli selvitessään sodasta hengissä - valtaosa hänen lentäjätovereistaan ei selvinnyt kertomaan tarinaansa. Hänen muistelmansa ovat ainutlaatuinen yhdistelmä rauhanajan koulutusta Itävallan ilmavoimissa, liittymisestä Luftwaffeen, raskaista maataistelulennoista itärintamalla Focke-Wulf Fw 190:n ohjaimissa sekä viimeisistä epätoivoisista yrityksistä torjua liittoutuneiden pommikonelautat Me 262 -suihkuhävittäjällä. Buchner saavutti urallaan 58 ilmavoittoa, joista 12 suihkuhävittäjillä.

Sittenkin Ässä - Anton Wöffen
 
Anton Wöffenin hävittäjälentäjän ura vastaa varmasti monien muiden Luftwaffen hävittäjälentäjien vaiheita. Valmistuttuaan hävittäjälentäjäksi Wöffen komennettiin JG 27:ään Afrikkaan, missä vaikeat olosuhteet vaativat veronsa. Wöffen loukkaantui useita kertoja pakkolaskuissa ja tullessaan alasammutuksi. Sitkeyden ja peräänantamattomuuden ansiosta hän kuitenkin aina palasi ilmaan. Viidennen ja viimeisen ilmavoittonsa hän saavutti maaliskuussa 1945 viimeisellä sotalennollaan, joka päättyi amerikkalaisten sotavankeuteen. Anton Wöffenin muistelmateos on rivilentäjän humoristinenkin kertomus Luftwaffen lentäjän arjesta.
 
Eräs ote kirjasta:
 
"Heiligenbeilissä sattui vielä mukava tapaus ilmailumielessä. Eräänä hyvin myrskyisenä sunnuntaipäivänä ilmestyi äkkiä Storch torin yläpuolelle. Sillä saattoi lentää 40 tai 50 kilometrin tuntinopeudella ja startata sekä laskeutua mitä pienempiin paikkoihin. Jos vastatuuli oli samaa luokkaa, se pysyi ilmassa käytännössä paikallaan maahan nähden. Tuona päivänä oli niin kova tuuli, ettei pienillä koneilla olisi saanut lentää. Kun Storch oli torin päällä, veti ohjaaja hitaasti kaasua pois ja pienensi nopeutensa minimiin. Ensin kone jäi ilmaan paikalleen ja lensi sitten jopa taaksepäin. Vastatuuli oli niin voimakas, että se ylitti koneen nopeuden ja painoi siten Storchia taaksepäin. Se oli outoa katseltavaa."

Anu Kaaja: Katie-Kate.
 
Lainasin tämän kirjastosta, koska odotan Anun uusinta romaania jonossa. Tässä on hyvää läppää.
 
"Katie-Kate on oikeastaan enemmän satiirinen ja feministinen manifesti kuin koherentti romaani. Kirjan juonella ei oikeastaan ole väliä Katie-Kate tulee Helenin ja Rogerin elämään, viettää siellä hetken ja poistuu mutta kirjalla on paljon sanottavaa.
 
Anu Kaajalla on paljon painavaa sanottavaa prinsessaunelmista, valta-asetelmista, patriarkaatista ja pornoteollisuudesta. Asiaa vyöryy niskaan tahdilla, joka voi olla hengästyttävää ja, jos ei ole tottunut rivouksiin, häkellyttävää."

Tuomoo: Ilkka Remes - Kotkanpesä
 
Tulipa tämäkin lukaistua alkuviikosta. Ei yllä lähellekään Remeksen parhaiden kirjojen tasoa, ja tapahtumat olivat melkoisen ennalta-arvattavia. Poikkeuksellista oli, että "toiminta" oli säästetty viimeisille parillekymmenelle sivulle, ja kirjassa tuntui olevan paljon kohtia, joissa ei tapahtunut oikein mitään. Ja jälleen lopetus oli samanlainen kuin aikaisemmissakin kirjoissa, eli yhtäkkiä vaan kaikki on ohi ja elämä jatkuu. En tiedä, vähän vaisuksi tämä jätti. Ei tämä toki huonoin Remeksen kirja ollut, mutta kaukana parhaimmistosta. Keskitasoa ehkä niukasti kuitenkin.
 
Tuli tartuttua ensi kertaa varmaan 15 vuoteen Remekseen ja lukaistua tämä läpi. Täytyy yhtyä Tuomoohon, ei tämä oikein lähtenyt kunnolla. Sinänsä tuo vaihtoehtohistoriaskenaario, jossa Natsi-Saksa on voittanut toisen maailmansodan ja piti puolta Eurooppaa hallussaan Suomen ollessa kiltti YYA-toveri, oli hyvin pohjustettu ja ihan kiinnostava, mutta mikään muu ei sitten ollut. En tiedä pettääkö muistikuvat, mutta henkilöhahmot olivat jos mahdollista vieläkin ohuempia kuin aiemmin lukemissani Remeksissä ja toimintakin jäi sen verran laimeaksi että ajoittain lukeminen oli jo puisevaa. Tässä olisi ollut ihan hyvät ainekset pätevään mitä jos -tyyppiseen trillerin, jos Remeksen rinnalla joku muu olisi ollut kirjoittamassa tarinaan draaman ja toiminnan.
 
E: kirjassa oli Tuomo-niminen hahmo, ja kun muistelin että Tuomoo on muutenkin Remeksiä lukenut ja arvostellut tänne, niin huvitti kun luin tuon nimen kirjassakin aina Tuomooksi :D

Bullitt: Tuli tartuttua ensi kertaa varmaan 15 vuoteen Remekseen ja lukaistua tämä läpi. Täytyy yhtyä Tuomoohon, ei tämä oikein lähtenyt kunnolla. Sinänsä tuo vaihtoehtohistoriaskenaario, jossa Natsi-Saksa on voittanut toisen maailmansodan ja piti puolta Eurooppaa hallussaan Suomen ollessa kiltti YYA-toveri, oli hyvin pohjustettu ja ihan kiinnostava, mutta mikään muu ei sitten ollut. En tiedä pettääkö muistikuvat, mutta henkilöhahmot olivat jos mahdollista vieläkin ohuempia kuin aiemmin lukemissani Remeksissä ja toimintakin jäi sen verran laimeaksi että ajoittain lukeminen oli jo puisevaa. Tässä olisi ollut ihan hyvät ainekset pätevään mitä jos -tyyppiseen trillerin, jos Remeksen rinnalla joku muu olisi ollut kirjoittamassa tarinaan draaman ja toiminnan.
 
E: kirjassa oli Tuomo-niminen hahmo, ja kun muistelin että Tuomoo on muutenkin Remeksiä lukenut ja arvostellut tänne, niin huvitti kun luin tuon nimen kirjassakin aina Tuomooksi :D
 
Olen yhden Remeksen lukeut, Ruttokellot. Se oli vankilassa hetken aikaa mulla ainoa kirja, joten vain siitä syystä ei jäänyt kesken.

Walter Wolfrum - Tuntematon pakollinen. Hävittäjä- ja taitolentäjänä 1923-2009.
 
Walter Wolfrum taisteli Luftwaffessa helmikuusta 1943 sodan loppuun. Tulikasteensa hän sai "sataysin" ohjaimissa Krimillä JG 52:n 5. lentueessa. Wolfrumin taival hävittäjälentäjänä ei ollut lupaava. Hänet ammuttiin alas kolmasti ja hän haavoittui kahdesti ennen kuin hän saavutti ensimmäisen ilmavoittonsa.
 
Walter Wolfrum kirjoittaa tapahtumista kaunistelematta ja rehellisesti. Hän myöntää auliisti, että ilman kyvykkäitä ja harkitsevia esimiehiä hän olisi todennäköisesti päätynyt tappiotilastoihin jo pian Krimille saapumisensa jälkeen. Onni oli kuitenkin mukana sodan loppuun asti. Hänet ammuttiin alas kaikkiaan kaksitoista kertaa.
 
Wolfrum saavutti 137 ilmavoittoa 423 sotalennolla ja hänet palkittiin ritariristillä. Sodan jälkeen Walter Wolfrum menestyi kilpataitolentäjänä.
 
"Tieteelliset tutkimukset hyvin kokeneiden lentäjien keskuudessa osoittavat, että lennettäessä pilveen täydelliseen asennontajun menetykseen siihen liittyvine alassyöksyineen tarvitaan aikaa vain kaksi ja puoli minuuttia."

Messerschmitt Bf109 ja Saksan sotatalous - Hannu Valtonen.
 
Kerrotaan mm Saksan sodan rahoittamisesta velalla. Vertaillaan sodan osapuolten lentokoneiden hintoja Me109ään. Konetyypin historiaa sekä merkitystä Saksalle ja Suomelle. Tietoteos.

Kalle Päätalo - Iijoen kutsu
 
Alkaa juoni hiljalleen tiivistymään, kun sarjaa jäljellä alle 10 osaa.

WALTER SCHUCK - Pudotus!
Hävittäjälentäjänä Jäämerellä ja valtakunnanpuolustuksessa.
 
206 ilmavoitollaan hän lukeutuu 15:n yli 200 pudotusta saaneen huippupilotin joukkoon.
 
Schuckilla, frankelholzilaisen hiilikaivostyöläisen pojalla, oli päähänpinttymä lentämiseen jo poikasena, ja ura urkeni astumalla 16-vuotiaana vapaaehtoisena Luftwaffen riveihin. Hän palveli ensin länsirintamalla Tanskassa, mutta tammikuussa 1942 tuli komennus Pohjois-Norjaan Jäämerelle hävittäjärykmentti 5:n, Eismeerin, riveissä. Siinä Schuck lensi helmikuuhun 1945 saakka.
 
Arktisissa oloissa Schuck alkoi näyttää huippumiehen kykyjään taisteluissa venäläisten kasvavaa ylivoimaa vastaan. Hän keskittyy ilmataistelujen kuvaamiseen. Olosuhteet ilmenevät hyvin myös kirjan kuvituksessa. Älyttömän tuntuisia tilanteita riitti myös kenttäoloissa, milloin ammuskeltiin läpi seinien naapurikämppään, milloin uhiteltiin muuten vaan.
 
Schuck kertoo myös hullunhauskan episodin lomalaisjunasta, jossa viinanhimoinen suomalaismosuri tyhjensi väkisin lentäjän hiusvesipullon yhdellä huikalla ja kiitteli kovasti. Jäämerenlentäjien "sekalaisen sakin" mainetta riitti vielä keväällä 1945 Saksan viimeisessä puolustuksessa.
 
Viimeiset viikot Schuck lensi JG 7Windhund-rykmentissä Me-262-suihkuhävittäjällä harventamassa amerikkalaispommikonelauttoja. Sota päättyi vihollistulitusta seuranneeseen laskuvarjohyppyyn. Venähtäneet nilkat lopettivat lennot.
 
Sodan jälkeen Schuck ystävystyi alasampujansa Joe Peterbursin kanssa. Schuck uskoo Peterbursin pelastaneen hänen henkensä, sillä sodan lopussa kaatumisen todennäköisyys olisi ollut yhä suurempi.
 
Kirjan laaja kuvaliite kattaa niin saksalaisten, venäläisten kuin amerikkalaistenkin kalustoa sekä Schuckin yksiköiden tunnuksia.

Viholliskosketus - Julius Meimberg.
 
Julius Meimbergin poikavuosien unelma oli hävittäjälentäjän ammatti, ja nuori purjelentäjä onnistui myös toteuttamaan haaveensa. Jule kertoo muistelmissaan kuinka innokkaasta hävittäjälentäjästä kasvoi kokenut ja harkitseva johtaja - esikuva nuoremmille, aivan kuten Meimbergin omat esimiehet olivat hänelle itselleen olleet.
 
Meimberg ei kerro sankaritarinoita. Sen sijaan hän selostaa elävällä kerronnalla ja huumorintajun siivittämänä hävittäjälentäjien arkipäivää menestyksistä katkeriin tappioihin. Julius Meimberg ei myöskään sorru arvioimaan sotavuosien tapahtumia nykypäivän näkökulmasta, vaan antaa tapahtumien puhua puolestaan. Hänen tarinansa tuo sodanaikaisen ilmapiirin ja ajatusmaailman kouriintuntuvan lähelle.
 
'Jule' on palannut muistiinpanojensa ja sotavuosien pariin vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen. Kulunut aika ja henkinen välimatka ovat tuoneet tarinaan sellaista kypsyyttä ja tarkkuutta, jota löytyy vain ani harvoista elämäkerroista. Tästä syystä Julius Meimbergin muistelmateos lukeutuu ehdottomasti sotakirjallisuuden klassikoihin.
 
Julius Meimberg lensi Messerschmitt Bf 109- ja Focke-Wulf Fw 190 hävittäjillä Kanaalin rintamalla, Välimerellä ja valtakunnanpuolustuksessa Hävittäjärykmentti 2:ssa ja 53:ssa. Hän saavutti 53 ilmavoittoa yli 600 sotalennolla.