Studiotyöskentely ›

Peter Gabriel on entinen Genesis-laulusolisti jolla on ollut ihan kohtuullisen menestyksekäs sooloura. Robbie Robertson oli lauluntekijänä The Bandissa 60-70-luvuilla ja on sittemmin tehnyt soololevyjä. Bob Dylan on entinen Traveling Wilburysin jäsen, jolla on kans ollut jonnimmoinen sooloura 8-)
 
Lanoisin omat soololevyt ovat todella hienoja.
 
No siis jonkinlaista rockkia ainakin on siis mukana.

jPekka:
Epäilemättä totta, vaikka yleensä biisille tekee hyvää se, että se ei _kuulosta_ siltä että siinä olisi (montaakaan) kaikua.
 
Noin.
 
Ja tämähän saavutetaan (mun mielestäni) helpoimmin sillä, että koko ajan pidetään mielessä sellainen tavoitteena oleva kuviteltu "soiva tila", ja suhteutetaan joka ikinen kaiku ja delay siihen.
 
Ja tuoreessa Electronic Musicianissa kertoi tuottajaguruni Daniel Lanois, ettei ole käyttänyt kaikulaitteita lähes viiteentoista vuoteen.
 
Siinä mielessä on vaarallista sanoa noin, että kaikki äänityksessä kuuluva tilahan on kaikua, tavallaan. On ihan makuasia, haluaako sen kaiun tehdä sijoittamalla huoneeseen ambienssimikin vai vääntämällä napista, viemällä kaiuttimen ja mikin rappukäytävään vai laskettamalla konvoluutiota.
 
Ei sillä, etteikö asia olisi selvä sulle, mulle tai D. Lanois'lle, mutta joillekin täällä musiikki tapahtuu inline-prosessina, ikäänkuin käymättä välillä raikkaan ulkoilman kautta
:-)
 
PS. joku kysyi miten pärjätä mopokoneellaan, kun kaiut pitää laskettaa raitoihin valmiiksi. Mun vastaukseni on: käytät luultavasti ihan liikaa kaikua. Mieti etukäteen joka ikinen delay jonka haluat kuulla biisissä, olipa kyseessä kitarasoolon loppu tai laulajan säkeen viimeinen fraseeraus, ja laske delayt vain niille kohdin - ja tarkalleen oikeassa taimissa! Reverboitavia (kiva uudissana eiks je?) asioita voit ohjata oman "kaikumiksauksen" (kaiutettavimmat asiat kovimmalla) omalle raidalleen ja kaiuttaa sen. Useimmiten kaiku/tila on parhaimmillaan kuin liimaa, joka sitoo soittimet yhteen - jos kaiku alkaa kuulua, on se verrattavissa siihen kun liima pursuaa ulos saumasta.
 
Miksauksen olis syytä kuulostaa jo ihan valmiilta, sellaiselta että sen kehtaisi viedä tarpeen vaatiessa masterointiin jo sellaisenaan, ennen kuin aletaan avata yhtään isompia ja kuuluvampia tiloja. Sittenkin niitä tulee helposti liikaa. Muista, että kaiku tekee musiikista aina vähemmän ärhäkästä, vie voimaa niiltä iskuilta.
:-)
 
Kivi

Koneen nuhaisuuden takia täytyy prosessoida aina raitakohtaisesti ja niihin kun ei enää tehdyn muutoksen jälkeen voi vaikuttaa, se kaiku on siinä raidassa halus tai ei.
 
Heikkotehoinenkin kone jaksaa useinmiten soittaa monia raitoja samanaikaisesti jos ei tarvitse samalla rasittaa prosessoria efektien laskemiseen. Sähän voit prosessoida soittimille omia efektiraitoja joista ei kuulu mitään muuta kuin vaikkapa vain kaikua. Silloin sun on helppo ihan vaan tasoja säätämällä vaikuttaa kaiun määrään.
 
Ja tämähän saavutetaan (mun mielestäni) helpoimmin sillä, että koko ajan pidetään mielessä sellainen tavoitteena oleva kuviteltu "soiva tila", ja suhteutetaan joka ikinen kaiku ja delay siihen.
 
Paitsi silloin kun se kaiku on osa soundia. (Kyllä mä tiedän Kivi, että sä tiesit tämän.) Niin kuin esim. tässä meikäläisen viimeisessä tekeleessä: http://www.mikseri.net/music/play.php?id=199899&type=hi

Paitsi silloin kun se kaiku on osa soundia.
 
Jep. Tästä päästäänkin filosofiseen keskusteluun siitä, missä kohti biisi loppuu ja soundi alkaa, tai toisinpäin.
 
:-D

Siinä mielessä on vaarallista sanoa noin, että kaikki äänityksessä kuuluva tilahan on kaikua, tavallaan. On ihan makuasia, haluaako sen kaiun tehdä sijoittamalla huoneeseen ambienssimikin vai vääntämällä napista, viemällä kaiuttimen ja mikin rappukäytävään vai laskettamalla konvoluutiota.
 
Ei sillä, etteikö asia olisi selvä sulle, mulle tai D. Lanois'lle, mutta joillekin täällä musiikki tapahtuu inline-prosessina, ikäänkuin käymättä välillä raikkaan ulkoilman kautta
 
Juu, toki, olet erittäin oikeassa. Odotinkin että joku puuttuisi tuohon kommenttiin - ja mainitsisi vielä, että Daniel-setä on vielä kovin innokas käyttämään luonnollisten tilojen lisäksi myös _viiveitä_...

Jep. Tästä päästäänkin filosofiseen keskusteluun siitä, missä kohti biisi loppuu ja soundi alkaa, tai toisinpäin.
 
Se rajakohta on siinä, kun joku keksi että tulee paljon parempi saundi kun hakkaa vastakkain piikiviä kuin hiekkakiviä 8-)

Saako olla sitä mieltä että soundi on yksi biisin osatekijöistä ja luo näin osaltaan biisin akustiskosmeettista kasvoa? Yleisesti, onnistunut ja persoonallinen kautta linjan löytyvä soundi on tärkeää bändin/soittajan/laulajan omata. Efektit ovat tärkeässä osassa soundin tekijöinä.
 
Jotku käyttää vähän, jotku paljon ja jotku enemmän. Jotku on absolutisteja. Jotku on sitä mieltä et jotku käyttää liikaa. Jotku taas et jotku ei käytä tarpeeksi.
 
Joten Fuck Jotku.
 
Ei se Jotku tiedä mikä on soittajan oma soundi, sen tietää soittaja. (toivottavasti)

Ei se Jotku tiedä mikä on soittajan oma soundi, sen tietää soittaja. (toivottavasti)
 
Paskat ne soittajat mitään tiedä. Luulevat tietävänsä, kun eivät paremmasta tiedä.
 
Näin sanoo soittaja.

Bob Dylan on entinen Traveling Wilburysin jäsen, jolla on kans ollut jonnimmoinen sooloura 8-)
 
Ai se :-) :-)