Kitarat: kitarakamat ›

Se on varmaan aika paljon se soundi mikä niissä on mikä ihastuttaa ja joitakin myös vihastuttaa. Itse tykkään paljon vanhojen plexi marsujen soundeista sekä Fendereiden. Vanhojen vahvarien soundi on sellainen peittelemätön ja raaka säröillä ja erittäin puhdas alemmilla äänenpaineilla. Noin ainakin vanhoissa jtm vahvareissa näyttäis olevan. Sama pätee varmaan aika paljon vanhoihin vintage kitaroihin ja niiden soundeihin eli niiden mikkeihin jotka on usein vahaamattomat ja näin avoimemmat sekä raaemmat.

Se varmasti merkkaa paljon kun verrataan vanhempaa aikaa nykypäivään, että vanhempaan aikaan tehtiin asioita enemmän käsintehtyinä ja sehän on yksi asia mikä nostaa että pitää hintaa korkealla, sitä myös arvostetaan paljon.

Vintage: Lähes poikkeuksetta huonompaa, mutta suosittua, koska ihmisillä on liian paljon rahaa ja liian vähän arkijärkeä. Ei sillä, on minullakin yksi itseäni 20 vuotta vanhempi kitara ihan sen takia että se on vanha ja kallis.

Kivijalka: Vintage: Lähes poikkeuksetta huonompaa, mutta suosittua, koska ihmisillä on liian paljon rahaa ja liian vähän arkijärkeä. Ei sillä, on minullakin yksi itseäni 20 vuotta vanhempi kitara ihan sen takia että se on vanha ja kallis.
 
Tää ei kyllä vahvistimien kohalla piä ensinkään paikkaansa. Makuasiat erikseen, mutta jos build qualitya katotaan.

Myrkky Nuoli: Tää ei kyllä vahvistimien kohalla piä ensinkään paikkaansa. Makuasiat erikseen, mutta jos build qualitya katotaan.
 
Mniin, kyllähän nuo 80-luvun piirilevyhässäkätkin kestävät ihmisiän ihan heittämällä joten onko sillä yhtään mitään väliä että sisältä löytyy jotain point-to-point-pööpöilyä?

Kivijalka: Mniin, kyllähän nuo 80-luvun piirilevyhässäkätkin kestävät ihmisiän ihan heittämällä joten onko sillä yhtään mitään väliä että sisältä löytyy jotain point-to-point-pööpöilyä?
 
Mites sitten tuo huoltamisen vaivattomuus? Tai no, ihan rehellinen point-to-point ei välttämättä oo kauheen kiva huollettava, mutta turret board tai eyelet board on kyllä yleensä hyvinkin suoraviivainen ja selkeä.

Jucciz: Mites sitten tuo huoltamisen vaivattomuus? Tai no, ihan rehellinen point-to-point ei välttämättä oo kauheen kiva huollettava, mutta turret board tai eyelet board on kyllä yleensä hyvinkin suoraviivainen ja selkeä.
 
No juu, jos itse huoltaa ja kolvailee vahvistimensa komponentit niin näen kyllä pointin tuossa. Muussa tapauksessahan laite menee kuitenkin ammattimiehelle huoltoon, joka sen osaa ehjätä.

Yksinkertaiset vahvistimet ovat helppoja huoltaa oli toteutustapa mikä tahansa. Monimutkaiset eivät ole.

Kuha: Kyllä vain ja nämä uudemmat Teradan Gretschit ei varmaan laadultaan häviä vintagelle.
 
Työn tasalaatuisuus niissä kyllä toimii. Vanhoissa eri aikakausien Gretscheissä on kieltämättä laatueroja ja kaikenlaisia vanhuuden vaivoja pahimmillaan. Kolikon toinen puoli on se "that Gretsch sound" -slogani, joka pitää jopa paikkansa. Uusista Gretscheistä en ole itse saanut ulos samanlaista soundia kuin 60-luvun Filtertroneista tai Hilotroneista. TV Supertronitkin löytyy yhdestä omasta Guild X160:stä. Toki ihan eri vehje kuin Gretsch.
 
Uusien Gretschien kaulaprofiileista oon aika eri mieltä vrt. minkälaisiin olen törmännyt vanhoissa. Etenkin ne V-profiilit tai sitten C:t, joista on viistetty posket aika jyrkästi + terävät otelaudan kulmat. En ole törmännyt vanhoissa sellaisiin.
 
Nitro vs. poly on subjektiivinen ikuisuuskysymys. Omaan korvaan nitro soundaa hiukan pehmeämmältä ja tumpummalta akustisesti. Löytyy itseltäkin muutama ihan hyvä Polylakattu, mutta miellän polylakatut alle donan hintaluokkaan. Hiet niistä saa pyyhittyä sademetsälämpötiloissa keikalla näppärämmin. Kolhut taas ovat silkkaa myrkkyä. Heti sellainen lohkeama, jota ei voi jälkikäteen fixailla.

Metalkallo: Se on varmaan aika paljon se soundi mikä niissä on mikä ihastuttaa ja joitakin myös vihastuttaa. Itse tykkään paljon vanhojen plexi marsujen soundeista sekä Fendereiden. Vanhojen vahvarien soundi on sellainen peittelemätön ja raaka säröillä ja erittäin puhdas alemmilla äänenpaineilla. Noin ainakin vanhoissa jtm vahvareissa näyttäis olevan. Sama pätee varmaan aika paljon vanhoihin vintage kitaroihin ja niiden soundeihin eli niiden mikkeihin jotka on usein vahaamattomat ja näin avoimemmat sekä raaemmat.

Se varmasti merkkaa paljon kun verrataan vanhempaa aikaa nykypäivään, että vanhempaan aikaan tehtiin asioita enemmän käsintehtyinä ja sehän on yksi asia mikä nostaa että pitää hintaa korkealla, sitä myös arvostetaan paljon.
 
Meinasin jo heittää vastaväitettä, mutta sitten honasin, että mullahan on itselläni yksi wanha vahvistin (Fender silverfacet ei taida tiukkoihin vintagemäärittelyihin mennä (vaikka tässä kyllä on sama kytkentä kuin vanhemmassa balacfacessa). No niin tai näin niin tämän vahvistimen viehätys on juurikin soundissa. Tää on joskus tehty vissiin leluksi tai jotain ja kuulemma Fenderillä laittaneet tähän auton kajarin ja muutenkin tehty niin halvalla kuin pystyy, mutta soundi on kyllä hyvä. Oikeastaan osasin sitä vähän odottaakin, mutta yllätyin silti (en sitten varmaan osannutkaan odottaa) miten tämmöinen lilliputti voi soundata niin pehmeän lämpimän eläväisesti. Olen odottanut, että into vähän laskisi että voisin kirjoittaa tästä artikkelin tuonne laitearvioihin.

Soitan noilla vanhoilla niin kauan kuin pysyvät koossa. Omat metkunsa niissä on, mutta jos vahvistin on ollut 20 vuotta ja kitarat melkein 40, niin on ne sitten kai hommansa hyvin hoitanut.

Guildfinger: Työn tasalaatuisuus niissä kyllä toimii. Vanhoissa eri aikakausien Gretscheissä on kieltämättä laatueroja ja kaikenlaisia vanhuuden vaivoja pahimmillaan. Kolikon toinen puoli on se "that Gretsch sound" -slogani, joka pitää jopa paikkansa. Uusista Gretscheistä en ole itse saanut ulos samanlaista soundia kuin 60-luvun Filtertroneista tai Hilotroneista.
 
On se varmaan niinkin niin. Vanhoista Gretscheistä ei ole kokemusta paitsi yhdestä 1963 Chet Atkinsistä, jota menin jo rahat taskussa ostamaan. Se olisi vaatinut seppää, sen verran kolho oli omaan käteen.

hallu: Tää on joskus tehty vissiin leluksi tai jotain ja kuulemma Fenderillä laittaneet tähän auton kajarin ja muutenkin tehty niin halvalla kuin pystyy, mutta soundi on kyllä hyvä.
 
Kuvasta päätellen Vibro Champpi vm. 1973.

Monesti jengi ei ymmärrä sitä, kun puhutaan vintage soittimista, että
mikä niissä nyt maksaa kun uusi ei ole kuitenkaan huonompi soitin keikka käyttöön.
 
Se mikä näissä maksaa on se keräilyarvo. Joka on syntynyt siitä että soitin on valmistettu firman kulta-aikana, jolloin laatuun panostettiin ja haettiin vielä nimeä.
 
Kuten Les Paul mallin valmistuksen lopetus vuonna 1960. Tämä sitten loi kysyntää
kun uudet kitarasankarit rupesivat haalimaan näitä alkuperäisiä.
 
Keräilykulttuuri syntyi.
 
Keräilyarvo ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että soitin on hyvä.
 
Myös 50 ja 60-luvuilla on valmistettu paskoja fendereitä ja gibsoneita.
 
Se ei tiputa niiden keräilyarvoa tippakaan.
 
Ja vaikka soitin on 30 vuotta vanha ei se automaattisesti tarkoita, sitä että
soitin on nyt vintagea ja että sillä olisi KERÄILYARVOA. Se on vain vanha ja toki ihan cool.
 
Onko vintage sitten parempi? Riippuu todella paljon todella monesta asiasta.
Onko soitinta pidetty kunnolla. Toimiiko moitteetta. Sopiiko käteen. Miltä soundaa. Itse en tähän osaa vastata muuta kuin, että minulle se on soitin kohtaista.
 
Samalla lailla kuin vertailen mitä tahansa kitaraa eri valmistajilta, jotkut kolahtavat enemmän kuin toiset.
 
Olen soittanut alkuperäisiä 50 ja 60 luvun gibsoneita ja fendereitä sekä myös nykypäivän boutique kitaroita.
 
Parhaiten on jäänyt mieleen aivan tajuton 1968 Les paul custom ja 1956 Gold top Lp. Mutta niinkin kovia kuin nämä ovat, paras kitara, joka minulla on koskaan ollut on vuoden 1971 LP Custom.
 
Mikään ei ikinä tule ylittämään sitä. Ei mikään. Keräilyarvoa silläkin on jo jonkun verran vaikka ei nyt puhuta 1959 tai 1968-69 hinnoista. Mutta kuitenkin.
 
En ostanut sitä vain sen takia että se on vintagea vaan siksi että se ON paras kitara jolla olen soittanyt hands down. Ja kuten tuossa mainitisin vertailukohteita riittää. :)
 
Toki omistan uusiakin kitaroita jotka eivät sinänsä häviä tuolle millään tavalla. Ovat vain erilaisia. Eli kaikki toimii. Uudet sekä vanhat. Vanha on toki sisään ajettu, puut kuivat ja resonoin kovaa.
 
Pitää kuitenkin muistaa näissä vintage asioissa, että Clapton soitti 59 les paulilla Bluesbreakersissa kun kitara ei ollut vielä edes 10 vuotta vanha. Käytännössä uusi. :)
 
Ostakaa siis sitä mikä sopii käteen, näyttää ja kuulostaa hyvältä oli se sitten uusi tai vanha. Keräilyarvosta riippumatta.

Vintage keräilyarvo ei toki koske pelkästään vain Gibsoneita ja Fendereitä vaan yleisesti x firman kulta-aikaa. Tai legendaarista jo kauan sitten tuotannosta poistunutta mallia. vrt. esim. Ibanez jem777 80-luvun lopusta.
 
Jokasella legendaarisella firmalla on omansa. Kuten Charvel-Jackson 1978-1985.
Tai esim. Kramer 1981-1990. PRS 1985-1994 jne. :)

Mordor: Pitää kuitenkin muistaa näissä vintage asioissa, että Clapton soitti 59 les paulilla Bluesbreakersissa kun kitara ei ollut vielä edes 10 vuotta vanha. Käytännössä uusi. :)
Tämä on todella hyvä fakta, mitä itsekin olen kovasti miettinyt.
 
Olen lueskellut Deke Dickersonin "The strat in the attic", joka kertoo lyhyitä tarinoita arvokitaroiden metsästyksestä jenkeistä. Esim. ullakolta löytyneestä mint-kuntoisesta Bob Dylanin vanhasta stratocasterista. Suosittelen teosta, löytyy Helsingin kirjastosta.
Jotenkin lukiessa alkoi harmittamaan, että Suomessa on melko hankalaa tehdä vintage-löytöjä, koska nuo Fenderit ja Gibsonit ovat aina olleet arvotavaraa täällä ja Supro yms postimyyntikitaratkin vain niistä ymmärtävien hankkimia. Mutta kyllä kai Suomessakin on yksi '59 lespa ja useita 50-60 luvun Fendereitä. Hinnat vain sellaisia, että joudun tyytymään putiikkipeleihin tai tehdaspeleihin.
 
E: Tuosta tarjoamaan:
http://www.maxguitarstore.com/produ … 0-les-paul-the-dutchburst-original/

Mordor:
 
Ostakaa siis sitä mikä sopii käteen, näyttää ja kuulostaa hyvältä oli se sitten uusi tai vanha. Keräilyarvosta riippumatta.
 
Kannattaa aina välillä kurkata peiliin ja kysyä, että onko siellä soittaja vai postimerkkeilijä.

Kuha: Kuvasta päätellen Vibro Champpi vm. 1973.
 
Jäbä tunnisti välittömästi ja vuosikin meni oikein :-D. Tää on hauskin vehje mitä mulla on ikinä ollut. BluesDeVille oli hyvä, mutta se oli niinkö työkalu, mutta tämän kanssa viihtyy ja tää jaksaa yllättää joka päivä.

Kunnallisjäte: Mutta kyllä kai Suomessakin on yksi '59 lespa/
 
Missä ja kellä? Onkos kitaran historiasta tietoa?

von spets: Missä ja kellä?
 
Tääl meidän kylillä on ainakin yksi.
 
Tuli muuten mieleen hauska juttu vintagekitaroista. Kun poika oli pienimpi, niin kattelin Chili Peppersin Slane Castle -keikkaa. Jossain kohtaa poika kysyi Fruscianten stratosta, et eiks ton kannattais ostaa uusi kitara kun se on noin kulunut? Vastasin, et muusikot ei oo kauheen rikkaita ja uudet kitarat maksaa paljon. Case closed.
 
Eiku nyt mä vasta hokasin, et olen väärässä. Meidän kylällä asuu yks '59 lespo, Ritu. Sorry, mutku mul on kato tää lukihäirö.

Kunnallisjäte: Mutta kyllä kai Suomessakin on yksi '59 lespa/

von spets: Missä ja kellä? Onkos kitaran historiasta tietoa?
 
Joskus 1980-luvulla Kitarapajassa oli näyttely, jossa oli suomalaisessa omistuksessa oleva viisysi. Hesarin aiheesta kertovassa jutussa (muistaakseni) mainittiin, että omistaja ei ollut (ainakaan ammatti)muusikko, vaan kitaran sijoitustarkoituksessa ostanut muun alan yrittäjä. Jutun kirjoittaja Jukka Hauru oli itsekin yrittänyt kitaraa ostaa, mutta omistaja ei ollut suostunut tarjouksiin (jotka olivat olleet luokkaa 60 000 markkaa) vaan odotteli hinnan yhä kohoavan.
 
Kävin itsekin kyseisessä näyttelyssä ja muistikuvani mukaan kitara oli aika tasaisen kellanruskea "unburst", joten sitä oli luultavasti pidetty seinällä esillä eikä kotelossa tai soittokäytössä.
 
Tämä siis melkein kolmekymmentä vuotta vanhojen muistikuvien perusteella. Korjatkaa te, jotka paremmin tiedätte tai muistatte.