Roots ›

Otsikon mukaisilta bändeiltä tulleet "muovikuoren" sisällä olevat deluxe versiot ovat loistavia!
 
Lynyrdiltä One more from the road ja Blind Faithilta saman niminen plättä. Lynyrdin levyllä on jopa 24 biisiä, kun vanhassa versiossa niitä on 12.
 
Sokealla Uskolla kokonainen toinen levy mukana, pelkkää jammailua. Molemmissa erittäin miellyttävät hyvät soundit. Levyn kansi muuten taisi herättää aikoinaan melkoisesti keskustelua, siinähän on nuori nainen, siis todella nuori, yläosattomissa. Ei taitaisi nykyään mennä lainkaan läpi.

Levyn kansi muuten taisi herättää aikoinaan melkoisesti keskustelua, siinähän on nuori nainen, siis todella nuori, yläosattomissa.
 
Tuon Deluxe Editionin muovisuojus peittää hienosti kriittiset paikat. :o)
 
http://www.allmusic.com/cg/amg.dll? … CASS805111617&sql=Adrk0ikvabb59

Molemmissa erittäin miellyttävät hyvät soundit. Levyn kansi muuten taisi herättää aikoinaan melkoisesti keskustelua, siinähän on nuori nainen, siis todella nuori, yläosattomissa.
 
Ei jäänyt ainoastaan keskustelun asteelle, sillä tyttö oli kuitenkin vain 14 ikävuoden kieppeillä ja lisäksi tämän pitelemästä futuristisesta lentokoneen pienoismallista tehtiin hyvin psykoanalyyttisia tulkintoja. Yhdysvalloissa levy julkaistiin huomattavasti neutraalimmalla kansikuvalla varustettuna (hyvin tavanomainen kuva bändistä).
 
Levyllä on hetkensä, esimerkiksi "Can´t Find My Way Home" ja "Prescence of the Lord" ovat mainioita ralleja, mutta kokonaisuus jää ehkä vähän vaisuksi. Tai sitten kovalta muusikkokaartilta olisi vaan odottanut vähän enemmän (Creamin ja Trafficin kasaamia kovia odotuksia ja paineitahan se Claptonkin valitteli).

Joo eihän se mikään hirveän hyvä kokonaisuutena ole. Tolla Deluxe versiolla on se toinen levy pelkkää jammailua ja ehkä bändi olisi halunnut mennä enemmän siihen suuntaan, ei niin kovin kaupallista (vaikka ei kai Traffic kanssa mikään hirveä kassamagneetti ollut, helskutin hyvä bändi muuten!).

Joo eihän se mikään hirveän hyvä kokonaisuutena ole. Tolla Deluxe versiolla on se toinen levy pelkkää jammailua ja ehkä bändi olisi halunnut mennä enemmän siihen suuntaan, ei niin kovin kaupallista (vaikka ei kai Traffic kanssa mikään hirveä kassamagneetti ollut, helskutin hyvä bändi muuten!).
 
Henkilökohtaisesti en alkujaankaan innostunut tuosta "super bändistä". Stevie oli parhaimmillaan Spencer Davies Groupissa, Clapton Yardbirds'eissä ja John Mayall'in kanssa ja miksei Cream'issä Ginger Baker'in kanssa. Yhdessä nämät supertähdet ei oikein saannut mitään aikaan niin ihmeellistä kun se on. Bändihän hajosi hyvin pian. Olisiko tuo ollut kasassa vain -69.
Joka tapauksessa tuo mainisenanne levy missä pikku tyttö on kannessa ilmestyi nimenomaan 1969 Universal'illa ja sitten 2001 CD'llä Polydorilla De lux'ena.

Yhdessä nämät supertähdet ei oikein saannut mitään aikaan niin ihmeellistä kun se on. Bändihän hajosi hyvin pian. Olisiko tuo ollut kasassa vain -69.
 
Jep, yhtye ei kestänyt edes yhtä vuotta (joka tosiaan oli 1969). Eric oli ilmeisesti aika kyllästynyt Creamin kaltaiseen superbänditouhuun ja helvetilliseen ego-sooloiluun ja olisi halunnut tehdä jotakin maanläheisempää (tyyliin the Bandin esikoislevy), mutta huomasi pian olevansa toisen, vähintäänkin yhtä mittavan mammuttibändin vankina.
 
Lisäksi Clapton taisi jossakin haastattelussa sanoa, että liian valtavat odotukset olivat yksi syy yhtyeen pikaiseen kuolemaan. Bändin ei annettu kehittyä omalla painollaan: mikäli yhtye olisi ollut uraansa aloitteleva pikajuoksija, niin suuri yleisö olisi odottanut sen juoksevan heti satasen 9,80 sekunnin pintaan, mikäli kököt urheiluvertaukset sallitaan - ja vieläpä tismalleen samalla tyylillä kuin Cream ja Traffic.
 
Esikoisalbumi "Blind Faithkin" piti sutaista kokoon melkoisella kiireellä jotta bändi ehtisi ennakkoon sovitulle USA:n kiertueelle. Esimerkiksi levyn päättävä 15-minuuttinen "Do What You Like" sisältää paljon joutavaa rummuttelua lähinnä vain sen vuoksi että vinyylin molemmat puoliskot saataisiin täyteen.
 
Levy kannattaa silti kuunnella läpi, sillä kyllä se sisältää muutamia hyviä raitoja ja onhan sillä historiallista kuriositeettiarvoa.

Otsikon mukaisilta bändeiltä tulleet "muovikuoren" sisällä olevat deluxe versiot ovat loistavia!
 
Lynyrdiltä One more from the road ja Blind Faithilta saman niminen plättä. Lynyrdin levyllä on jopa 24 biisiä, kun vanhassa versiossa niitä on 12.
 
Lynyrd Skynyrd - mikä tästä bändistä tekee niin hyvän, että se nousee kaikista mahdollisista maailman bändeistä minun sieluni syövereissä kärkisijoille? Sitä on hyvä purkaa sanoiksi juuri tämän mainitsemasi levyn kautta. One more from the Road live. Siihen kulminoituu mielestäni tämän legendaarisen bändin kulta-aikojen sielu ja sydän. Tai niin sen koen. Studiolevyilläkin sitä samaa toki löytyy, mutta tässä purkautuu kolmen Atlantan keikan summana nautittavaa soittamista ja musiikkia.
 
Skynyrdillähän ei ollut livelevyä tätä ennen ja jonkinlaisia paineita sen julkaisemiseksi alkoi syntymään, varsinkin kun monet muut aikalaiset (esim. ABB) sellaisen oli pyöräyttänyt kasaan. Fox-teatterin keikkoja ja albumin työstäminen suunniteltiin huolella ja jotenkin se kaikki odottaminen ja koko homman pyörittäminen mielessä (näin kuvittelisin) purkautuu heti ensimmäisestä raidasta lähtien loistavana energiana. Vähän kuin haluttaisiin näyttää, että täältä pesee!
 
Sitten itse bändin kokoonpano tuolloin...Steve Gaines on kovassa paikassa, kun joitakin viikkoja aiemmin oli vasta liittynyt bändiin. Mutta uskoisin sen olevan yhden tärkeimmistä tekijöistä, mikä näissä keikoissa sitten natsasikin. Minusta tuntuu, että Gainesin tulon myötä koko bändillä oli taas hemmetin hyvä fiilis päällä.
 
Jos purkaa tuota soiton dynamiikkaa auki, niin levyn sointi syntyy siitä, että ensinnäkin Artimus Pylen rummut ja Leon Wilkesonin basso muodostaa tarkan, svengaavan ja ilmavan komppiosaston koko soiton pohjalle. Billy Powellin piano antaa vielä ekstraa tämän päälle lisäten tietynlaista avaraa liitoa ja virtausta.
 
Näitä kitaristeista sitten...Allen Collins on toisaalta luomassa komppiosuuksia, mutta on erittäin tulisieluinen sooloissaan vetäen kohtalaisen puhtailla soundeilla. Rossington hoitelee leadpuolta erilaisilla filleillä ja esim. slidella kaiken maustuessa Gibsonin ominaiseen sointiin. Gaines hoitaa oman osuuden ennakkoluulottomasti ja heittää persoonallisella tatsilla esim. T for Texasin slidefillejä ja sooloja. Toisin sanoen, nämä kolme kaveria elävät ja hengittävät toisten soitosta liimautuen tuohon bändin komppiosastoon. Vielä kun Van Zant laulaa kuin vain osaa, niin siinä se sitten on. Tämä valitettavasti katosi sen lentoturman myötä, eikä sitä enää sen jälkeen mikään valta ja mahti takaisin saa.
 
Vielä sananen tästä nyky-Skynyrdistä. Kun näitä uusia studiolevyjä alkoi syntymään -90 luvulla, niin iso juttu minun korvassa ja mielessäni niissä oli se, että sitä entistä yritettiin hakea tavalla tai toisella takaisin. Monta hyvää hetkeä löytyy niistäkin, mutta bändi ei soita niillä levyillä sen hetkisen miehistönsä mukaan. Tai niiden ehdoilla. Aivan kuin koko ajan joku odottaisi Ronnien, Allenin tai Steven kävelevän studion ovesta sisään. Se kuuluu siinä sen ajan musiikissa.
 
Mutta, ainakin tämä uusin Vicious...toi itselleni ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisen fiiliksen, että nyt on tuore henki palannut äijien sieluihin. Vaikkakin Wilkeson siirtyi yläkerran soittolavoille kesken levynteon. Rossington soittaa pirun hyvin Medlocken ja Thomassonin kanssa, aivan kuin sitä säveltämisen ja soittamisen roolia olisi nyt tarjottu näille miehille enemmän. Ronnien pikkuvelikin laulaa hyvällä energialla ja esim. Pick `em Up:issa duolaulu Medlocken kanssa toimii hemmetin hyvin. Skynyrd on nykyään eri bändi, mutta juuret ovat 30 vuoden takana sielä Hell Holen(olikohan se sen niminen, se treenikämppä meinaan...) kuumissa tunnelmissa.
 
Että näin, tulipahan nyt naputeltua tuntoja ;)

Hienosti analysoitu, plussaa napsahti.
 
Kyllä se on tuo bändi minullekkin erittäin rakas, ollut jo parikymmentä vuotta.
 
Eihän noi uudemmat tuotokset ole sitä samaa kuin aikaisemmat, mutta siltikin parempaa materiaalia kuin suurin osa nykyajan hutusta. Tuo etelän svengi vain uppoaa luihin ja ytimiin.