Yleistä keskustelua musiikista ›

Joku aloittaa musanteon alle kaksikymppisenä, nousee pinnalle ja jatkaa
kuusikymppiseksi - 40 vuotta.
Eikö ole aika normaalia jos tuona aikana tyylitaju, musiikkimaku yms. muuttuu
suuntaan jos toiseenkin? Muuttuuhan ympäröivä maailmakin. Jostain syystä taiteilijoiden tyylilajivaihdoksiin suhtaudutaan usein jonkinlaisena petturuutena. Eikö piru vie ole muusikon oma asia, minkälaista musiikkia hän haluaa tehdä, ja yleisön makuasia, pitääkö siitä vai ei?
 
Jos taas muusikko sitkeästi pysyy tyylissään, aletaan valittaa, että "sais jo keksiä jotain uutta!" Omista suosikeistani esim. Jethro Tull'ia syyteltiin muuttumattomuudesta. Mutta jos bändillä on alusta asti ollut jatkuvasti mukana
monipuolisesti elementtejä kansanmusiikista, traditionaalisesta bluesista, klassisesta ja heavyrockista, niin paha on mielestäni enempää vaatia.
 
Se, että ei koko ajan pysy valokeiloissa, ei todellakaan välttämättä merkitse sitä,
että ote jotenkin lipsuisi. Kunnianhimoinen muusikko kehittyy, kun taas musiikin kuluttajista aika pieni osa tietoisesti "jalostaa" musiikkimakuaan. Enemmistö meistä varmaan pitää neljäkymppisenä "parhaana musiikkina" sitä, mitä diggasi itse parikymppisenä.

Mun mielestä tässä on ratkaisevana kriteerinä se, lähteekö tuo muutos luonnostaan sieltä muusikon omasta sisimmästä. Vanyhemmiten toki jonkun näköinen seestyminen on ihan ymmärrettävää, eikä biisen aihepiiritkään välttämättä vuosikymmeniä voi pysyä samana. Kyllähän se jokseenkin kornilta kuulostaa jos viisikymppisenä miljonäärinä vetää vielä jotain teennäistä teiniuhoa kurjista kaduista ja 16 kesäisten tyttösten nussimisesta. Toisilla toki toikin vielä toimii, riippuu ihan henkilöstä. Eniten arveluttaa semmoinen epätoivoinen haahuilu kulloisenkin hetken hittisoundin perässä jos se ei millään tunnu lountevasti istuvan ko. artistille.
 
Edit: Pistetään nyt jotain selventäviä esimerkkejä. Eli tämmöiset hamot kuin Madonna, Kylie Minogue, George Michael ym. Voi mun puolesta ihan hyvin vedellä aina niitä viimeisen muodin mukaisia hittibiisejä. Sitähän ne on koko uransa tehnyt, ja oikeestaan tollainen jatkuva muutos on käytännössä elinehto niiden uralle ja pinnalla pysymiseen. Jos sen sijaan Johnny Cash olis viimeisinä vuosinaan American recordingsien sijasta ruvennut tekemään jotain Homodiskoa a'la George Michael, niin luulen että olisin ulostanut sisuskalujani.

Mun puolesta sais muuttua, mutta muiden puolesta ei :)
 
Kyllähän tuo joskus käy vähän sääliksi nämä ns. paluu juurille -levyt. Ollaan ensin tehty ne pari klassikkoa joskus, sitten parin kokeellisemman levyn verran hehkutettu uuden innon ja oman tyylin löytymisestä. Sitten kun ne ei myykkään, niin otetaan vanha logo ja kampaus uudestaan käyttöön ja sävelletään kassakoneella "just sellainen levy minkä fanit haluaa". Yllensä tulokset on parhaimmillaankin "ihan hyviä".

Miles Davis.
 
'nuff said.

Jaa, Jos AC/DC yhtäkkiä muuttuisi, olisiko se enää AC/DC?

Jaa, Jos AC/DC yhtäkkiä muuttuisi, olisiko se enää AC/DC?
 
Eikös se diisiikin hieman muuttunut Brian Johnsonin myötä? Olihan Back in Black "hevein" levy siihen asti...

Miles Davis.
 
'nuff said.
Lisätään:
 
Talk Talk
Sting ja Police
John McLaughlin
+Viktor Klimenko ?

Jaa, Jos AC/DC yhtäkkiä muuttuisi, olisiko se enää AC/DC?
 
Nythän puhuttiin muusikon muuttumisesta, ei bändin muuttumisesta. Tietysti bändi muuttuu enemmän tai vähemmän muusikoiden mukana, mutta yksittäisiin muusikoihin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta harvemmin liittyy sellaista mystiikkaa ja symboliikkaa kuin bändeihin ja siihen musaa jota he soittavat/soittivat. Hyvinä esimerkkeinä vaikkapa juuri AC/DC, Iron Maiden ja Metallica. Yleensähän nämä "tyylipetturuudet" on olleet iso asia juuri rockmusiikissa.
 
Musta ongelma noissa "pettureissa", jotka siis muuttavat musiikkiaan fanien mielestä liikaa, on, että jos musiikki muuttuu, pitäisi myös konseptin musiikin ympärillä muuttua. On kunnioitettavaa millaisen tunnistettavan tyylin moni bändi on luonut, ja fanit odottavat bändeiltä tiettyjä asioita. Moni bändi ei edusta vain musiikkia, vaan tiettyä ideaa/asennetta tai henkeä. Jos bändin musiikki muuttuu, se ei välttämättä natsaakaan aiemman konseptin kanssa, ja siitähän eivät monet pidä. Hyvänä esimerkkinä Metallican Load ja Relod -albumit, joiden myötä monet löivät petturin leiman bändiin. Musta ne ovat kuitenkin parasta mitä Metallica on ikinä tehnyt. Ero on vain siinä, että mulle Metallica ei ole ollut ikinä niin iso juttu, että se edustaisi perustavalla tavalla jotain muutakin kuin heidän musiikkiaan. Mutta auta armias jos Iron Maiden tekisi saman tempun... :-)

Kyllä, mutta tärkeintä on että uskottavuus säilyy. Tästä meillä hyvänä esimerkkinä toimii Kirka, oli kyse hevistä tai iskelmästä hän pystyi tulkitsemaan sitä ilman että uskottavuus olisi kärsinyt.

No jos ihmiset saavat muuttua, niin kai saavat myös muusikotkin, jos heistä siltä tuntuu. (Kai) hekin ihmisiä ovat. Se että jos vain lähtee tekemään liian radikaaleita hyppyjä esmes tyylisuuntien välillä, niin eihän sitä muut hyväksy, vaan pitää tehdä just sitä mitä he(fanit) haluavat. Muusikollakin on oikeus tehdä sitä mitä he itse haluavat.

Kyllähän se jokseenkin kornilta kuulostaa jos viisikymppisenä miljonäärinä vetää vielä jotain teennäistä teiniuhoa kurjista kaduista ja 16 kesäisten tyttösten nussimisesta.
 
Eikös se Danny tota harrasta... tosin ei kai se ihan miljonääri ole, ja ikääkin vissiin lähempänä 60. Kaikella kunnioituksella hienoa artistia kohtaan.
 
Toisaalta, mun mielestä parasta tulee silloin kun muusikko tekee sitä mistä tykkää. Sitä kai se Dannykin. Tietenkin ihmisen ajatusmaailma muuttuu elämän aikana, ehkä paljonkin. Vaikuttaako se sitten ratkaisevasti siihen, minkälaista musiikkia haluaa tehdä..? Ei kai välttämättä. Musamaku voi pysyä pitkäänkin samana, tai sitten muuttua ihan täysin. Varmaan se on faneille kova paikka jos suosikkiartisti alkaa muuttaa tyyliään kovasti, mutta vähän turhan kielteisesti siihen monesti suhtaudutaan, etenkin jos muutos tapahtuu muusikon todellisesta halusta ja kiinnostuksesta, eikä mistään trendien perässä juoksemisesta tai itseisarvoisesta erikoisuudentavoittelusta. Ei muusikko ole velvollinen tekemään juuri sellaista musiikkia mitä fanit haluavat tai odottavat, vaikka toki se itse muusikkoakin kirpaisee sekä sielusta että lompakosta jos päivitetty tyyli ei enää kuuntelijoita miellytäkään. Mutta aitous on kumminkin monesti joka tapauksessa toimivampi vaihtoehto kuin miellyttämisen halu, ja hatunnosto heille jotka kuuntelevat ennemmin sisäistä ääntään kuin kassakoneen laulua.

Muusikko saa tehdä mitä häntä huvittaa. Jos vanhat fanit ei tykkää, niin ei tarvitse ostaa levyä.

Jos sen sijaan Johnny Cash olis viimeisinä vuosinaan American recordingsien sijasta ruvennut tekemään jotain Homodiskoa a'la George Michael, niin luulen että olisin ulostanut sisuskalujani.
 
Se olis ollu sitten nimellä Boy named Sue - livenä San Quentinin suihkussa.

Muusikko saa tehdä mitä häntä huvittaa. Jos vanhat fanit ei tykkää, niin ei tarvitse ostaa levyä.
 
Näinpä juuri. Sekin oli ihan hyvä juttu kun Beatles aikanaan lähti sieltä She loves you - osastolta vähän eri vesille.

E: Muusikko saa tehdä ihan mitä itse haluaa.

Artisti saa tehdä ihan mitä itse haluaa.
 
Entä biisintekijät? ;-)

Entä biisintekijät? ;-)
 
Olet oikeassa.. Huono sanavalinta. Editoin.

Hoho, mistä tää däni nyt tähän tuli? Sehän on vetäny samoila suksilla jo jotain kuuskyt vuotta. Mimmit ja pelimannit vaan vaihtuu ympäriltä. Kyllä D on mun mielestä enemmänkin talli, kuin omaa ambitiotaan seuraava artisti. Oletan tietysti, että se potentiaalinen uudistus toisi mukanaan jotain tuoreutta. Dannyn suhteesahan kukat on kuolleet, maatuneet, uudelleen atomitasolla järjestyneet ja vanhaan nahkapukuun sullottuna.
 
Danny, ei herran jestas.. Tuuliviiri yllä talon katon...
 
edit: ai niin, tässä oli hiukka sarkasmia.

Muusikko saa tehdä mitä häntä huvittaa. Jos vanhat fanit ei tykkää, niin ei tarvitse ostaa levyä.
 
Niipä. Jos muusikko tekee just mistä tykkää ja ihailijoista tulee vihailijoita, niin tottakai siinä tapauksessa nämä fanit on väärässä. Näin siis levyillä.
Mutta jos muuttuskin yhtäkkiä just ennen keikkaa, sais niiku herätyksen johonki asiaan. Poptähti laulaisi kertsihittien sijasta vain Matin ja Tepon julkaisematta jääneitä piisejä. Sallisin kyllä sellaisenkin. En tiedä miksi. Annan taiteen nimessä kaiken anteeksi. Niinkuin sairaille annetaan anteeksi helpommin jos ne tekevät jotain odottamatonta ja ei niin hyvää, esim. oksentavat kenkään.
Näin tietysti vain siinä tapauksessa että pitäisin kyseistä asiaa taiteena enkä pelkkänä ruikkuisena paskana, jolloin siitä tietysti silloin tulisi taidetta.

lukematta vastauksia voisin heittää etä muusikon täytyy muuttua säilyttääkseen mielenkiintonsa ja säilyttääkseen oman motivaationsa. Aika harvassa on muusikot ja bändit jotka ovat niin vahvoja joiden ei tarvitse muuttua. Ramones oli yksi niistä.