Klassinen ›

Suomen säveltaide on varsin huteralla pohjalla jos se perustaa Sibeliuksen kaltaiseen luuseri-säveltäjään joka ei kyennyt valamaan objektivoitua tunnetta sinfonioihinsa kuten sentään Melartin, Tuukkanen, Saikkola ja kumpp. joiden musiikissa on enemmän emotionaalista syvyyttä ja voimaa kyeten saamaan aikaan voimakkaita emotionaalisia kokemuksia kun Sibeliuksen musiikki on pelkkää pintailmiötä koskematta olemusta sinänsä. Oletteko samaa mieltä?
 
Sibelius oli pikkukala jota Mahlerkin halveksivasti nimitti kansallisneroksi sellaisilla perifeerisillä tilapäisluonteisilla karakterikappaleilla kuten Valse Triste. Olen toistuvasti arvostellut Sibeliusta hänen musiikkinsa pinnallisuudesta mikä ei kuuna päivänäkään tee hänestä suurta säveltäjää vaan hänen merkitystään säveltäjänä on aina liioiteltu hänen todellisiin kykyihinsä nähden joita hänellä ei ollut nimeksikään ja tässä mielessä Sibeliuksen palvonta on täysin perustetta vailla.

Tietenkin Sibelius oli musiikillisesti lähinnä pikkukala mutta hänen suhteettoman suureksi paisunut maineensa on sokaissut sibelius-fanit luulemaan hänestä liikoja eivätkä pysty objektiivisesti arviomaan hänen varsin vaatimattomaksi katsottavaa merkitystään musiikinhistoriassa. Melartin ei ollut mätimuna vaan keskikokoinen kala jonka sinfoniat ylittävät emotionaalisessa voimassaan ja syvyydessään ja kontrapunktisessa taidokkuudessaan kaiken mitä Sibelius oli musiikin ja sinfonian saralla saanut aikaan emotionaalisessa köyhyydessä ja tyhjyydessä. Kuuntele Tuukkasen Karhunpyynti audio areenasta, tummansinisten tuntien musiikkia, serenadikonsertto, kohdasta 1.38.50.

Ensinnäkään Sibeliusta pikkunerona ei voida kutsua varsinaiseksi tai suureksi neroksi kuten Mozartia tai Beethovenia koska Sibeliuksen varsin kylmäksi jättävistä sinfonioista ei voi kokea katharsista. Siksi toisekseen Melartin, Tuukkanen , Saikkola, Pylkkänen ja Aaltonen eivät olleet tavislahjakkuuksia vaan myöskin jonkin sortin merkittäviä musiikillisia neroja jotka ovat perusteetta joutuneet unohduksin vaikka esim. Aaltosen Hiroshima sinfonia oli aikanaan suosittu teos ja on sitä yhä Japanissa kun kaupallinen levyteollisuus sattuu suosimaan Sibeliuksen kaltaista pikkuneroa orkestraalisesti ekonomisine ja frigideine, ei kun siis viileine, sinfonioineen joissa ei juuri ole substanssia ja joista puuttuu emotionaalinen kosketuspinta.
 
Juuri näin olettaisi asian laajemminkin olevan suomen musiikkikulttuurissa etteivät säveltäjät joutuisi unohduksen synkkään yöhön niin totaalisesti kuin on monien lahjakkaiden säveltäjien kohdalla käynyt. Mutta se historiallisten säveltäjien ryhmä jota edelleen esitetään säännöllisesti kunnallisten sinfoniaorkestereiden konserteissa on äärettömän pieni ja yhden käden sormilla laskettavissa. Ja valitettavasti on niin että juuri se inhokki jonka sinfonioita on vaikea sietää on näistä säveltäjistä maailmanlaajuisesti se kaikkein suosituin suomalainen, Sibelius jonka sinfonioista ei löydy melodista kauneutta kuten usein Melartinilla ja vaikka Tuukkkasen Meri-sinfonian 16 ja puoli minuuttisesta avausosasta lähes impressionistisessa pehmeydessään ja aaltomaisessa melodiikkassaan joka on uutta Tuukkasta mutta jota ei valitettavasti jonkin erehdyksen takia löydy tuubista eikä Spotifysta vaan niissä sinfonian aloittaa esityskestoltaan 3 ja puoli minuuttinen nopeatempoinen ja osin pandiatoninen kevyt intermezzo osa joka soi toistamiseen.
 

Minusta Sibeliuksen sinfoniat ovatkin melkoisessa määrin tusinakamaa ja mikä säälittävintä niistä puuttuu ratkaisevassa määrin emotionaalinen syvyys ja voima eivätkä ne millään muotoa ansaitse sitä turhanpäiväistä suitsutusta mikä niiden osaksi on tullut sillä ne edustavat pitkälti pintailmiötä koskematta olemusta sinänsä ja voidaan sanoa että Sibeliuksen seurakunta on suurelta osin harhaanjohdettu. Sibeliuksen pikkukappaleet kestävät aikaa sinfonioita paremmin sillä Sibeliusta ei ollut luotu laajamuotoisten teosten säveltäjäksi eikä hänen inspiraationsa kanna sinfonioissa koko draamallista kaarta loppuun saakka kun hänen sinfonioistaan puuttuu voimalliset jännitteet.
 
Minulle ei Sibelius kolahda koska hänen musiikkinsa on tyyliltään viileää anakronistista klassismia ja hyvin staattista ja josta puuttuu vielä orkestraalinen voima mutta suurimpana ja ratkaisevimpana puutteena on juuri se ettei se ole milloinkaan puhutellut minua ja vaikuttanut voimakkaasti tunteisiini, tahtoon ja affekteihin muuttamalla ja kohottamalla niitä toiseen vireeseen niinkuin monen muun säveltäjän kohdalla koska Sibeliuksen sinfonioista ja Valse Tristestä, Finlandiasta, Andante Festivosta, Tapiolasta ym. puuttuu emotionaalinen syvyys ja voima jota esim. useiden muiden postromanttisten suomalaissäveltäjien musiikista löytyy enemmän ja olenkin usein luonnehtinut Sibeliuksen musiikkia sentimentaaliseksi kitschiksi.
 
Vaikka tuntemukset ja mielipiteet muuttuvat eri ikäkausina minun Sibelius fanitukseni kuuluvat jo taaksejääneeseen nuoruuden ikäkauteen jolloin vielä nautin jotenkin hänen sinfonioistaankin kunnes vasta myöhemmin tutustuttuani mm Deliuksen musiikkiin huomasin lopulta Sibeliuksen viileän klassismin onttouden ja sen emotionaalisen tyhjyyden ja köyhyyden joka ei tyydyttänyt emotionaalisten kokemusten tarvetta kuten vaikka Delius, Melartin ja myös Tuukkanen ja muut suomalaiset historialliset säveltäjät.
 
En tosin tarkoita vielä aivan varhaista nuoruutta jolloin en vielä Sibeliukseen ollut tutustunut kun koin katharsiksen Mozartista ja Beethovenista mutta pikemminkin varhaista miehuutta joskus parinkymmen hujakoilla jolloin aloin kuuntelemaan Karajanin johtamia Sibeliuksen sinfonioita hankkimaltani CD:ltä kunnes sitten jossakin vaiheessa tajusin Sibeliuksen sinfonioiden onttouden ja aneemisuuden kun esim. Leevi Madetojan musiikki kolahti ja sitten tulivat vähitellen kuvaan mukaan muutkin historialliset postromanttiset, uusklassiset ja modernit suomalaiset säveltäjät kun rohkenin hankkia mm. Melartinin postromanttisten sinfonioiden lyhennetyt versiot kokoelmiini hankintaa aikani emmittyäni kun aluksi luulin jopa niiden olevan vain kansanlaulusovituksia ala käkisalmen laulut kunnes huomasin niiden olevan täysipainoista sinfonista musiikkia joka lyö Sibeliuksen frigidit anakronistista klassismia edustavat sinfoniat laudalta.
 
Jos ei ole koskaan erityisemmin Sibeliuksesta välittänyt mutta on fanittanut esimerkiksi Mozartia niin uskoisin hänen pikemminkin palaavan Mozartin musiikin virkistävälle lähteelle kuin innostuvan Sibeliuksen staattisesta ja viileästä klassismista joka ei juuri tarjoa emotionaalista kosketuspintaa toisin kuin Mozart jossa emotionaalista syvyyttä on huomattavasti enemmän.
 
Suomi24 musiikki sivustolla on kummia väitteitä mm. siitä etteivät taidemusiikin säveltäjät ole mukamas kirjoittaneet yhtään hyvää melodiaa 50 luvulta saakka kun esim. Tuukkasen ja muiden romantikkokoulukunnan säveltäjien kynästä on lähtenyt paljonkin kauniita melodioita mm. hänen sinfonioissaan joista meri sinfonian avausosaa ei kuitenkaan Spotifyssa tai tuubissa voi kuunnella josta niitä kauniita melodioita löytyisi. Toinen yhtä pätemätön on väite että Tuukkanen ja kumpp. olisivat olleet tavislahjakkuuksia Sibeliuksen verrattuna vaikka asetelma on pikemminkin täysin päinvastainen vaikka Tuukkasen Karhunpyynti osoittauituikin tilapäisluonteiseksi ja heikoksi teokseksi. Ratkaisevin heikkous Sibeliuksella säveltäjänä oli ettei hän kyennyt valamaan objektivoitua tunnetta frigideihin ja askeettisiin sinfonioihinsa ja itse katson että Melartin ja Tuukkanen onnistuivat tässä paremmin. Lisäksi väitetään että Tuukkasesta ei ollut neroksi koska häneltä muka puuttui erityislahjakkuutta vaan eihän sekään tee kenestäkään neroa vaikka sitä olisikin mutta katson että Tuukkasella oli musiikillista neroutta. Monet säveltäjäthän eivät myöskään saanet elantoaan säveltämisestään vaan virkatöistään.
 
Sitä näkemyksen tai mielipiteen objektiivisuuden tai subjektiivisuuden määrää on tietysti vaikea arvioida kun niin pieni osa Tuukkasen teoksista on kuunneltavissa levytyksinä että niistä on hankala muodostaa ylimalkaan mitään selvää käsitystä mutta ainakin eräät hänen teoksensa vaikuttavat merkittäviltä että ei ihan tavislahjakkuudestakaan liene kyse vaan jossain määrin jopa nerokkaasta säveltäjästä.
 
Klasaripuolen paras melodikko lienee Schubert. Synkkä Byronin tarinasta inspiraationsa saanut Manfred sinfonia ei ehkä kuulune muutoin mestarillisen melodikon Tsaikovskin aivan parhaisiin teoksiin komeasta avausosastaan ja vaikuttavan laajasta finaalistaan huolimatta vaikka hänen melodiansa ovat toisin kuin beatlesillä tai Sibeliuksella heti kerralla laajempia ja kompleksisempia ja siten laadukkaampia kuin kevyen poplaulun melodia jota ei juuri kehitellä mitenkään kuten klassiset säveltäjät jotka hallitsevat suurmuodot sekä harmonian luomat jännitteet. Melartinin viulukonsertto se vasta romantiikkaa tihkuukin jos sitä vertaa sibeliuksen vastaavaan.