Klassinen ›

Beethovenin ulkopuolella minun suosikkini ovat Nielsenin Viides ja Neljäs.
 
Beethovenista sen verran ettei ole lainkaan yhdentekevää kuka sitä esittää ja miten. Oikean käsityksen Beethovenin sinfonioista saa mielestäni Furtwängleriä kuuntelemalla ja Nielsenin tulkitsijoista Thomas Jensen on mielestäni paras (Nielsenin itsensä johtamana en ole kuullut vaikka sitäkin jossain on).
 
Se on niin herkkää touhua että miten sen musan saa toimimaan. Musiikissa on tämmöinen näkymätön taso jonka jotkut saavat esiin ja toiset eivät.
 
Persoonallisuudeltaan hyvin mielenkiintoinen vaikkei ehkä ihan meikäläisen suosikki on Szymanowski. En erityisemmin pidä hänen omaksumistaan ilmaisukeinoista mutta sellainen paatos miellyttää aina.
 
Webern antoi kamariorkesterikappaleelleen nimen Sinfonia ja sepä on upeaa musiikkia.

minulle nielsenin sinfoniat ovat tyhjänpäiväisintä sinfoniamusiikkia sibeliuksen kanssa. mitään tunteita nev eivät juuri ilmaise joka koskettaisi sieluani syvästi ja saisi mut minkäänlaiseen hurmioon. valitettavasti en voi mainita suosikkiani kuin ainoadtaan vain niistä äärimmäisen harvoista teoksista jotka olen kuullut kymkmeniä kertoja. luulisin kuitenkin että perinteisen rtonaalisuuden sijaan esim. pandiatonisuutta lähestyvä sävelkieli. mikä ilmenee kvintirakenteisissa soinnuissa ja tematiikkaa hallitsevissa sekunneissa ja kvarteissa, saikkola, tai orientaaliselta kuulostavat pentatoniset aiheet tuukkasen 2. sinfonia joka edustaa tietyllä tavalla klamitradiotiota.
 
luin netistä että joonas kokkonen uusklassismimme ja 50-luvun modernismimme dodekafonian yleisesti mielletty suuri nimi näki lauri saikkolan campale-sinfoniassa sinfoniaksi hyvin soveltuvaa materiaalia, saikkolan 1. sinfonian kelloajatuksen kun voi katsoa piilevän orkesterin lukuisissa tutti-iskuissa, vahvasti kaksinnetuissa staccatoissa joka voisi olla repetitiivisyyden ohella sostokovitsilta saatu impulssi myöhemmissäkin teoksissa kuten traagisdramaattisen scherzokaraktäärin omaavassa nimeltään hienosti italiankielisessä in forma di scherzo e coda infernale quasi una fantasia-sinfoniassa, ellei se kuuluisi hänen tyyliinsä ikään kuin synnynnäisenä ominaisuutena ja tyylipiirteenä.
 
toinen on blokkimainen muotoajattelu jossa kokonaisuudesta jokaista selvästi leikkeutuvaa taitetta hallitsee yksi rytmis-melodinen perushahmo kerrallaan joka on sitä selvempi mitä nopeampia tempoja hän suosii jotka ovat hänelle luonteenomaisia. myöhemmät sinfoniat kuin 1 ja 2 ovat vähemmän moninsanaisia, pateettisia ja romanttisia. tuukkanen 2. sinfonian eksoottisissa ja lyhyissä pentatonisissa aiheissa edustaa tietyllä tavalla klamitraditiota. mutta luonnekuvioen entrata lähestyy pandiatonisuutta, vanha linna muistuttaa tunnelmiltaan musorgskin samannimistä osaa näyttelykuvissa ja täyttä ravia rytmisestä iskevyydestään ja vauhdikkuudesta huolimatta on romkanttinen ei uusklassinen, allegro con ritmo marcato.
 
tällainen musiikki saa minut sielultani kiihoittumaan niinkuin ei koskaan mikään perusrepertoaari jossa en näekään mitään älynmukaisia tahdonliikutuksen vastineita kiihoittavaa vaan sisällöltään tyhjää kulunutta ja kauhtunutta, jotakin liian ilmiselvää, ilmeistä, ratkaisuiltaan yksinkertaista, ja annettua vailla sisäistä etsintää ja salattua, alitajuista elermentiä joka on merkittävän taiteen perusominaisuuksia.

megatherium: luulisin kuitenkin että perinteisen rtonaalisuuden sijaan esim. pandiatonisuutta lähestyvä sävelkieli. mikä ilmenee kvintirakenteisissa soinnuissa ja tematiikkaa hallitsevissa sekunneissa ja kvarteissa, saikkola, tai orientaaliselta kuulostavat pentatoniset aiheet tuukkasen 2. sinfonia joka edustaa tietyllä tavalla klamitradiotiota.
 
Mitä? Onko Saikkolallakin sellaista musiikkia? Jos on, niin täytynee tutustua.

BEETHOVEN: 3, 5, 6, 7, 9,
MOZART: 25, 40, 41
SCHUBERT: 5
SIBELIUS: 3, 7,
KALEVI AHO: 14

Suosikkisinfoniani ovat Brucknerin viides ja kuudes, kutosen finaalia lukuunottamatta, jossa hän tuntuu olevan tuuliajolla samaan tapaan kuin nelosenkin finaalissa. Mutta kutosen kolme ensimmäistä osaa ovat ihmeelliset.
 
Tässä vaiheessa tietysti tekisi mieli luetella monta muuta sinfoniaa. Tunnen tekeväni niille vääryyttä kun jätän ne mainitsematta.

Ups.. Unohdin mainita Prokofievin 5. Brucknerin 4. on myös puhallinsoittimien osalta lyömätön.

Ja tietenkin:
 
BERLIOZ SYMPHONIE FANTASTIQUE,
DVORAK 9,
PHILIP GLASS HEROES SYMPHONY

Erik fortdellin sinfonia numero 35 vaikutti voimakkaammin tunteisiini pastoraalisen alun jälkeen mitä pidemmälle teos eteni varsinkin pakahduttavan kauiniissa laulunomaista piykälinjaista romanttista meloidiikkaa sisältävässä andantessa jonka veroista emotionaalista kokemusta saa sibestä turhaa hakea ja nerokasta perinteisten ilmaisukeinojenj yhdistämistä mederniin sanastoon uusklassismin ja postromamntiikan siirtymävaiheeseen sijoittuen. teos kesti noin 40 minuuttia ja päättyi kohottavan uljaaseen loppunousuun, onpas omaperäinehn säveltäjä.

megatherium: jonka veroista emotionaalista kokemusta saa sibestä turhaa hakea ja
 
Anteeksi mutta, ...mikä tämä sibe oikein on? Mainitset sen tosi monessa viestissäsi.
Onko se jotain klasarislangia?

gonza: Anteeksi mutta, ...mikä tämä sibe oikein on? Mainitset sen tosi monessa viestissäsi.
Onko se jotain klasarislangia?
 
sellaista kohottavaa taivaallista melodista ja soinnilliasta kauneutta jota romanttisen laukluteeman perinteitäö kunnioiittaen melartin rakentaa 3. sinfoniansa ensiosan pääteemaksi eui milloinkaan tavoita sibeliuksella jonka fragmentaaroisuutta ja 3-sävelaiheita suosiva amnatöörimäisempi arkkitehtoninen muoto - ja teemansuunittelu pyrkii naivin transformaatiotekniikan keinoin anakronistiseen jälkibeethoveniaasiseen ja brahsmlaiseen synteesiin eikä pesosen kuin yhtä lailla melartinin polyfonisesta mestaruudesta ja kontrapunktisesta tekniseltä kannalta katsottuna koulumaisesta virheettömyydellä ole sijaa saati että ankaran akateeminen kontrapunktinen satsi olisi koskaan ollutkaan tämän mister sibeliuksen vahvoja puolia jossa hän pikemminkin reputti jo wegeliuksen luokalla.
 
minusta on suorastaan häkellyttävää ajatella etttä teknisressä suhteessa niin täydellinen kontrapunktikko kuin postromanttiseen koulukuntaan kuuluva pesonen olikin ei hänen laajamuotoisiin orkesteriteoksiin valitettavasti juuri kukaan maineikas kapumme ole tarttunut ilmeisten väärinkäsitysten takia jotka ovat leimanneet koko myöhempää' suhtautumista postromanttista sinfoniakjirjallisuuttamme kohtaan joka ikävä tunnustaa suosii vain kaupallista laskelmointiin tähtäävää populaaria ohkjelmistopolitiikkaa joka kaihtaa taiteellisesti kunnianhinoisia yrityksiä puhdistaa pölyt historiallisesti vääristyneen sibeliusmyytin pinnalta mutta suomalaisen musiikkikirjallisuuden pää'lle kuseminen on tiretysti ollut aina laajempikin ongelma saksalaisen taiteemn ristiretken voittoklulun edessä joka on kuin kohtalon voimalla ujuttanut lonkeronsa globaaliin musiikkipääomaan lähtemättömällä lujuudella kun jokaisen hiukan mainetta ja kunniaa saaneen historiallisesti nimekkään säveltäjäkapellimestyarin henkiseltä kapasiteetiltaan kutistuneet tuoitokset ovat tartuttaneet kaikki myöhemmät esittäjäsukupolven joukkopsykoosiin jota kansakunnan suurimmat musiikinrerot eivät ole kyenneet parantamaan puhtaasti musiikillisilla avuillaan.'laalaa laa laalaa ihanaya merisibnfponian impåressiponistista pehmeyttä suosiva aaltomaisesti keivuva alku laalaa laa. tuukkanen on best 6 s9infonaa.

Jep jep... taidatkos tuota enää paremmin muotoilla..., vastauksen "arkkitehtoninen muoto - ja teemansuunittelu" osuu asian ytimeen ja "'laalaa laa laalaa ihanaya merisibnfponian impåressiponistista pehmeyttä suosiva aaltomaisesti keivuva alku laalaa laa. tuukkanen on best 6 s9infonaa" ... pannaan tämä korvan taakse kun ymmärrämme puutteita ja mestaruuksia jatkossa...

velipesonen: Oikean käsityksen Beethovenin sinfonioista saa mielestäni Furtwängleriä kuuntelemalla
 
Käsityksestä tulee kuitenkin yksipuolinen, jos kuuntelee vain Furtwänglerin tulkintoja, jotka ovat jotenkin mystisiä ja tempoiltaan verkkaisia. Käsitysten monipuolistajaksi sopii aina niin tulinen Toscanini. Ja onhan myös esim. Fritz Reiner todella hurjalla päällä Eroica-levytyksessään vuodelta 1954.
 
HiFi-ääntä haluaville ei noista sovi kukaan, sillä tuon ajan levytyksissä ääni tuntuu usein tulevan pahviputkesta tai peltitorvesta. Ikävä kyllä en osaa mainita mitään nykyistä orkesterinjohtajaa, jonka tulkinnat pärjäisivät noille yli puolen vuosisadan takaisille. Karajanin 1. sykli, se 60-luvun alussa tehty, on minusta kyllä hyvä paitsi 3. ja 5. sinfonian osalta, ja äänenlaatukin on jo kelvollinen. Mutta sitten esim. Carlos Kleiber on minusta omituinen ja suorastaan huono 5. ja 7. sinfonian levytyksissään (vallitseva käsitys niistä näyttää olevan toinen, mutta voisin perustella omiani). Pidän huimasti parempana isä Erichin tekemää levytystä vitosesta vuodelta '52.

^
entäs harnoncourt?

Ai että, pitäisikin ottaa projektiksi kuunnella Beethovenin sinfoniat Klempererin, Furtwänglerin, Toscaninin ja Harnoncourtin johtamina. Tuossa olisi jo aika laaja tulkintapaletti.

Sulervo: Käsityksestä tulee kuitenkin yksipuolinen, jos kuuntelee vain Furtwänglerin tulkintoja, jotka ovat jotenkin mystisiä ja tempoiltaan verkkaisia.
 
Mistähän tällainen käsitys on oikein saanut alkunsa? Kuunnella sopii vaikkapa tämän esityksen loppua kohdasta 25.09 eteenpäin, tempo on kova. Temponkäsittely koko esityksessä on myös omaa luokkaansa, melkein liian hyvää.
 
http://www.youtube.com/watch?v=toT33shaVhc

Tekis mieli huomauttaa vielä että ns. klassisen musiikin kokonaisuudessa sinfonioiden merkitystä ylikorostetaan arvatenkin Beethovenin takia tai tarkemmin ilmaistuna suhtautumisen Beethoveniin takia.
 
Kuunnelkaa ja soittakaa hyvät ihmiset konserttoja ja konsertiinoja ajalta ennen vuotta 1700.

velipesonen: Tekis mieli huomauttaa vielä että ns. klassisen musiikin kokonaisuudessa sinfonioiden merkitystä ylikorostetaan arvatenkin Beethovenin takia tai tarkemmin ilmaistuna suhtautumisen Beethoveniin takia.
 
Kuunnelkaa ja soittakaa hyvät ihmiset konserttoja ja konsertiinoja ajalta ennen vuotta 1700.
 
Nähdäkseni johtuu siitä, että barokkimusiikki ei ole niin tunnettua, mikä johtuu romantiikan ylivallasta. Klassismin aikana taas sinfoniat ovat laadukkaampia (Haydn!) kuin konsertot (poislukien Mozartin pianokonsertot ja Hummelin), ja romantiikan aikana ilmeisesti samoin.

sub zero: ^
entäs harnoncourt?
 
En tunne Harnoncourtin Beethoven-tulkintoja, mutta tuskin menetän paljonkaan, sillä hänen Brahms-boksinsa on minun mielestäni jotakin outoa, mitätöntä puuhastelua.

velipesonen: Mistähän tällainen käsitys on oikein saanut alkunsa
 
Siis Furtwänglerin tempot ovat yleensä hitaahkoja, verrattuna vaikkapa Toscaniniin. Esimerkkejä Beethovenin sinfonioiden levytysten kestosta, poimittu Furtwänglerin EMI-boksista ja Toscaninin RCA-boksista:
 
Sinfonia no. 3: Furtwängler 52'23", Toscanini 46'17"
Sinfonia no. 5: Furtwängler 38'02", Toscanini 29'18"
Sinfonia no. 6: Furtwängler 45'02", Toscanini 40'56"
Sinfonia no. 7: Furtwängler 37'09", Toscanini 32'53"
Sinfonia no. 9: Furtwängler 74'23", Toscanini 64'43"
 
Kumpikin jättää samoja kertauksia pois, kuten 50-luvun vinyylilevyillä oli tapana tehdä.