Rock, pop, alternative ›

velipesonen: . Capitol Boxin cd:t vaikuttaisivat selvästi osoittavan tämän mutta minä ainakaan en tiedä millä tavalla remasterointi on suoritettu. Kuitenkin uuden britti-remasterin (090909) ja Capitol Boxin soundiero on huomattava britti-remasterin eduksi.
 
Mikä on kaikkein kiinnostavinta ovat kuitenkin miksaukset.
 
Minä en ole oikein vakuuttunut noista Capitolin miksauksista. Minusta puolestaan itse tracklistit ovat kiinnostavia.
 
Capitolin Rubber Souliahan monet pitävät jopa parempana kuin alkuperäistä, juuri biisivalintojensa vuoksi.
 
Omia suosikkejani ovat
 
Meet the Beatles! (aloitusbiisi: I Want to Hold Your Hand)
Second Album (Long Tall Sally, She Loves You)
Rubber Soul
Yesterday...& Today (We Can Work It Out/Day Tripper)
Hey Jude (hienot kannet, ehkä Beatlesin kaikkien aikojen parhaat)
 
Tosin olen perehtynyt näihin vain joko älppäreinä tai sitten omatekoisina koosteina, noita bokseja ei ole tullut ostettua.
 
Magical Mystery Tour ei puolestaan lukeudu suosikkeihini.
 
Voi olla että kestää kauan, ennen kuin nuo kaikki ovat saatavilla virallisena cd:nä.

carnation: Mikä on teistä beatlesin huonoin levy?
 
Let It Be. Beatlesin hajoaminen kuuluu kolmella viimeisellä levyllä (Yellow Submarinea ei lasketa) ja niistä kolmesta kaikkein ikävimmin Let It Be:llä. Se LP on pummilaukaus ja Maccan virhelaskelma. Ja kun nyt haukkumaan ruvettiin niin eipä tuotantojälkikään pahemmin säväytä, siinä kuuluu Spectorin egotrippi enemmän kuin musiikkiin paneutuminen. Toisaalta haluaisin kehua Spectoria Across the Universesta ja Long And Winding Roadista (vaikka beatlet itse eivät siitä pitäneet), eli tuomioni ei ole täydellinen.
 
Lennon soittaa levyllä kitaraa huonosti, bassoa vielä huonommin ja laulaa alle tasonsa, aivan kuin löisi koko homman läskiksi. Ringo soittaa hyvin kuten aina ja Macca koettaa pitää homman kasassa siinä onnistumatta. Harrisonin otteissa on leipiintyneen ammattimiehen tympeyttä.
 
Beatlesin hajoamisessa on erotettavissa monta vaihetta ja Let It Be on se kuulijan kannalta ikävin eli yhteentörmäys ja repeäminen. Ballad of John And Yoko oli jäähdyttelyä ja Abbey Road jo täysin jäinen levy. Oikeastaan minun pitäisi Beatlesin fanina vastata, että Abbey Road on kaikkein huonoin koska se ei sisällä mitään lupausta tulevasta, se ei enää tosiasiassa ole Beatles-levy. Mutta Let It Be:n paikoittainen nolous korpeaa silti enemmän.

Mun mielestä Let It Be on huonoin, koska soittosuoritus ja yleinen paska fiilis on siitä kuultavissa. Mutta velipesosen kanssa olen samaa mieltä siitä, että The Long And Winding Roadin orkesteriversio on hyvä.
 
Across The Universe on muuten sanoitukseltaan Lennonin hienoimpia, mutta ärsyttää himona se, että Lennon laulo sen hassusti. Ja vähän nasaalisti. Ja vähän puolittaisesti, mielestäni. Tiedän kyllä, että Let It Be -versiolla lauluraitaa on hidastettu (ja Anthologyn versio muistaakseni nopeutettu?), jonka myötä myös sävellaji on laskenut, mutta Naked-versiollakin tuo hassu laulutapa häiritsee.
 
Abbey Road taas on loistava saundiensa, sävellystensä ja ylipäätään sellasen "NYT LÄHTEE, SAATANA"-fiiliksen puolesta.
 
En ole edelleenkään kuullut yhtä kauniita stemmoja miltään muulta yhtyeeltä kuin Beatlesilta Becausessa. Ei Beach Boysilta, ei Crosby, Stills & Nashilta eikä keltään muultakaan.

Abbey Roadista olen samaa mieltä sikäli että siinä on sitä irrottelufiilistä, mutta samalla se on vähän kuin after ski party: varsinainen suoritus on ohitse ja nyt vähän relastellaan.
 
Ehkä John ei lähtenyt Yokon luo pakoon Cynthiaa vaan Paulia. Ehkä hän oli täysin tyytymätön kaikkeen mitä Beatles oli levyttänyt, ainakin hän sanoi niin George Martinille 70-luvulla ja moneen kertaan toisti bändin olleen parhaimmillaan Hampurissa. Ehkä siinä oli muutakin kuin vain halukkuutta pitää rock'n'roll ikuisesti Jerry Lee Lewisin ja Little Richardin formaatissa.

Coran: Eikö se voisi tällä perusteella olla myös paras levy?
 
Se riippuu nimenomaan musiikkimausta. Jollekin se levy on paras, joillekin huonoin.

velipesonen: Beatlesin hajoamisessa on erotettavissa monta vaihetta ja Let It Be on se kuulijan kannalta ikävin eli yhteentörmäys ja repeäminen. Ballad of John And Yoko oli jäähdyttelyä ja Abbey Road jo täysin jäinen levy. Oikeastaan minun pitäisi Beatlesin fanina vastata, että Abbey Road on kaikkein huonoin koska se ei sisällä mitään lupausta tulevasta, se ei enää tosiasiassa ole Beatles-levy. Mutta Let It Be:n paikoittainen nolous korpeaa silti enemmän.
 
Markku Koski vertaa Beatles-kirjassaan Abbey Roadia aviopariin, joka yrittää pelastaa rakoilevan liittonsa hankkimalla lapsen. Se on ainakin omalla kohdallani ollut erittäin osuva rinnastus, sillä en itsekään pidä Abbey Roadista ja Let It Bestä. Ne kuulostavat nimenomaan leipiintyneiltä ja tympeiltä missä taas esimerkiksi White Album kuulostaa vielä huomattavasti latautuneemmalta ja hyvällä tavalla jännittyneeltä. Sinänsä ihan jännittävää että yhtyeen mahdollisesti vahvimmat ja ehdottomasti heikoimmat hetket mahtuvat reilun vuoden levytysrupeaman sisälle.
 
The Pretty Thingsin Parachute vuodelta 1970 on ollut mulle aina se levy, joka Abbey Road olisi voinut olla onnistuessaan. Se on mielenkiintoinen, yllättävä ja vapautuneelta kuulostava levy alusta aina loppuun asti ja se vieläpä alkaa pienellä saumattomalla kappalejatkumolla vähän Abbey Road -hengessä.

velipesonen: Anteeksi, en ole yrittänyt esittää psykologista analyysia sinusta henkilönä. Puhuin yleisellä tasolla siitä, minkä jäsen baron tuossa tarkentelikin, eli nykyisen psykolgisen kulttuurin, psykokulttuurin, vallitessa melkein millä tahansa ihmisyksilön ominaisuudella voi perustella melkein mitä tahansa hänen tekoaan ja se on lapsellista. Ilmaisin itseni kaiketi liian niukasti.
 
Yleensä psykokulttuurissa on ihminen tapana nähdä jonkinlaisena avuttomana nysvääjänä, aivan nynnynä läpikotaisin. Tekisi siis mieli välillä sanoa että ota silmä käteen ja katso. Ehkä psykologit ja psykiatrit ovat kaheleita juuri siksi että ovat onnistuneet tulemaan juuri sellaisiksi mitä heidän oppikirjansa ihmisestä väittävät eivätkä suinkaan siksi että heillä olisi ollut ruuveissa kiristämisen varaa jo ennestään.
 
Tähän väliin, että... Pahoillani myös omasta puolestani hätiköidyn päätelmäni vuoksi. Luin viestisi tarkemmin, pariinkin kertaan ja syy vittuuntumiseeni taitaa olla kuitenkin täällä päässä. Samaa mieltähän mä olen kokolailla suuresta osasta ollut sun kirjoituksiesi kanssa. :)
 
Komppaan väitettäsi, että psykologit ja psykiatrit karsinoivat ihmisiä liikaa ikivanhojen oppikirjojensa viitoittamalla tavalla, ja jopa ylistetyn Sigmund Froidin teoriat vaatisivat ehkä jo päivitystä.
 
Omasta mielestäni hyvä psykiatri on elämää itsekin nähnyt, vanhempi (lue=uskottavaa auktoriteettia omaava) henkilö, joka osaa käyttää myös maalaisjärkeä neuvoessaan uutta, aina omalla tavallaan ainutlaatuista potilasta. Hyvän kuuntelijan ominaisuudet täyttävä, kannustava ja ammattitaitoa seuloa oikeasti apua tarvitsevat sosiaalisen turvaverkon hyväksikäyttäjistä ovat myös mielestäni tärkeitä kulmakiviä ammattitaitoisen psykiatrin määrittelyssä.
 
Nyt olemme poikenneet aiheesta jo sen verran, että palataan siihen takaisin ja nopiasti!
 
Osaltani esittelin hyvin lyhyesti historiikkiani The Beatlesin suhteen, joka tosiaan on ollut mielestäni vuodesta -71 ylittämättömästi universumin paras bändi. Jos voin pyytää, niin laittakaa myös itsestänne ja suhteestanne Beatlesiin jotain, vaikka vain ihan pähkinänkuoressa. Kiinnostaa kovin minkälaista kirjoittelijaa täällä käy spekuleeraamassa ja infoamassa nimenomaan tästä aiheesta.

kepe-5: Markku Koski vertaa Beatles-kirjassaan Abbey Roadia aviopariin, joka yrittää pelastaa rakoilevan liittonsa hankkimalla lapsen. Se on ainakin omalla kohdallani ollut erittäin osuva rinnastus, sillä en itsekään pidä Abbey Roadista ja Let It Bestä. Ne kuulostavat nimenomaan leipiintyneiltä ja tympeiltä missä taas esimerkiksi White Album kuulostaa vielä huomattavasti latautuneemmalta ja hyvällä tavalla jännittyneeltä. Sinänsä ihan jännittävää että yhtyeen mahdollisesti vahvimmat ja ehdottomasti heikoimmat hetket mahtuvat reilun vuoden levytysrupeaman sisälle.
 
The Pretty Thingsin Parachute vuodelta 1970 on ollut mulle aina se levy, joka Abbey Road olisi voinut olla onnistuessaan. Se on mielenkiintoinen, yllättävä ja vapautuneelta kuulostava levy alusta aina loppuun asti ja se vieläpä alkaa pienellä saumattomalla kappalejatkumolla vähän Abbey Road -hengessä.
 
Markku Koski on huippumies, olen pariin kertaan kirjansa lukenut enkä ole kaikesta samaa mieltä mutta silti Kosken kirja on kaikkein paras Beatles-kirja, eikä tämä nyt ole edes kovin isänmaallinen mielipide. Kosken kirjaa kannattaisi pitää mittatikkuna sillä lailla että huonompaa kirjaa ei kannata edes suunnitella. Silti epäilen ja pahoin pelkään että Lewisohnin kirja on huonompi ja toivottavasti olen väärässä. Toivon mukaan Kosken kirjaa opetetaan Liverpoolin Beatles-yliopistossa!
 
Hyvin monet sanoivat vuonna 1969 tuntevansa että Beatlesin käynnistämä aikakausi oli ohi. Minun mielestäni he ovat oikeassa. Mitä se sitten todellisuudessa merkitsee? Minusta kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin siitä että Beatles oli psykologinen tila joka imi sisäänsä kaiken muun. Thus, surviving the sixties equals surviving The Beatles. Who, Pretty Things ja Rollarit selvisivät 60-luvusta mutta moni ei selvinnyt ja onhan niitäkin jotka a) luulevat ettei 60-luku koskaan loppunutkaan tai b) ovat tietämättömiä siitä että 60-luku oli olemassa. 60-luku siis kesti alkuvuodesta 1963 suunnilleen alkuvuoteen 1969, aikaa oli nopeutettu. King Crimsonin aavemainen mestariteos In the Court on 60-lukulainen mutta huhuilee jo rajan takaa.

Filemon: Osaltani esittelin hyvin lyhyesti historiikkiani The Beatlesin suhteen, joka tosiaan on ollut mielestäni vuodesta -71 ylittämättömästi universumin paras bändi. Jos voin pyytää, niin laittakaa myös itsestänne ja suhteestanne Beatlesiin jotain, vaikka vain ihan pähkinänkuoressa. Kiinnostaa kovin minkälaista kirjoittelijaa täällä käy spekuleeraamassa ja infoamassa nimenomaan tästä aiheesta.
 
Tuolla jo aiemminkin oli näistä puhetta kun joku kysyi onko lapsuudenmuistoja Beatlesista, tässä samassa ketjussa muistaakseni viime kalenterivuoden lopulla.
 
Minä olin lapsena intohimoinen levyjenkuuntelija, kaikki levyt piti kuunnella moneen kertaan, myös raskassoutuisemmat oopperat ja iskelmä- tai virsilevyt, ja televisiosta piti katsoa aivan kaikki musiikkiohjelmat ja radiosta kuuntelin jazzia ja bluesia aina kuin sitä tuli, minulla siis oli jonkinlainen synnynnäinen bluespää ja on edelleen mitä suurimmassa määrin. Kotona kuunneltiin ja soitettiin paljon klassista ja Beethovenia pidettiin ykkösenä, paljon kehuttiin myös Musorgskia, Schubertia ja Bachia ja ihmekös tuo. Konserteissa tuli käytyä paljon kun on sukurasitteita.
 
Rokista kiinnostuin Gary Glitterin ja Hurriganesin takia, muita suosikkeja olivat Bob Dylan, Led Zeppelin ja Royals.
 
Mutta sitten eräänä päivänä Live at Hollywood Bowlin ilmestymisen jälkeen naapurin kuusi vuotta vanhempi rokkipoika joka nykyisin on sosiologian tutkijana H:gin y-opistossa soitti minulle tätä levyä. Kävin usein hänen luonaan lukemassa musiikkilehtiä ja oli tullut siellä kuunneltua läpi mm. Wigwamin ja Royalsin levyjä. Mutta Beatlesin kuuleminen oli kaiken tämän vimmaisen musiikkiinpaneutumiseni jälkeen kuin ovi olisi avattu jonnekin. Se on minulle kuin taivas kenties siksi että se merkitsee äärimmäisen ovelaa yhtymäkohtaa niiden jazzien ja bluesien sekä runsaasti kuuntelemani klassisen eurooppalaisen musiikin kesken.
 
Olisi järkyttävää, aivan liian kamalaa, jos rock ei olisi Beatlesin takia voittanut iskelmää. Mun mielestä kuitenkin parhaat rockbändit eli Beatles ja Who tekee musiikkia joka peittoaa aivan kaiken iskelmän mitä maailmassa on. Siksi suhtaudun suurella epäluulolla siihen kun esim. Timo Rautiainen hekumoi Veksi Salmen loistokkuudella, siinä on kyseessä hevarien ja iskelmäväen salattu yhteys. Hevi ja iskelmä ovat sikäli samaa että ne kuppaavat klassamusan ominaisuuksia kumpikin omalla tahollaan mutta Beatles näytti että rock voittaa; the only card you need is the ace of spades ja Lemmy on aina tiennyt asiat.
 
Ja koska rock voittaa, myös blues voittaa.

velipesonen: Markku Koski on huippumies, olen pariin kertaan kirjansa lukenut enkä ole kaikesta samaa mieltä mutta silti Kosken kirja on kaikkein paras Beatles-kirja, eikä tämä nyt ole edes kovin isänmaallinen mielipide. Kosken kirjaa kannattaisi pitää mittatikkuna sillä lailla että huonompaa kirjaa ei kannata edes suunnitella. Silti epäilen ja pahoin pelkään että Lewisohnin kirja on huonompi ja toivottavasti olen väärässä. Toivon mukaan Kosken kirjaa opetetaan Liverpoolin Beatles-yliopistossa!
 
Mun kokemukseni Beatles-kirjallisuudesta on tosi rajallinen, mutta Koski osaa kyllä kirjoittaa erittäin mukaansatempaavasti. Tuttu lahjoitti mulle aikoinaan tuon kirjan toistaiseksi uusimman laitoksen, jonka oli lytännyt yhden lehden arvostelussa. Se ei johtunut niinkään siitä, että kirja olisi huonosti kirjoitettu, tuossa on vaan ihan käsittämätön määrä yksinkertaisia asiavirheitä ja tahatonta harhaanjohtamista - esimerkiksi Buddy Hollyn Well... All Rightin nimeen ja sanoitukseen viitataan useammalla eri tavalla ja aina väärin. Uudistettu esipuhe, jonka lopuksi Koski perustelee uudistusten vähyyttä "sillä kaikki tiedämme, että George Harrison on kuollut" ihmetyttää ja vihastuttaa.
 
Kaikkiaan kyseessä on kuitenkin siis erittäin miellyttävää luettavaa, mutta ihmetyttää vaan tuon uusimman laitoksen rampauttaminen. Oikoluenta on vissiin ollut tuon kohdalla aika olematonta.

Kyllä Let It Be on huonoin Beatle-levy....Koko levyllä ainoa aidolta kuulostava innokkuuden häivä on Get Back-biisillä... Levy on vähän "No tehdään nyt joku saatanan levy,kun tää kerran on meen työtä"-meinigillä puurrettu,aivan samoin kun Abbey Roadilla kuuluu"Meen ei tarvi enää jätkät..Hienoo!"-vapautunut fiilis....Spectorista on ollut hyvin vähän apua mun mielestäni...

Andy Six: Kyllä Let It Be on huonoin Beatle-levy....Koko levyllä ainoa aidolta kuulostava innokkuuden häivä on Get Back-biisillä... Levy on vähän "No tehdään nyt joku saatanan levy,kun tää kerran on meen työtä"-meinigillä puurrettu,aivan samoin kun Abbey Roadilla kuuluu"Meen ei tarvi enää jätkät..Hienoo!"-vapautunut fiilis....Spectorista on ollut hyvin vähän apua mun mielestäni...
 
Jaa... Aika harvalla levyllä koko rockin historiassa kuitenkaan neljää noin suosittua kappaletta kuin Get Back, Long and Winding Road, Across the Universe ja Let it Be. Nämä jo yksin tekisivät levystä erittäin tunnetun (Across the Universe on minusta jotenkin ärsyttävä, mutta silti ensiluokkainen sävellys).
 
Muista biiseistä lähinnä "I've got a feeling" on vähän heikompi, muut edustaa suht tasaista laatua. Ihmettelen, miten tuossa "For you bluessa" on saatu blueskaavaan noin paljon eloa. "Two of us" erottuu ehkä joukosta kauneimpana. Ja Naked-versiossa (sitä "alkuperäistä" en ole kuullutkaan) on vielä tuo "Don't Let Me Down", jossa on aikamoisen mieleenpainuva skebariffi. Biisit ovat myös keskenään hyvin eri tyyppisiä jos ei ihan eri genreihin kuuluvia, mikä lisää respektiä ainakin minulta. Energianpuutteestakaan en osaa levyä syyttää, kun kuuntelen vaikka näitä "I Me Mine" kappaleen nopeita kohtia.

Jokapaikanapina: Across The Universe on muuten sanoitukseltaan Lennonin hienoimpia,.....
 
Across The Universe on minusta yksi Lennonin parhammista biiseistä muutenkin. Hieno kappale.

kepe-5: Kaikkiaan kyseessä on kuitenkin siis erittäin miellyttävää luettavaa, mutta ihmetyttää vaan tuon uusimman laitoksen rampauttaminen. Oikoluenta on vissiin ollut tuon kohdalla aika olematonta.
 
Siellä on asiavirheitä mutta virheet eivät paina niin paljon kun näkemys on oivaltava ja kokonaisvaltainen. Enemmän kuin virheistä voisin kritisoida Koskea joistain liian uskaliaista tulkinnoista. Mutta mikäpä siinä, kirjansa on ansiokas puutteineenkin vaikkei sen kanssa olisi samaa mieltä.
 
Kosken uuteen painokseen laatimaa esipuhetta, johon viittaat, en ole lukenut.

sub zero: Jaa... Aika harvalla levyllä koko rockin historiassa kuitenkaan neljää noin suosittua kappaletta kuin Get Back, Long and Winding Road, Across the Universe ja Let it Be. Nämä jo yksin tekisivät levystä erittäin tunnetun (Across the Universe on minusta jotenkin ärsyttävä, mutta silti ensiluokkainen sävellys).
 
En moittinut sävellyksiä sinänsä,myönnän toki esim. nimibiisin ansiot,mutta levyn yleisilme on minusta perinjuurin innoton....

Sergei Fallinen: Spector teki siitä käytännössä kuuntelukelvottoman. Niin kuin niin monesta muustakin levystä, mut kaikki kunnia legendalle
 
En tiedä niistä muista levyistä mihin viittaat, mutta en ole samaa mieltä. Minusta Spector loihti tästä pesunkestävän Beatles-levyn: arvaamattoman, ristiriitaisen ja ainutlaatuisen. Imeläksi ylituotetut mahtipontiset balladit luovat hienon kontrastin toisten biisien dokumentaariselle "realismille".

JET: Lennonin paras biisi on teistä mikä?
 
I'm only sleeping. Heti perässä tulevat She said, she said, Revolution, Any time at all, This boy, Come together, I'm so tired, No reply..

sub zero: Jaa... Aika harvalla levyllä koko rockin historiassa kuitenkaan neljää noin suosittua kappaletta kuin Get Back, Long and Winding Road, Across the Universe ja Let it Be. Nämä jo yksin tekisivät levystä erittäin tunnetun (Across the Universe on minusta jotenkin ärsyttävä, mutta silti ensiluokkainen sävellys).
 
Minua taas on aina ärsyttänyt se Long and Winding Road. Sellaista viihde/hissimusiikkia.

StJerky: Minua taas on aina ärsyttänyt se Long and Winding Road. Sellaista viihde/hissimusiikkia.
 
Kannattaa kuunnella Pepe Willbergin Ovensuu.