Kitarat: soittaminen ›

Jucciz: Tää on kyllä taivahan tosi. Nykyään tehdään (tai no, viimeisen 50 vuoden sisään on tehty) paljon sähkökitaravetoista musiikkia, jossa suurin osa keskeisistä elementeistä on sellaisia, joita ei voida mitenkään ilmaista länsimaisen nuottikirjoituksen keinoin - siinä kun on käytössä kitaralle lähinnä sävelkorkeudet, nuottien kestot ja muutamia vakiintuneita, alkeellisia fraseeraukseen liittyviä merkintöjä. Voittopuolisesti efektien käyttöön, soundimaailmoihin ja/tai "kitaramaiseen" fraseeraukseen nojaava musiikki joudutaan nuottikirjoituksessa esittämään erittäin riisutussa muodossa tai sitten nuotin oheen on kirjoitettava paljon sanallista informaatiota - eikä siltikään paraskaan primavistailija yleensä tuota levyversion kuuloista lopputulosta, vaikka ihan hyvin ja "oikein" soittaisikin sen, mitä lapussa lukee. Etenkin omat biisit kyllä yleensä pystyy "plokkaamaan takaisin" jos ne on äänittänyt talteen - monesti tämä on paljon nopeampaa kuin nuottien tai tabulatuurien rustaaminen.
 
Täytyy kommentoida tähän, koska tuosta saa - ehkä virheellisesti - sen kuvan, että ajattelisit tuon olevan nimenomaan uudemman kitaramusiikin erikoisongelma notaation kanssa. Näinhän ei toki ole. Se, että soiva lopputulos on kaukana siitä nuotteihin merkitystä, on ollut aina notaation ominaisuus. Eri säveltäjät ovat merkinneet aikojen saatossa nuotteihinsa eri määrän informaatiota: toiset ovat tehneet jotain, jota voisi kutsua kappaleen käyttöohjeeksi, kun taas toisten partituureihin perehtyminen vaatii syvällistä analyysia ja perinteen tuntemista, mutta yhtä kaikki: kaiken musiikin kanssa sen nuottikuvan realisoiminen vaatii kyseessä olevan musiikkityylin tuntemista ja kappaleeseen perehtymistä - oli se miten tarkasti tahansa läpikirjoitettu.
 
Tässä suhteessa en näkisi ongelmaksi sitä, ettei niihin kitaranuotteihinkaan saa kaikkea ylös. Varsinkin jos ne ovat luonnosmaisia - joka tapauksessa ne vaativat tulkintaa. Mutta on kyllä aivan totta, että jos jokin kovinkin spesifi erikoisjuttu tai sointujen voicing on ns. se juttu niin sen nopea ylöskirjoittaminen on vähän ikävää ja pitkäveteistä. Yleensä tuleekin laitettua tarpeellinen määrä vihjeitä: ehkä asema ja jotain tärkeitä säveliä ja loppu saa jäädä myöhemmän improvisaation varaan. Joka tapauksessahan kyseessä on vain luonnos, josta vasta sitten myöhemmin muokataan lopullinen taideteos.

Juu, ei missään tapauksessa nuottikirjoituksen "ilmaisuvoiman" puute koske vain tuoreehkoa kitaramusiikkia. Ja aivan kuten sanoit, olipa genre mikä hyvänsä, kyseisen tyylin ja sen estetiikan tunteminen ovat edellytyksiä tyylinmukaiselle tulkinnalle, olivatpa laput miten mainiot hyvänsä. Oon nimittäin kuullut kun klasaripohjalta vedetään rokkia nuoteista. Nuoteissa luki ihan oikeat sävelet - lisäksi klasaripohjainen kitaristi soitti just ne nuotit, mitä lapuissa lukikin. Jostain syystä ilmoille kajahtanut äänimaisema ei kuitenkaan juurikaan haissut rokkenrollille. ;)

Jucciz: Nuoteissa luki ihan oikeat sävelet - lisäksi klasaripohjainen kitaristi soitti just ne nuotit, mitä lapuissa lukikin. Jostain syystä ilmoille kajahtanut äänimaisema ei kuitenkaan juurikaan haissut rokkenrollille. ;)
 
Onkos tuo nyt sitten huono asia? Piristäväähän tuo on, että hommat vedetään erilailla, eikä kuten x määrä muita asian tekee.

Jucciz: Kyllä määkin oppilaitteni kanssa melko usein tabulatuureja kahlaan - osittain siksi, että nämä tyypit ovat soittaneet kokonaisia kappaleita jo useamman vuoden ajan, mutta nuottiviivaston edessä tulee kumman hiljaista... ja hiljaisuus on perin kiusallista kun kyseessä on soittotunti. ;)
 

 
Niin ja, kaipa soittamisen on pohjimmillaan oltava kivaa ja yleensä kivaa on, jos saa jonkun biisin soitetttua - vaikka sitten tabulatuureista. Onhan se totta, että musikaalinen kaveri oppii vuodessa tabulatuurien avulla soittamaan tarvittaessa kymmeniä biisejä - eikä välttämättä koko aikana tiedä edes, minkä nimisiä säveliä tai sointuja hän on soittanut. Samassa ajassa toinen kaveri oppii korkeintaan ihan perusteet nuotinluvusta, mutta oivaltaa väistämättä samalla myös jotain a)musiikin teoriasta ja b)omasta instrumentistaan - jotain mitä ei tabulatuurien kanssa tapahdu, ellei ihan oikeasti funtsi vähän samalla kun siirtelee sormiaan otelaudalla paperilla näkyvän lottorivin viitoittamana, ja kokemuksieni mukaan harvaa edes kiinnostaa funtsia.
 
Minusta tuntuu, että ikä myös vaikuttaa jonkin verran asiaan. Yritin parin oppilaan kanssa tosissani nuottien opettelua viime lukuvuonna. Siitä ei tullut yhtään mitään. Otin asian uudelleen käsittelyyn tänä lukuvuonna ja ihmeellistä kyllä nuoteista soittaminen sujuikin jo paljon paremmin.
 
Musiikin perusteita (teoria) ei ainakaan meidän musaopistolla suositella alle 12-vuotiaille. Tämä tietysti riippuu todella paljon myös oppilaan kypsyydestä. Minusta tuntuu, että nuottien opettelemisen kanssa on vähän sama asia. Ei sitä kannata väkisin alkaa tuputtaa liian aikaisin. Tietysti, jos oppilas on kiinnostunut aiheesta, niin sittenhän niiden opettelemisen voi aloittaa jo ekalla tunnilla.
 
Pienet ja vähän isommatkin lapset oppivat kyllä asioita myös korvakuulolta todella hyvin. Mulla on sellainen tavoite, että tunneilla nuotteja/tabulatuureja vahdattaisiin mahdollisimman vähän. Yritän painottaa korvalla oppimista paperin tuijottamisen sijaan, ainakin aluksi. Olen opettanut myös improvisaatiota ja siihen liittyvää teoriaa ilman nuotteja. Ensin yritän opettaa asian ja sitten myöhemmin näyttää miltä se näyttää mustein pisteiden kera.
 
Painotan edellen sitä, että mielestäni tabulatuureihin kannattaa suhtautua kuin apupyöriin: niiden avulla voi vähän kokeilla, miltä kitarakappaleiden soittaminen tuntuu. Varsinaiseen kitaransoittoon - musiikin teoriasta puhumattakaan - ei yksin niiden avulla oikeasti pureuduta syvemmällä tasolla, mutta ilmoille saattaa silti kajahtaa jotain, mitä voi ihan hyvällä syyllä kutsua musiikiksi. Monesti ja monille tämä riittää, koska musiikista ei edes aiota ammattia. Musiikin hahmottamisen ja jakelun välineenä tabulatuurit - ja pahimpana esimerkkinä netistä ladattavat ASCII-tabulatuurit - ovat mielestäni parhaimmillaankin kömpelöitä: ei sävellajimerkintöjä, ei kunnollisia aika-arvoja yms. puutteet, jotka olen varmasti listannut monta kertaa aiemmin. Vasta nuottikirjoituksen kaverina tabulatuureissa on edes jotain mieltä.
 
Näinhän se on. Olen päätynyt nuotti+tabulatuurilappuihin, en sitten tiedä katsooko oppilaat niitä nuotteja siitä koskaan...
 
Tää on kyllä taivahan tosi. Nykyään tehdään (tai no, viimeisen 50 vuoden sisään on tehty) paljon sähkökitaravetoista musiikkia, jossa suurin osa keskeisistä elementeistä on sellaisia, joita ei voida mitenkään ilmaista länsimaisen nuottikirjoituksen keinoin - siinä kun on käytössä kitaralle lähinnä sävelkorkeudet, nuottien kestot ja muutamia vakiintuneita, alkeellisia fraseeraukseen liittyviä merkintöjä. Voittopuolisesti efektien käyttöön, soundimaailmoihin ja/tai "kitaramaiseen" fraseeraukseen nojaava musiikki joudutaan nuottikirjoituksessa esittämään erittäin riisutussa muodossa tai sitten nuotin oheen on kirjoitettava paljon sanallista informaatiota - eikä siltikään paraskaan primavistailija yleensä tuota levyversion kuuloista lopputulosta, vaikka ihan hyvin ja "oikein" soittaisikin sen, mitä lapussa lukee. Etenkin omat biisit kyllä yleensä pystyy "plokkaamaan takaisin" jos ne on äänittänyt talteen - monesti tämä on paljon nopeampaa kuin nuottien tai tabulatuurien rustaaminen.
 
Tyyliseikkoja on hirveän vaikea pistää paperille. Korvallahan se musiikki opitaan kuitenkin. Jopa Paranoidinkin tyyppisen kappaleen kirjoittaminen nuoteille on kyllä rassaavaa puuhaa.

Aalimupina: Ehkäpä ainut haittapuoli voi olla se, että sitten vain soittaa nuoteista, eikä harjoita lainkaan korvakuulolta soittamista. Tämä vaara on etenkin klasaripuolella.
 
Tsst! Tässäpä se taisi tullakkin, mitä en aiemmin hoksannut.
 
Meinaan, että nyt jo muutaman vuoden olen pyrkinyt opettelemaan biisit pääsääntöisesti korvakuulolla ja huomannut jopa kehittyneeni tässä, niinpä yritän mahdollisuuksien nimissä vastakin välttää paperilapuista soittamista jos vain suinkin mahdollista. Niihin nimittäin voi jäädä koukkuun salakavalasti ja unohtuu se korvakuulolta opettelemisen tärkeys...ainakin näin on menneinä vuosina päässyt tapahtumaan. Sitten on myös se puoli tossa korvakuulolta opettelemisessa, että tulee kuunneltua biisien tonaalisuutta ja sen perusteella rakennetua omat sormitukset kulloiseenkin biisiin itselleen sopiviksi. Lisäksi korvakuulolta opettelu palkitsee ainakin itseäni paremmin ja antaa monesti vapautta tehdä juurikin näitä sormitusvalintoja vrt. nuottikirjoitukseen.
 
Aiemmissa kirjoituksissa oli muistaakseni pointti, että nuottikirjoitustaidolla tulee musiikin teoriakin tutuksi. No jaa...näin varmaan pitäisi tapahtuakkin? Sen 10 v. aikana mitä soiteltiin nuoteista ja itsekkin niitä joskus saatoin kirjoittaa ylös, niin eipä minulle kyllä mitään erityistä jäänyt mieleen. Kaiken tarvittavan teorian olen hyvin pitkälti omin nokkineni itse jälkeenpäin opetellut (skaalat, sointuasteet, käännökset..) joskin opeteltavaa kyllä riittäisi yllinkyllin hulluuteen asti. En sitten tiedä missä oli vika, että teoriat eivät menneet omaan musikaallittomaan aivottomaan koppaani. Opettaja, oma asenne? Veikkaan enempi jälkimmäistä ja osa syy lienee huono lontooni, koska opiskelimme englanninkielisestä opuksesta teoriat (A Modern Method For Guitar/ William Leavitt), joten pää 'kokolailla tyhjänä' lopetin sittemin ne tunnit, vaan pystyin nuoteista silloin soittamaan.
 
Aiemmissa kirjoituksissa on tullut paljon hyviä näkökantoja asiaan, jotka ovat antaneet ainakin itselleni ajattelemisen aihetta. Äänitallennin kiitos :)

Monissa uusissa kännyköissäki alkaa olla sen verta hyvät nauhotusten äänenlaadut, että silläki saa varmasti sellaisen äänityksen talteen, josta saa nuottien laadut ja aika-arvot selville. Eihän niillä mitään studionauhotuksia tietenkään tehä, mutta ajatus onki, että sitten se biisi-idea/riffi on tallessa ja siihen voi palata myöhemmin.

Aalimupina: Minusta tuntuu, että ikä myös vaikuttaa jonkin verran asiaan. Yritin parin oppilaan kanssa tosissani nuottien opettelua viime lukuvuonna. Siitä ei tullut yhtään mitään. Otin asian uudelleen käsittelyyn tänä lukuvuonna ja ihmeellistä kyllä nuoteista soittaminen sujuikin jo paljon paremmin.
 
Mun on vaikea ymmärtää tuota nuottien vaikeutta.
Mä ostin mun lapsenlapselle joululahjaksi kun se oli 5-vuotias leikkikiipparit ja jonkun lasten alkeispiano-oppikirjan ja se jo jouluaattona oppi omin päin sen verran että veti pari ekaa piisiä - nuoteista!
 
(Nyt se alkaa olla jo aikamoinen klasaripianisti!)

baron: Mun on vaikea ymmärtää tuota nuottien vaikeutta.
 
Nuottien oppiminen on varmaan kiinni enemmän motivaatiosta kuin oppilaan iästä.
 
Mitä ketjun varsinaiseen aiheeseen tulee, kännykkä tosiaan on huomattavan näppärä väline ideoiden tallentamiseen. Kynää ja paperia ei aina ole käden ulottuvilla, mutta kännykkä tuppaa olemaan.

baron: Mun on vaikea ymmärtää tuota nuottien vaikeutta.
Mä ostin mun lapsenlapselle joululahjaksi kun se oli 5-vuotias leikkikiipparit ja jonkun lasten alkeispiano-oppikirjan ja se jo jouluaattona oppi omin päin sen verran että veti pari ekaa piisiä - nuoteista!
 
(Nyt se alkaa olla jo aikamoinen klasaripianisti!)
 
Eihän kosketinsoittimien soittaminen nuoteista olekaan vaikeaa. Kitara ei ole lainkaan niin looginen. Kuten varmaan on tullut aikaisemmin palstalla selväksi, että saman nuotin saa otettua kitarasta aika monesta eri paikkaa ja aika monella eri sormituksella. Tai jos esimerkiksi pitää ottaa pariääniä tai sointuja, niin silloin pitää miettiä, että mistä kohtaa äänet voi ottaa, jotta ne saa otettua ylipäätään soitettua samaan aikaan.
 
Kitarassa pitää pystyä hahmottamaan sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Kosketinsoittimissa riittää horisontaalinen hahmottaminen. Viuluakin on tullut soitettua ja se on mielestäni huomattavasti helpompi soitin hahmottaa virityksen takia. Viulu asettuu myös itselleni enemmän tuohon horisontaaliseen suuntaan. Olen pohtinut näitä asioita sen takia, koska olen opetuksessa törmännyt siihen, että se nuoteista soittaminen ei ole kovinkaan mielekästä tahkottavaa oppilaiden kanssa.
 
Kosketinsoittimet ja kitara eivät ole kovinkaan vertailukelpoisia soittimia, jos ajatellaan nuotinluvun opettelua ja sen vaikeutta. Ei mun ole koskaan edes tarvinnut "opetella" pianolla nuottien lukemista, se on niin helppoa, näin karrikoidusti sanottuna.
 
Painuppa nyt Baron takaisin sinne kosketinsoitinpalstalle ;D

Juolahtipa mieleeni muuan näkökohta liittyen tähän oppineeseen keskusteluunne musiikin muistiinkirjoittamisesta. Huomautan, että itse olen sivistymätön musiikin saralla ja vasta nyt aikuisena olen opettelemassa kömpelösti nuotteja enkä pyri esittämään minkäänlaista väittämää, vaan ainoastaan testaamaan ajatelmaani.
 
Minä olen sitä mieltä, että omaksi muistiinpanovälineeksi magnetofoni on oivallinen apu populistisessa musiikissa. Toisaalta nuottikirjoittamiseen ja sen harjoitteluun aivan oivallinen softa on Musescore, jota minulle suositeltiin tällä foorumilla ja se on auttanut itseäni huomattavasti tajuamaan miten sitä partituuria voi rakentaa.
 
Minulle tuli mieleeni tuosta nuottien kirjoittelusta/kirjoittelemattomuudesta semmoinen näkökohta, että se musiikki itsessään vaikuttaa siihen. Populaarimusiikillahan on voimakkaasti kansanmusiikkijuuret (siis blues, tms.) ja voi olla, että se nuottien vierastaminen juontaa juurensa siitä kulttuuriperinnöstä. Onhan poppimusa siis kansanmusiikkia tietyssä mielessä itsekin. Olen ymmärtänyt että kansanmusiikki on suunniteltu ulkoa muistettavaksi tai että se alkujaan on levinnyt juurikin muistinvaraisena toimien itsessään lähinnä tallennusmediana (siis tarinat ovat eläneet lauluissa). Kun siis tyylilaji määrittelee jo varsin pitkälle minkälaiset rakenteen musiikissa toistuu, niin ei nuotinnukselle ole ollut juuri tarvettakaan. Toinen seikka on se, että popularistisessa musiikissa se "taide" ei ole niinkään siinä musiikkikappaleessa, vaan siinä esityksessä ja koska juuri esitys on se, joka halutaan tallentaa, niin on luonnollista että siihen esitykseen kiinnitetään enemmän huomiota kuin musiikin paperille kirjoittamiseen, koska toinen esittäjä esittää sen kappaleen kuitenkin eri tavalla (Popeda kuulostaa popedalta, vaikka se soittaisi Eppujen kappaleita). Kun poppimusa on vielä pienelle orkesterille sovitettua yksinkertaista musiikkia, niin se on mahdollista blokata korvakuuloltakin ja kappale on mahdollista muistaa ulkoa.
 
Klassinen musiikki on taas paljon vahvemmin säveltaidetta, siis vaikka tulkinnat ja esitykset ovatkin tärkeitä ja niihin kiinnitetään huomiota, niin se Mozartin kirjoittama partituuri on se taideteos ja esitys on vain tulkinta siitä. LIsäksi klassisen musiikin biistit ovat pitkiä ja monimutkaisia ja sovitettu satapäiselle sinfoniabändille joten nuotit ovat käytännössä välttämättömyys ihan vain sen esittämisenkin takia, mutta epäilemättä partituureja arvostetaan yhä edelleen, vaikka nykyisin sinfoniaorkesterin esityskin voidaan tallentaa sähköisesti, mutta varmaan kovinkaan kapellimestari ei korvakuulolta blokkaa jotain sinfoniabiisiä (tai enhän minä tiedä, mitä ne pystyy kaikkea blokkaamaan, mutta oletan että se alkaisi olemaan jo inhimillsten kykyjen ulkopuolella).
 
Vaikka musiikkikulttuuri onkin nykyisin sekoittunut niin, että populaarimusiikki ja klassinenmusiikki ja rytmimusiikki lyövät kättä keskenään ja flirttaavat minkä kerkiävät, niin perinteistä juontavat ajattelumallit vaikuttavat vielä ihmisiin, jotka kunkin musiikin parissa toimivat. Toisaalta perinteet ja asenteet näkyvät aina vahvimmin meissä harrastajissa, jotka lähtökohtaisesti olemme kuitenkin jälkijunassa ammattilaisiin verrattuna ja toisaalta omassa pinuudessamme takerrumme perinteisiin asenteisiin. Ammattilaisethan joutuvat työnsä puolesta olemaan enemmän ajan hermolla ja toisaalta nuotti ja teoriataidoista on niin paljon hyötyä, että kuten jucciz jo aikaisemmin totesi, käytännössä kaikki hallitsevat nuotin kirjoituksen ja luvun.

Stone: Meinaan, että nyt jo muutaman vuoden olen pyrkinyt opettelemaan biisit pääsääntöisesti korvakuulolla ja huomannut jopa kehittyneeni tässä, niinpä yritän mahdollisuuksien nimissä vastakin välttää paperilapuista soittamista jos vain suinkin mahdollista. Niihin nimittäin voi jäädä koukkuun salakavalasti ja unohtuu se korvakuulolta opettelemisen tärkeys...ainakin näin on menneinä vuosina päässyt tapahtumaan. Sitten on myös se puoli tossa korvakuulolta opettelemisessa, että tulee kuunneltua biisien tonaalisuutta ja sen perusteella rakennetua omat sormitukset kulloiseenkin biisiin itselleen sopiviksi. Lisäksi korvakuulolta opettelu palkitsee ainakin itseäni paremmin ja antaa monesti vapautta tehdä juurikin näitä sormitusvalintoja vrt. nuottikirjoitukseen.
 
Minun mielestäni korvakuulolla soittaminen on huomattavasti hyödyllisempää kuin nuoteista soittaminen. En väitä etteikö nuoteista soittaminen olisi hyväksi ihmiselle. Korvaa tässä ensisijaisesti pitäisi kehittää eikä lukutaitoa. Kaikki tietysti riippuu siitä, että harrastaako vai tekeekö asiaa ammatikseen vai haluaako ammattilaiseksi. Jos halajaa ammattilaiseksi, niin sitten nuotinlukutaito on kyllä hyvä osata. Mutta SUJUVA nuotinlukutaito ei ole mikään välttämättömyys kevyen musan puolella. Yksi kaverini, joka tekee todella paljon tuurauskeikkoja sekä omaa matskua soittavissa bändeissä että cover-bändeissä. Hän pyrkii aina opettelemaan biisit levyltä, voisin melkein väittää, ettei hän koskaan käytä nuotteja noilla tuurauskeikoillakaan. Hän on alusta asti tehnyt sen päätöksen, ettei soita keikalla lapuista, ja on myös pyrkinyt siihen, ettei opettelekaan biisejä lapuista (välillä se on tietysti välttämätöntä, koska biiseistä ei ole välttämättä soivaa materiaalia saatavilla). Hänelle on aivan mieletön biisivaranto päässä ja sen lisäksi hän nappaa korvakuulolta todella nopeasti. Ja tässähän nyt puhutaan nimenomaan kevyen puolen soittajasta, klassisella puolella sujuva nuoteista lukutaito on välttämättömyys.
 
Aiemmissa kirjoituksissa oli muistaakseni pointti, että nuottikirjoitustaidolla tulee musiikin teoriakin tutuksi. No jaa...näin varmaan pitäisi tapahtuakkin? Sen 10 v. aikana mitä soiteltiin nuoteista ja itsekkin niitä joskus saatoin kirjoittaa ylös, niin eipä minulle kyllä mitään erityistä jäänyt mieleen. Kaiken tarvittavan teorian olen hyvin pitkälti omin nokkineni itse jälkeenpäin opetellut (skaalat, sointuasteet, käännökset..) joskin opeteltavaa kyllä riittäisi yllinkyllin hulluuteen asti. En sitten tiedä missä oli vika, että teoriat eivät menneet omaan musikaallittomaan aivottomaan koppaani. Opettaja, oma asenne? Veikkaan enempi jälkimmäistä ja osa syy lienee huono lontooni, koska opiskelimme englanninkielisestä opuksesta teoriat (A Modern Method For Guitar/ William Leavitt), joten pää 'kokolailla tyhjänä' lopetin sittemin ne tunnit, vaan pystyin nuoteista silloin soittamaan.
 
Mä en ole koskaan päässyt sisälle tuohon A modern method for guitar -teossarjaan. Olen käyttänyt sitä hieman opetuksessani, lähinnä nuotinlukuun liittyen. Oppilaita motivoi paljon enemmän ns. oikea musiikki, kuin harjoituskappaleet.
 
Aiemmissa kirjoituksissa on tullut paljon hyviä näkökantoja asiaan, jotka ovat antaneet ainakin itselleni ajattelemisen aihetta. Äänitallennin kiitos :)
 
Hanki äänitallennin. Se on parhautta.

hallu: Juolahtipa mieleeni muuan näkökohta liittyen tähän oppineeseen keskusteluunne musiikin muistiinkirjoittamisesta. Huomautan, että itse olen sivistymätön musiikin saralla ja vasta nyt aikuisena olen opettelemassa kömpelösti nuotteja enkä pyri esittämään minkäänlaista väittämää, vaan ainoastaan testaamaan ajatelmaani.
 
Hyviä pointteja kaiken kaikkiaan. Mä kyllä epäilen, että kapellimestarit kyllä pystyvät plokkaamaan aikamoistakin scheissea... ;D
 
Nuottijärjestelmä ei ole varsinaisesti käsittääkseni suunniteltu populäärimusiikin notatoimiseen. Tai no toimiihan sen siinäkin. Monet täysin loogiselta kuulostavat rytmit näyttävät paperilla todella monimutkaiselta. Muistan jonkun vanhan sambanuotin, josta oli aivan käsittämättömän vaikeata saada rytmistä kiinni. Aloin sitten soittaa levyn kanssa, niin johan homma oli paljon paljon helpompaa.
 
Joitakin kitarariffejä on vaikea kuvitella nuoteiksi kirjoitettuna. Vaikkapa joku Slayerin Raining bloodin alkuriffi. En mä mieti yhtään mitä nuotteja siinä on, se lähtee tosta sävelestä ja sormet menee näin ja näin ja sitten päädytään tonne.

No aika äkkii se nuottienki kanssa menee siihen, että ku näkee jonku tietyn kuvion (melodia/sointu/yms) nii sit sen vaan heti tajuaa, että miten se menee. Tasanen määrä toistoja, niin kai sen ny väkisinki alkaa hokaan että "ai tää on taas tää". Sit ku korvan kehittämisen YHISTÄÄ nuottien lukuun, niin jotkut jutut jo vaan kuulee päässä, ennen ku niitä on soittanukaan. Nuotit aika hyvin kuitenki havainnollistaa että miten joku juttu etenee. Kun nuotit menee alas, melodia laskee jne. Tabulatuureissa toi ei oo ihan yhtä yksiselitteistä.
 
Nuoteissahan tota on vielä helpotettuki sillä, että ku sävellaji on merkitty biisin alussa, niin sitten ne perunuotit kuulostaa aina verrannollisesti samalta. Sit ku tulee ylimääräsiä etumerkkejä, niin sen heti hokaa että ai tää poikkeaa jotenki tosta asteikosta.

Ianuarius: Nuoteissahan tota on vielä helpotettuki sillä, että ku sävellaji on merkitty biisin alussa, niin sitten ne perunuotit kuulostaa aina verrannollisesti samalta. Sit ku tulee ylimääräsiä etumerkkejä, niin sen heti hokaa että ai tää poikkeaa jotenki tosta asteikosta.
 
No tää just mun mielestä nuottikirjoituksessa onkin niin verratonta: se sopii erinomaisesti sellaisten kappaleiden merkitsemiseen, jotka menevät jossain sävellajissa. Ja aika moni kevyn musiikin kappale menee. ;)
 
Toki kynnys nuoteista soittamiseen on nollatilanteessa paljon korkeampi kuin tabulatuureista soittamiseen, mutta väitän, että alkukankeuden (joka voi kestää toisaalta vuosiakin) jälkeen kappaleen lukeminen nuoteista on paljon nopeampaa kuin tabulatuureista. Tämä johtuu siitä, että nuottikuva on paljon havainnollisempi: siitä näkee sävellajin (eli kappaleen "perussävelikön") lisäksi suoraan esim. melodian korkeimman ja matalimman sävelen: sävelten liikkeen (ylös vai alas, mitä intervalleja), nuottien (ja taukojen!) kestot ja niiden ryhmittelyn, modulaatiot yms. Lisäksi se ei suoraan ohjaa soittajaa tietyn sormituksen "vangiksi", jos nyt ei toisaalta tarjoakaan heti valmista sormitusta.
 
Nuottikirjoitus sopiikin nimenomaan soittajalle, joka tuntee oman instrumenttinsa anatomian. Jos ei ole hajuakaan, minkä nimisiä säveliä otelaudalla on tai miten eri intervallit otelaudalla rakentuvat, nuottien kanssa on taatusti sormi suussa. Senpä takia "kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen" kuuluukin mielestäni sekä nuotinlukutaito että oman instrumentin tuntemus. Näiden kahden turvin on mahdollista opetella ja soittaa käytännössä rajattomasti musiikkia.
 
Nimenomaan atonaalisen musan merkitsemiseen tabulatuureilla olisi paikkansa, koska kun kappaleesta ei nuottikuvan perusteella hahmotu sävellaji kirveelläkään, sopii tilanteeseen mainiosti merkintätapa, josta niin ikään ei sävellaji hahmotu kirveelläkään.
 
Ja kyllä: hyvä korva yhdistettynä hyvään nuotinlukutaitoon on varma tiketti työllistetyksi ammattimuusikoksi meillä ja maailmallakin.

Mitäs mieltä, Jucciz, muuten olet sointutaulukoista? Oli ne sitten kitaralle tai pianolle?
 
http://lowkey.org/ghostpatrol/2008game/puzzles/roc_3_chord-chart3.gif
http://images.skoropadsky.org/piano_237.jpg
 
Tuollaisia kerettiläisten kaavojahan on musiikinopetuskirjat täynnä.

tender.insanity: Mitäs mieltä, Jucciz, muuten olet sointutaulukoista? Oli ne sitten kitaralle tai pianolle?
 
http://lowkey.org/ghostpatrol/2008game/puzzles/roc_3_chord-chart3.gif
http://images.skoropadsky.org/piano_237.jpg
 
Tuollaisia kerettiläisten kaavojahan on musiikinopetuskirjat täynnä.
 
Ei kai mulla mitään noita vastaan ole: kyllähän jotain kautta ne sointuotteet on kuitenkin opeteltava. Kokonaisten kappaleiden tyrkyttäminen valmiiksi pureskeltuina sormituksina sen sijaan on mielestäni pedagogisesti paljon tympeämpi juttu.

Jucciz: Ei kai mulla mitään noita vastaan ole: kyllähän jotain kautta ne sointuotteet on kuitenkin opeteltava. Kokonaisten kappaleiden tyrkyttäminen valmiiksi pureskeltuina sormituksina sen sijaan on mielestäni pedagogisesti paljon tympeämpi juttu.
 
Niin, vähän niinkuin tämä?
http://www.guitarpress.com/images/Tarrega_Alborada.gif

Jucciz: No tää just mun mielestä nuottikirjoituksessa onkin niin verratonta: se sopii erinomaisesti sellaisten kappaleiden merkitsemiseen, jotka menevät jossain sävellajissa. Ja aika moni kevyn musiikin kappale menee. ;)
 
Toki kynnys nuoteista soittamiseen on nollatilanteessa paljon korkeampi kuin tabulatuureista soittamiseen, mutta väitän, että alkukankeuden (joka voi kestää toisaalta vuosiakin) jälkeen kappaleen lukeminen nuoteista on paljon nopeampaa kuin tabulatuureista. Tämä johtuu siitä, että nuottikuva on paljon havainnollisempi: siitä näkee sävellajin (eli kappaleen "perussävelikön") lisäksi suoraan esim. melodian korkeimman ja matalimman sävelen: sävelten liikkeen (ylös vai alas, mitä intervalleja), nuottien (ja taukojen!) kestot ja niiden ryhmittelyn, modulaatiot yms. Lisäksi se ei suoraan ohjaa soittajaa tietyn sormituksen "vangiksi", jos nyt ei toisaalta tarjoakaan heti valmista sormitusta.
 
Olen aivan samaa mieltä. Nuotinluku on paljon nopeampaa kuin tabulatuurien luku, kunhan sen nuotinlukemisen opettelee edes kohtuullisesti. Tabulatuureja soittaessa oppilaat eksyvät monesti väärälle kielellä, tätä ei useinkaan nuoteista luettaessa tapahdu. Onhan se kvarttistemma ihan piristävääkin välillä.
 
Tabulatuuri on kyllä välillä hyvä nuottikuvan ohessa, jos vaikka soittaa jotin tiettyä tyyliä, niin on valaisevaa myös nähdä, että mistä kohtaa ko. nuotintaja suosittaa äänet otettavaksi. Pelkän tabulatuurin luku on kyllä todella hanurista.
 
Nuottikirjoitus sopiikin nimenomaan soittajalle, joka tuntee oman instrumenttinsa anatomian. Jos ei ole hajuakaan, minkä nimisiä säveliä otelaudalla on tai miten eri intervallit otelaudalla rakentuvat, nuottien kanssa on taatusti sormi suussa. Senpä takia "kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen" kuuluukin mielestäni sekä nuotinlukutaito että oman instrumentin tuntemus. Näiden kahden turvin on mahdollista opetella ja soittaa käytännössä rajattomasti musiikkia.
 
Mä olen yrittänyt loiventaa nuoteista soittamista sillä, että ensin opetellaan vain sävelnimiä ja opetan biisejä korvakuulolta ja kun ei oikea sävel löydy, niin sanon sävelnimen, enkä nauhanumeroa. Pikkuhiljaa oppilaat ovat oppineet sävelnimet, jotkut kyllä oppivat todella nopeastikin. Siitä on huomattavasti helpompi siirtyä sitten pallojen oppimiseen. Ehkäpä pyrin opetustyössäni olemaan liiankin humaani ja oppilaslähtöinen, koska haluaisin, että oppiminen sujuisi mahdollisimman vaivattomasti. Tarkoituksenani ei ole se, että opiskellaan vain simppeleitä asioita, vaan se, että vaikeammatkin asiat saataisiin juurrutettua helpomman kautta.
 
Nimenomaan atonaalisen musan merkitsemiseen tabulatuureilla olisi paikkansa, koska kun kappaleesta ei nuottikuvan perusteella hahmotu sävellaji kirveelläkään, sopii tilanteeseen mainiosti merkintätapa, josta niin ikään ei sävellaji hahmotu kirveelläkään.
 
;D
 
Ja kyllä: hyvä korva yhdistettynä hyvään nuotinlukutaitoon on varma tiketti työllistetyksi ammattimuusikoksi meillä ja maailmallakin.
 
Sosiaalisia taitoja tarvitaan myös ;D

tender.insanity: Niin, vähän niinkuin tämä?
http://www.guitarpress.com/images/Tarrega_Alborada.gif
 
Klasaribiiseissä sormitus tai asema usein merkataan nuottikuvan oheen, jos sillä voidaan edistää kappaleen soittamista. Olen taipuvainen näkemään tämän kuitenkin eri asiana kuin uloskirjoitettu tabulatuuri.
 
Näyttää, btw, ihan soitettavissa olevalta kappaleelta, oikeasti. Ei toki mun nuotinlukutaidolla, mutta jollekin ammattiklasarikitaristille takuulla mahdollinen - luultavasti jopa prima vistana, vähintään muutaman minuutin tutkiskelun jälkeen.
 
Tämä taas...
http://nuara.ru/galadriel/files/2011/02/050714-1.gif