rockjihad: Palkkakatoissa on vaan se vaara, että homma menee vähän Jenkkiurheilu-meiningiksi, eli pelaajista tulee vain pelkästään palkkasotureita, ketkä kiertävät uransa läpi Eurooppaa pelaten kauden tai pari aina yhdessä seurassa ja jatkavat eteenpäin, kun seura löytää paremman miehen tilalle budjettiin sovitettuna jne...
Noo, eiköhän nykyäänkin semmoset koko uransa samassa seurassa pelanneet jäärät ole aina saaneet kilpailukykyistä palkkaakin seuraltaan. Vaikkei olisi ollut aivan yhtä paljon mitä olisi voinut muualta saada. Kohdassa, jossa viikkopalkka on joko 50 000€ tai 75 000€ ei välttämättä toi palkan nousu ole enää suurin mahdollinen motivoija seuran vaihtoon. Muusikkous on käytännössä palavaa himoa olla saamatta billuam. - Quru |
djKaaos: Jos nyt ajatellaan tätä 90-luvun alussa alkanutta nousua, niin aika pitkälle se perustui silloin omaan vahvaan pelaajatuotantoon ja siihen lisäksi pari täsmähankintaa. Rahalla ei nykyisenkaltaisesti juurikaan mässäilty, poikkeuksena Blackburn, joka ei olisi ilman Jack Walkerin rahoja voittanut koskaan liigamestaruutta (1995).
Muistaakseni 90-luvun alkupuolellakin Valioliigajoukkueiden pelaajista suurin osa oli ostopelaajia, mutta he olivat enimmäkseen Brittein saarten kansalaisia ulkomaalaiskiintiön (3) takia. 1996 ulkomaalaiskiintiöt sitten poistettiin, minkä jälkeen on ollut mahdollista hankkia Dream Team mihin tahansa. Olenkin joskus miettinyt olisikohan Ajax dominoinut nuorella joukkueellaan Eurooppaa useammankin vuoden ilman tätä sääntömuutosta. Ja samoihin aikoihin tuli myös Bosman-sääntö eli sopimukseton pelaaja sai siirtyä ilmaiseksi. |
