Kitarat: soittaminen ›

baron: Minkä sviddun takia ne pistää mut opettelemaan II-V-I alt lickejä 12 sävellajissa?
 
Edit: Ai niin mä soitan pianoa, uusi sävellaji ei ole pelkästään sitä että siirrän kättä yhden nauhan alemmaksi.
 
Kyllä tässä haiskahtaa selvästi leirinuotio-kitarismiin pohjautuva tietopohja. Kitaransoitto voi ihan oikeasti olla muutakin kun barré-sointuja peräkkäin. :)
 
Nämä "boksit" joihin monet, varsinkin alussa olevat, perustaa soittoansa ei hahmotu aivan suoraan kaikkiin sävellajeihin samalla tavalla vain kättä siirtamällä. Siinä vaiheessa kun kaulan hahmottaa myös lineaarisesti kuin horisontaalisestikin, alkaa kitaristi nähdä otelaudan muinakin kuin mustina pisteinä jotka kuuluvat asteikkoon. Itse ainakin aloin opetella ja nähdä eri nauhavälit jo selvästi nuotteina sekä myös intervallina suhteessa vallitsevaan sointuun. Tämän jälkeen transponointi tuntui jopa vaikeammalta kuin aiemmin.
 
Piano on havainnollinen soitin. Itselläni ei ole pianotaustaa vaan olen junnuna soittanut rumpuja ja siitä myöhemmin kääntynyt kitaristiksi, mutta joskus konsa-aikoihin kävin muutaman vuoden pianotunneilla (suorittaen jopa pakollisen tutkinnonkin) aloittaen lähes nollapisteestä. Parin tunnin jälkeen osasin kuitenkin lukea melodialinjoja paremmin pianolla kuin kitaralla ja soittaa, hetken harkinnan jälkeen, minkä tahansa soinnun tai asteikon teoriatietämykseeni pohjautuen - myös mistä äänialasta tahansa pianon koskettimistolta. Tietenkin asteikkojen/sointujen symmetrinen toistumattomuus eri sävellajeissa vaikeuttaa pianolla opettelua, mutta toisaalta taas koskettimiston havainnollisuus verrattuna pisteisiin 3,5,7,9 ja 12 nauhejen välissä on yliverto sekä oktaavien toistuvat sormitukset helpottavat. Myöskin sointu sekä asteikko ovat lähempänä toisiaan kuin kitaralla. Tarvitseeko sointukäännöksiä tai arpeggioita edes opetella pianolla muuten kuin motorisesti? Nehän näkee aivan suoraan perusmuotoisesta soinnusta.
 
Aalataurin juttuihin pitää tatsin osalta sen verran puuttua, että synan kanssa homma todellakin on juuri noin, mutta tunnustan että itselleni oli pianolla ylimmän äänen eli melodiaäänen erottaminen tatsilla samaan aikaan soitettuna soinnun muista sävelistä erityisen vaikeaa. En myöskään väittäisi, että kaikki mun sormet muutenkaan tuotti saman dynamiikan skaalan keskenään soittaessa :)
 
Tyhmää provosoitua ja soittimien vertailussa ei ole järkeä, mutta molemmat on ihan hauskaa. Saman homman voi musiikissakin tehdä monella tapaa. Piano on jatsissa kyllä aika yliverta harmoniasoittimena ja saksofini soolosoittimena. Fuusiotouhuilu on jazz-genressä enemmän lähellä sydäntä jo ihan sen takia kun kitaran ilmaisua ei rajoiteta perinteisellä tuhnulla cleani-saundilla, joka sekin on tietty hienoa, mutta särökitaran tuomat ilmaisumahdollisuudet taas lähentelee enemmän saundillisesti saksofonia ja siit mie tykkään taas eniten. Työn alla on ollut tässä jo pidempään yksi Breckerin soolo. Tuollasella perus jazz-telkänpönttö saundilla on fonisooloja tullut plokkailtua, mutta särön kanssa saksofonimaisen fraseerauksen etsiminen on näköjään huomattavasti hauskempaa ja oppimisen riemultaan suurempaa kun pelkkä nuottien löytäminen otelaudalta.