Media ja viihde ›

NHR: Syökö mikään ampiaisia? ja 101 muuta kiperää kysymystä
 
No syökö niitä mikään. Olis ihan kiva tietää että niitäkin paskiaisia syö joku.
 
Niin ja se edellinen kirja, se oli Pierre Reyn Kreikkalainen. Tarina miljardöörilaivanvarustajasta joskus 60-luvun paikkeilla. Ihan kiva seikkailutarina, jotain samaa henkeä ku robinson crusoessa ja vaikka papillonissa. Eli helppoa lukemista. Suosittelen semmosille, jotka tahtoo että kirjassa tapahtuukin jotain edes joskus.

NHR: Vaikka mitkä eläimet niitä tuntuu syövän. Mm. muut hyönteiset, hämähäkit, sammakot, jotku kalat, monet linnut, mäyrät, karhut jne. Noi ainakin mainittiin. Osa tosin vetelee niitä jo toukkina, mut monet syö ihan aikuisiakin, saamatta mitään näkyviä oireita siitä myrkystä. Jostain linnusta sanottiin, että se hankas niitä eka esim. johki oksaan, mut eikaise myrkky sitte kuitenkaan niimpaha oo. Evoluution kilpavarustelua on kuitenki käyty jo vuosimiljoonia tai -miljardeja... ;)
 
Ihan positiivista tietää.

armadillo: Ihan positiivista tietää.
 
Joku äijä sano ampiaisentoukkia itekki syäneensä, kehu että maistuivat ihan hyviltä. ;)

Albert Järvisen elämäkerta tuli ahmaistua, lähes päivässä.
 
Onpahan teos. On nähty vaivaa taustahaastatteluihin tosissaan, entiset muusikkokaverit tietty ja ex-puolisoidenkin sanomisia on kosolti. Ihmeesti onkin löydetty kaikkia vanhoja lapsuudenkavereita.
 
KIrjasta hahmottuu erinomaisesti koko Järvisen elämä ja miehen eri puolet, joista kitaransoitto oli vain yksi osa. Ihan yhtäläisellä kiinnostuksella sitä huomasi lukevansa pätkää Järvisen kiinnostuksesta käsitöihin, tai lukua siitä mitä mies luki. Ei tässä silti mitään pyhimystä rakenneta, aika suoraan sanotaan että vittumainenkin tuo osasi olla. Samalla pistetään ihan kompaktiin pakettiin sellaisenkin aikansa huippubändin kuin Royalsin tekemiset.
 
Diskografia ja kamalista, samoin kuin näytteet Järvisen arkistoista -kirjeitä, biisilistoja- täydentävät.
 
Kuvituksesta silti ehkä pisin miinus, enemmän ja isompaakin olisi saanut sivuille taittaa. SIisti paketti kumminkin.
 
Ehdoton suositteluni.

Luin Edgar Allan Poen novellikokoelman. Ihan kelpo matskua, mutta pitää todeta, että aika synkkä mies tuo Edgar Allan on ollut.

Jokapaikanapina: Luin Edgar Allan Poen novellikokoelman. Ihan kelpo matskua, mutta pitää todeta, että aika synkkä mies tuo Edgar Allan on ollut.
 
Kyllä -- osin syystäkin --, ja Poen tunnetuimmat teokset ovat makaaberia kauhufiktiota ja synkkää romantiikkaa. Kuitenkin miehen tuotannossa on paljon, paljon muutakin, mistä itsekin novellikokoelmaa kahlatessani olen useaan kertaan yllättynyt: satiiria, parodiaa ja hyvinkin humoristisia kertomuksia.

Stephen Fry - Making History
 
mielenkiintonen fiktioteos, juonen voisi selittää spoilaamatta jotenkin näin:
- Olisiko maailma parempi paikka, jos voisit estää erään nimeltämainitsemattoman historian suurmiehen syntymisen? Fry-tyyliin huumori on loistavaa ja kerronta nopeaa mutta pohdiskelevaa. Suosittelen!

Alice Cooper, golfhirviö kirjoittaneet Alice Cooper ja Keith & Kent Zimmerman
 
Jouluksi lainasin, samalla kuin Cheeta -kirjan, mutta vasta äskettäin tulin lukeneeksi. On tämän lukemisesta silti jo pieni tovi, mutta hyvä/hauska oli. Taisin arvata, koska säästelin. Alicesta piirtyy kuva huumorintajuisena miehenä.
 
Kirjasta kävi ilmi, että yllättäviäkin vierailijoita biisien taustalauluista saattaapi löytyä. Ehkä loppua kohden sitä golfia oli kuitenkin vähän liikaa näin lajiin perehtymättömälle. Suosittelen ainakin kaikille Alice Cooper -diggareille ja ehkäpä myös golffareille.

Iain M. Banks - Surface Detail
 
Banksin Culture-kirjat ovat mulla iskeneet aika hyvin makuhermoon, ja tämä uusin ei petä millään tasolla. Kirja piti otteessaan loppuun asti, ja pari kertaa tuli huutonaurua kun dialogi veti aika kovilla kierroksilla. Psykopaattisia piirteitä omaava taistelualus on kyllä kirjan ehdottomasti paras hahmo.
 
Jos tykkäät Banksin edellisistä, tykkäät tästäkin. Jos tykkäät scifistä niin kannattaa tutustua, vaikka ehkä ekana Culture-kirjana ei paras valinta.

Mikko Karpin kirja Väinämöisen vyö on viittä vailla valmis lukemisen.
 
Kirja alkaa dekkarina, ihan ok vetävänäkin sellaisena. Outojen murhien jäljet johtavat kalevalaiseen symboliikkaan ja selviää, että yksi poliisilaitoksen tutkijoista on jo vuosia sitten perehtynyt Kalevalaan pintaa syvemmältä. Murhaajan jäljille lähtee tutkijaporukka.
 
Tästä ei oikein tiedä mitä sanoa. Alkupuoli on OK, loppupuoleksi kirja kääntyy enemmänkin fantasiaksi. Teos on vähän kuin sekoitus Harjunpää-kirjoja, Da vinci-koodia ja Tarua sormusten herrasta. Arvosanaksi annan seiskan. Seiskapuoli tulisi, jos kustannustoimittaja olisi tehnyt jäntevämpää työtä, nyt mukana on ihan turhia repliikkejä, vähän hiomattoman tuntuisia sanavalintoja ja suorastaan jokunen lapsekas lausekin.
 
**
Autossa menee sitä vastoin äänikirjana Seppo Jokisen Koskinen ja pudotuspeli.
 
Jos joku on miettinyt moisen sopivuutta matka-ajanvietteeksi, niin siitäpä sitten. Kirjassa pysyy hyvin kärryillä, Ola Tuominen on minusta erinomainen lukija.
Keskipaksu dekkari on seittemän levyä pitkä, eli saa siinä jonkun kerran kiekkoakin vaihtaa :D

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
 
Eihämmun pitäny näitä Christieitä enää ees arvostella, mut tästä haluisin silti sanoo sen, että enemmän ku toi "poliittisesti korrekti" nykykäännös (kirjan alkup. suom. nimi siis 10 pientä neekeripoikaa; sama juttu silti englannikski (ellei vieläki pahempi), Ten Little Niggers / And Then There Were None) mua haittas tässä kirjassa se, ettei siinä tuntunu olevan minkäänlaista päähenkilöä (Nti Marple, Hercule Poirot tms.), jonka ympärille tapahtumat oisivat punoutuneet "luonnollisella tavalla", vaan kaikki 10 tyyppiä yhtaikaa niin uhreina, epäiltyinä kuin salapoliiseinakin tutkimassa toistensa kuolemia. Klassikkohan tämäkin omalla alallaan toki jo on, mutta mulle se nyt ei vaan tuntunu toimivan ihan parhaalla mahollisella tavalla.
 
Kirjastoonpahanpas tästä voiski kohta taas lähtee vaihtaan noi luettavat ja kuunneltavat...

Henrik Meinander - Kekkografia.
 
Kirja kertoo suomenruotsalaisuudesta, Suomen kehityksestä itsenäiseksi ja vähän sen ylikin. Ja tietenkin vähän Kekkosesta.

Glen Duncan - Minä, Lucifer
 
Iso L saa Jumalalta viimeisen tilaisuuden pelastua, sillä ehdolla että hän elää kuukauden Declan Gunnin ruumiissa. Lusse löytää lihan riemut ja kirjoittaa samalla mietteitään ihmiskunnasta, elämästä ja kuolemasta. Vanha Homo yrittää pistää kapuloita rattaisiin, mutta Lucifer ei anna periksi, ennen kuin on pakko.
 
Duncan kirjoittaa mielenkiintoisesti ja asiantuntevasti. Sarkastinen huumori sekoittuu tiukkaan faktaan ja suomennos on onnistunut, mitä nyt pari typoa oli eksynyt sekaan. Raskaasta aihepiiristään huolimatta suhteellisen kevyt kirja lukea.

Mustaine - Heavy metal muistelmat sain loppuun tänään. Kyseessä on siis Megadethin nokkamiehen Dave Mustainen omaelämäkerta. Ensinnäkin täytyy mainita että suomenkielinen käännös oli melko ala-arvoinen. Teksti oli täynnä kirjoitusvirheitä, omituisia lauseita ja ylimääräisiä sanojakin, jotka olivat ilmeisesti jäänteitä lauseiden muokkauksesta. En ole englanniksi tuota lukenut, mutta välillä tuntui myös että jotkut jutut oli käännetty vähän sinne päin.
 
Itse tarina kylläkin oli kiinnostava näin Megadeth-fanille, ja luinkin tuon kannesta kanteen muutamalta istumalta. Mustainen elämänvaiheiden kuvailussa ei menty liian tarkkaan nippelitietoon, jolloin kirja pysyi helppolukuisena ja hyvin etenevänä. Oli myös mielenkiintoista saada lukea Mustainen omia näkemyksiä monista matkan varrella sattuneista konflikteista, joista olen kuullut aikaisemmin muualta.
 
Voin suositella Megadeth-faneille, ja ehkä sellaisille Metallica-faneillekin joita kiinnostaa molempien osapuolten näkemykset näiden kahden orkesterin yhteentörmäyksistä. Kannattanee silti kuitenkin hankkia alkuperäiskielinen teos ennemmin kuin tuo virheitä pursuava suomennos.

Sormusten Herran sain luettua loppuun toissapäivänä. Eilen aloitin lukemaan uudestaan..tuo kirja se vaan saa palaamaan itsensä pariin vuosi toisensa jälkeen..

Matti Yrjänä Joensuun uusin, Harjunpää ja rautahuone on menossansa.
 
Raakaa on peli, mutta imevää. Ehdottomasti suosittelen. Ennemmin kuin dekkari, tämä on kirja ihmisistä -- henkilöhahmot ovat huomattavasti kokonaisempia ja tuntevampia kuin monessa tämän lajin kirjassa. Synkkää, ahdistavaakin tunnelma välillä on.

Kjell Askildsen - Tessalonikin Koirat
 
Kuusi novellia ihmissuhteista, jotka eivät ole ihan kunnossa. Kertomuksissa on selkeää jännittettä, mutta se ei välttämättä purkaudu kuin ajatuksina. Paljon jätetään rivien välistä luettavaksi, mistä pidin myös. Ylipäätään teksti on luontevaa ja novelleja lukiessa alkaa väkisinkin miettiä, että onneksi sitä elelee itsekseen. Niin inhorealistisesti Askildsen kuvaa ihmisten kylmää suhtaumista toisiinsa.
 
Ihan mukava välipalahan tämä oli.

Anders Roslund - Peto.
 
Ruotsalaista perusjännäriä. Kaksi pikkutyttöä raiskannut ja tappanut rikollinen karkaa vankienkuljetusautosta. Hän toistaa tekonsa. Tytön isä lähtee henkilökohtaiselle kostomatkalle.
 
Oliskos 8 hyvä arvosana. Rikoksia kuvaillaan turhankin yksityiskohtaisesti, toisaalta lopussa kirja muuttuu hyväksi pohdinnaksi siitä kuka on oikeassa: oikeuslaitos vai kansa, jonka mielestä pedofiilimurhaajan tappaja ei tarvitse rangaistusta.
 
Lapsensa menettäneen isän ja poliisin kilpajuoksukohan sen teki, että teos oli luokkaa "ahmaistu", eilen aloitin ja nyt se on loppu.

Bo Carpelan; Lapsuus
 
Lukeepa sitä aina mielellään näitä kuvauksia lapsuudesta. Tapahtumat sijoittuvat Helsingin ydinkeskustaan ennen talvisotaa, ja Carpelanin kynä on terässä.