Rock, pop, alternative ›

Nyt oon tässä muutaman päivän aikana kuunnellu urakalla Gunnareita, ja täytyy sanoa, että hieno yhtye.
 
Appetite For Destruction on yks parhaita debyyttejä, mitä tiedän. Biisejä on maagiset 12, joka on mun mielestä erittäin hieno numero. Pituutta on 53 minsaa, joka kuulosta paljolta, mutta biisien keskimäärin noin neliminuuttisia, ei puudutus vaivaa. Eikä muutenkaan vaiva, sillä biisimateriaali on ihan hemmetin hyvää. Mun kirjoissa ei yhtäkään alle neljän tähden biisiä, ei yhtäkään täytebiisiä. Ja levyllä on tietty Sweet Child O' Mine ja Paradise City, hemmetin kovia ralleja. Saundit on myös mielettömän hyvät, vaikka rummut on ehkä aaaaavistuksen liian kasarihtavat. Mut kyllä nekin sinne joukkoon sopii.
 
Lies on varmaan ollu ihan hyvää puuta Illusioneita odotellessa, mutta loppujenlopuks aika joutava levy. Hauska kuulla Axlia vähän nuorempana vetämässä korkeelta ja kovaa, vaikka feikkilivejä nuo A-puolen vedot ovatkin. Used To Love Her on mun mielestä ainoa maininnan arvoinen biisi levyltä.
 
Illusioneista en pitkään osannu sanoo kumpi on parempi, sit kallistuin sinisen (hienommpi kansi muuten), eli kakkosen puolelle muutaman äärettömän kovan rallin takia, mutta kakkonen on kyllä loppujen lopuks tasasempi kokonaisuus, eli ihan albumina nyt maistuu paremmin. Ykkösen kolme ekaa biisiä, sekä You Ain't The First, edustavat mulle albumin kolmen tähden biisejä, muuten onkin hemmetin hyvää matskua. Perfect Crime on järkyttävän räväkkä veto, myös livenä, ja The Garden - Garden Of Eden - Don't Damn Me on ihan taujttoman timmi kolmikko biisejä. Harmi, että jälkimmäistä kahta ei olla taidettu livenä soittaa, viimeistä ei ainakaan. Myös levyn päätösbiisi Coma on aivan mieletön ja osoittaa hyvin, että ei olla tavallisten kuolevaisten tasolla. Kakkosella on ässäbiisit Pretty Tied Up, Locomotive (taas sellasia vähän harvinaisempia lemppareita, ei oo noitakaan paljoa soiteltu) ja You Could Be Mine, sekä viimeaikoina erittäin hyvältä kuulostanut Estranged. Mutta Shotgun Blues ja Breakdown on paskoja, siitä ei pääse ylitte. So Fine on myös aika keskinkertanen, eikä My Worldiin tarvitsekaan edes paneutua.
 
Spaghetti Incident on myös lähes täysin turha, vaikka Since I've Been Loving You ja Ain't It Fun onkin ihan hauskoja. Jälkimmäisessä on itseasiassa oikein maittavaakin yhteistyötä Mike Monroen kanssa.
 
Live Era on harmillisen epätasainen livekokoelma. Ylipäätään koko levyllä bändin saundi on jotenkin pieni eikä kovin timmi, joka vähän kummastuttaa, sillä Youtubesta kyllä löytyy tosi timmejäkin vetoja. Tosin tämän sanottuani joku varmaan teilaa mut, ja voi olla että siellä jotain maukastakin on, mutta en oo viitsiny albumia pitkään kuunnella. Biisilista on ihan jeeees, ja It's Alright on kyllä ilahduttava pikku lisä.
 
Chinese Democracy. Sanottakaan lyhyesti, että neljä biisiä (If The World, There Was A Time, I.R.S. ja Prostitute) lyhyempänä ois ollu hemmetin paljon timmimpi paketti. Saundithan levyllä on ihan mielettömän hyvät, eikä vaan näin 2000-luvun saundeiks. Levyä on hiottu, mutta sehän kuuluu ilahduttavalla tavalla biiseissä. Paljon on kiinnostavia pikkujuttuja (kuten noista pleikkapelien eristetyistä raidoistakin on löytyny) ja jännää kikkailua. Ja oikeesti pidän niistä tiluista, ne on mulle niin uutta, mutta kuitenkin tyylitajuista. Betterin demoversio, joka joskus vuodettiin, oli albumiversioo paras, ja ihan helvetin kova ja raaka veto. Axlin ääni on muuttunu puhtaampaan ja kenties varmempaankin suuntaan, mutta toisaalta ylärekisteristä se vetää entistäkin korkeemmalle. Propsit vaan, että vetää noin hyvin hyvin tässä iässä.
 
Noiden pitempien ja eeppisten biisien (siis Locomotive, Estranged, November Rain yms.) myötä on kyllä tullu todettua, että Axl on helvetin kova säveltämään ja sanoittamaan. Mutta Axl tarttee myös sävellyksiin aisaparin, ennen se oli Izzy ja nykyään se vissiin tykkää puuhata Tommy Stinsonin kanssa. Vaikka Axlilla sitä egoa on, niin kyllä se taitaa bändissä silti viihtyä. Tähän tulokseen olen tullut.
 
Ja Slashista vielä. Melkein voisin julistaa sen yhdeks parhaista kitaristeista. Niin tunnistettava tyyli ja hyvä saundi ja ennen kaikkea melodiset soolot kuitenkin sisältäen sopivan määrän kikkailua. Mulle soolo on hyvä, jos se on sellanen, että tekee mieli ja pystyy laulamaan sitä. Mut en kuitenkaan ihan julista sitä parhaaks, sillä omaa sävellyspäätä sillä ei hirveästi ole. Ehkä Kingston Wallista tuttu Petri Walli vois olla se ykköskitaristi sitten. Mulla jotenkin aina tulee Walli ja Slash mieleen toisistaan. Wallilla kuitenkin kai aika samat kamat ja saundi ja soittotyyliltäänkin melko samanlainen, vaikka tietty sisältäen etniset vaikutteet. Wallin hyväks sit voi lukee sävellys- ja laulutaidonkin.
 
Mut niin, tällasia oon miettiny.